Sara Marjoniemi leipoo amerikkalaista unelmaa Suomen pakastealtaisiin.

Miksi tuntemattomat eivät hymyile ja juttele toisilleen? Ja miksei kaupoista löydy valmiita keksitaikinoita?

Näitä asioita Sara Marjoniemi, 32, mietti, kun muutti Yhdysvalloista takaisin Suomeen neljätoista vuotta sitten.

Vanhempien työ vei Saran Utahiin jo pikkutyttönä, ja lukion jälkeen hän päätti viettää välivuoden Suomessa.

”Olen aina kaivannut sinne, missä olen aiemmin asunut. Jenkeissä minulla oli landekaipuu. Piirsin lehmiä ja unelmoin mökistämme. Olin silittänyt lehmää ehkä kerran elämässäni, mutta se edusti minulle suomalaista elämää.”

Suomessa Sara tapasi nykyisen aviomiehensä Jani Marjoniemen, pariskunta sai kaksi lasta ja välivuosi venähti. Vanhan asuinpaikan kaipuu nosti kuitenkin taas päätään. Pahimpaan ikävään Sara paistoi amerikkalaisia herkkuja ja leipoi välimatkaa pienemmäksi keksi kerrallaan.

”Olin silittänyt lehmää ehkä kerran elämässäni, mutta se edusti minulle suomalaista elämää.”

Sitten alkoi tapahtua. Saran leipomuksista kuulivat muutkin.

”Erään kahvilan omistaja tilasi Halloweeniksi kaksi kurpitsapiirasta ja heti perään lisää. Heitin hinnaston hatusta, perustin toiminimen ja aloin toimittaa jenkkiherkkuja kotikeittiöstäni käsin.”

Mutta mieltä kutkuttivat edelleen ne arkea helpottavat valmiskeksitaikinat, joita ei tuntunut saavan mistään. Cookiereseptinsä hän oli hionut vuosien varrella huippuunsa. Enää piti löytää sopiva tila ja tietysti selvitä suomalaisesta byrokratiasta.

”Minulla oli amerikkalaisittain optimistiset odotukset, mutten osannut toivoa näin nopeaa aikataulua. ”

Leipomotila löytyi Helsingin Kalliosta syyskuussa, ja ensimmäiset jälleenmyyjät paistovalmiille Caccu-keksitaikinalle viime tammikuussa. Nyt myyjiä on jo 65. Molempia makuja, vaaleaa perustaikinaa ja suklaata, menee tasaisesti.

Avukseen Sara on palkannut hyvän ystävänsä, mutta taikina syntyy edelleen käsityönä puhtaista raaka-aineista. Pakastamisen ansiosta taikina ei tarvitse lisäaineita, joita jenkkiversiot usein vilisevät.

Saran omaa Amerikka-kaipuuta ne helpottavat edelleen – uudella tavalla tosin.

”Teen paljon maistatuksia ruokakaupoissa. Vihdoinkin voin hymyillä ja puhua tuntemattomille, eikä kukaan ajattele, että olen outo.”

caccu.fi

Neljä vuotta sitten suosikkinäyttelijä Mikko Leppilampi tunsi olevansa kuopassa, josta ei pääse pois muuten kuin panemalla elämän uusiksi. Hän kertoo Gloriassa, mitä muutoksen vuodet toivat tullessaan.

”Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko muutan elämääni tai katkeroidun” Mikko kuvailee neljän vuoden takaista päätöstä. Suosikkinäyttelijä oli ehtinyt valloittaa niin suomalaiset tv-ruudut kuin valkokankaatkin, mutta myös erota vaimostaan Emilia Vuorisalmesta ja epäonnistua Amerikan-valloituksessaan.

Siksi hän päätti listata paperille asiat, joihin halusi muutosta. Paperille muodostui kuva fyysisesti hyväkuntoisesta miehestä, joka ei juo alkoholia ja keskittyy paremmin töihinsä ja läheisiinsä.

Sitten Mikko rupesi pyrkimään tavoitteitaan kohti. Alkoi matka, jota hän kutsuu nyt välitilinpäätökseksi.

Vuorikiipeilijän matka

Ulkoisesti muutos on helpointa huomata. Mikko on aloittanut tavoitteellisen treenaamisen, jota on voinut seurata hänen Instagram-tilillään tunnisteella #fitforfifty. Puku on nykyisin kokoa 48, kun se ennen oli 52.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin henkisiä.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Kun tällainen tunne tuli, Mikko sulki silmänsä ja laski kymmeneen.

”Halusin muistaa, että hyviäkin asioita tapahtuu. Tapanani on vain ollut aina painaa suvannot paremmin mieleeni”, hän pohtii.  

Muutos on näkynyt myös työasioissa. Helmikuussa Mikko julkaisi musiikkia ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen.

Sinkkuelämää

Yksi muutoksen merkeistä on myös se, että Mikko on sinkku, ja haluaa tällä hetkellä ollakin. Alkuvuodesta hän erosi malli-stylisti Maryam Razavista, ja keväällä hänen uutisoitiin viihtyvän Sofia-nimisen ruotsalaisnaisen kanssa, mutta Mikon mukaan kyseessä on läheinen ystävä vuosien takaa.

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis.”

”Vietämme aikaa yhdessä, koska ystäväni haluaa laajentaa matkailubisnestään mahdollisesti myös Helsinkiin.”

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis. Tärkeintä on oppia olemaan yksin. Vasta, kun osaan sen, voin jatkaa”, hän sanoo.  

 

Mitä uutta elämänmuutos on Mikon elämään tuonut? Mitä hän pohtii roolistaan isänä, entä uransa tulevaisuudesta? Mitkä ovat hänen tärkeimmät toiveensa tulevaisuudesta? Lue Mikon haastattelu 2.8. ilmestyneessä elokuun Gloriasta.

Teininä käsitykseni työelämästä perustui amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Tapitin Kate ja Allie -komediaa huoneessani ja haaveilin eläväni New Yorkissa, jossa pitäisin appelsiinimehua jääkaapissa lasikannussa ja rullaluistelisin töihin ylisuuressa ruutujakussa niin kuin Kate eli Susan Saint James teki.

Todellisuus ensimmäisessä kesätyöpaikassani Kannuksen Säästöpankissa oli hivenen toinen. En rullaluistellut vaan pyöräilin hiljaista kylänraittia töihin. Mietin silti tarkkaan miten pukeudun. Eräs asuista oli ehtaa Saint Jamesia – ruskea, tuhdisti olkatopattu Malli-Marin pitkä jakku, 501-levikset ja ruskeat ballerinat. New York -asukokonaisuus ylläni siivoilin varastoja ja tein muita rutiinityötehtäviä intoa täynnä.

”Enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana.”

Muodit vaihtuivat, ura urkeni. Siivosin hotellihuoneita, vietin au pair -vuoden Sveitsissä, pääsin yliopistoon, hoidin opintojen ohessa lapsia (hälsningar till Maria och Wava), työskentelin toimistosihteerinä. Jokainen on duuni on ollut tärkeä, ja huonoistakin olen oppinut nöyryyttä ja omatoimisuutta. Kaikkein paras työ on kuitenkin tämä nykyinen Glorian päätoimittajana. Jokaiseen työpäivääni kuuluu muotia, kauneutta ja ihanaa elämää, saan työskennellä hienon tiimin kanssa ja lehdellämme on fiksut, palautetta antavat lukijat.

Ensimmäisestä työkesästäni pankissa on kulunut 30 vuotta. Edelleen pyöräilen töihin lämpimillä säillä, mutta enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana. Tämän numeron Tukholman muotijutustamme (s. 46) inspiroituneena aion kylläkin hankkia syksyksi Hopen raitamekon.

Hienoa töihinpaluuta!

Ps. Muistathan tulla katsastamaan syksyn muotitarjontaa Gloria Fashion Show'hun 1.9.

saila-mari.kohtala@sanoma.com