"Nuoremmat naiset puhuvat kehostaan tietoisemmin ja poliittisemmin", pohtii päätoimittaja Kristiina Raitala
Elokuun Glorian kannessa, päähaastattelussa ja muotikuvissa loistaa muusikko Vilma Jää. Ennen muotikuvausta hän ilmoitti, ettei ajele ihokarvojaan eikä halua, että niitä silotellaan pois kuvista. Ajatus on yksinkertainen ja arkinen. Silti se tuntuu latautuneelta.
Karvoissa, kuten muissakaan naisen kehoon liittyvissä asioissa, ei ole koskaan ollut kyse vain karvoista.
Minun ikäpolveni oppi toisenlaisen säännöstön. Olen sheivannut sääriäni ja kainaloitani karvattomiksi vuosikymmeniä ja se kuuluu edelleen aamurutiiniini. Myös hoikkuus oli normi. Nautin liikunnasta, mutta kyllä siihen hyvä lisäkannustin on ollut myös ulkonäkö. Meidän normimme eivät olleet manifestinomaisia, vaan hiljaisia. Niitä ei kyseenalaistettu, ne tuntuivat itsestään selviltä.
Nyt nuoremmat naiset puhuvat kehostaan toisin. Tietoisemmin ja poliittisemmin. Karvojen ajamatta jättäminen voi olla valinta, mutta myös viesti: tämä on minun kehoni, eikä sitä tarvitse siistiä muiden katseelle. Kehopositiivisuus on laajentanut sitä, millaisia kehoja voidaan näyttää ja millä ehdoin.
Sosiaalinen media on tehnyt kehosta julkisen. Jokainen valinta – ajella tai olla ajelematta, pistää tai olla pistämättä – on paitsi henkilökohtainen myös nähtävissä ja arvioitavissa.
Ehkä tässä kohtaa syntyy ristiriita. Kehopositiivisuus lähti liikkeelle vapauttavana ajatuksena: kaikkien kehojen pitäisi olla riittäviä sellaisinaan. Samalla siitä on tullut osa kulttuuria, jossa myös hyväksynnästä voi muodostua normi.
On alettu erotella “hyviä” ja “vääriä” valintoja. Luonnollisuus saa moraalisen sävyn, samoin muokkaus. Se, joka ei käytä esteettisiä toimenpiteitä, hyvesignaloi omaa ”luonnollisuuttaan”.
Esteettiset toimenpiteet kertovat tästä ajasta yhtä paljon kuin karvojen kasvattaminen. Ne ovat yleistyneet ja normalisoituneet. Usein niitä perustellaan samalla logiikalla kuin ennen dieettejä: halulla tuntea olonsa omaksi itsekseen.
Kehosuhde ei synny tyhjiössä. Se rakentuu ajassa, katseiden ja ihanteiden keskellä.
Ei ole mielekästä sanoa, että ennen oltiin erehtyneitä ja nyt ollaan oikeassa – tai päinvastoin. Jokainen tekee ratkaisuja omista syistään, omassa elämäntilanteessaan. Niitä ei tarvitse puolustaa eikä tuomita.
Ehkä kiinnostavampaa on huomata, miten helposti vapaus alkaa muistuttaa velvollisuutta. Miten nopeasti hyväksynnästä tulee uusi mittari.
Vilma Jään päätös olla ajelematta karvojaan on yhtä aikaa henkilökohtainen ja osa laajempaa kertomusta. Samalla tavalla kuin minun ja sukupolveni valinnat ovat.
Juttu on julkaistu Gloriassa 8/2026.
