Vanha kunnon Yliopiston almanakka vie minut aina lapsuuden joulun tunnelmiin.

Pienenä tyttönä olin nimittäin usein rovasti-isäni mukana erilaisissa joulunajan tapahtumissa. Isä soitti kitaraa, minä ja pikkusiskoni lauloimme.

Kerran esiinnyimme vanhainkodin pikkujouluissa, joihin jokainen oli tuonut mukanaan pienen lahjan. kukin sai noukkia esityksen jälkeen yhden paketin suuresta korista. Olin omin silmin nähnyt, että monesta paketista kuoriutui suklaata tai muita makeisia, joten odotukseni olivat korkealla, olinhan lapsena oikea sokerihiiri.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pettymykseni oli sanoinkuvaamattoman suuri, kun valitsemastani paketista kuoriutui Yliopiston almanakka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsena ei aina naurattanut.

Sain hädin tuskin peitellyksi kiukkuni paikan päällä, mutta kotiin päästyämme revin almanakan raivokkaasti keskellä olohuonetta ja lopuksi vielä hyppelin riekaleiden päällä. Melodraaman tajuni oli näköjään varsin kehittynyt jo yhdeksänvuotiaana.

Isäni oli huumorintajuinen ja reilu kasvattaja, mutta tästä raivokohtauksestani sain tiukan palautteen, ja kiukun laannuttua minua nolotti. Sen koommin en ole motkottanut lahjoista, ainakaan noin näkyvästi.

Pettymyksestä oppineena vien nykyään aina isälleni joululahjaksi suklaata. Hän asuu vanhainkodissa ja on nyt meistä se sokerihiiri. Ehkäpä jonain vuonna paketista kuoriutuu lisäksi Yliopiston almanakka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla