Ystäväni mies sairastui syöpään ja menehtyi varsin nopeasti. Surun syvimmässä vaiheessa toinen ystäväni totesi hänelle: ”Vaikka on ankeaa, niin voi silti vähän laittaa ripsiväriä.”

Sureva ystävä yllättyi ja jäi pohtimaan asiaa. Jonkin ajan kuluttua hän kertoi, että juuri se lausahdus nosti hänet pois surun syvimmästä alhosta.

Pieni, pinnalliselta vaikuttava teko olikin jättiläismäinen askel kohti toipumista.

Niin se kuulkaa vain on: itsestään on pidettävä huolta, vaikka mikä olisi. Kauneus ei ole humpuukia. Syvästi masentunutkin opettelee ensin arjen pieniä rutiineja. Hän kerää kaikki voimansa, menee suihkuun ja pesee itsensä. Sitten jos jaksaa, niin ehkä harjaa myös hampaat. Ja kun vähän vielä tokenee, niin laittaa myös sitä maskaraa. Pienin askelin kohti parempaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sama pätee surun keskellä. Kun ystävä lopulta laittoi ripsiväriä, hän ryhdistäytyi myös henkisesti. Hän oli edelleen sureva leski, mutta tunsi myös elämän jatkuvan. Pieni, pinnalliselta vaikuttava teko olikin jättiläismäinen askel kohti toipumista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Totta kai saa myös surra silmät punaisina ja nenä räässä. Mutta jos sellainen jatkuu kroonisesti, ei se tee hyvää kenellekään. Suremisen aitoutta ei loppujen lopuksi lisää ollenkaan se, että näyttää hirveältä.

 

 

Raija

Onhan se hyvä, että joku osaa kertoa meille surun murtamille, miten kuuluu elää, niin ettei vaan rasita kanssaihmisiä. Mutta kyllä se poskille valunut ripsivärikin voi olla aika ikävän näköistä.

Valo

Itse ainakin ymmärrän täysin kirjoituksen idean viiden vuoden sisällä kaksi isoa surua kohdanneena.
'Surun suurta majesteettia vastaan käyvät ilon pienet iskujoukot' Hilkka Olkinuora sanoin. Aamu, jolloin on jaksanut kattaa nätisti aamiaisen tai pestä ja laittaa hiukset kauniisti, voi olla juuri sellainen ilon pieni iskujoukko.

Sisältö jatkuu mainoksen alla