Pääkirjoitus: ”Empatia on inhimillisyyttä, ei siltä pidä itseään suojella”
Luultavasti optimismi ei ole synnynnäinen ominaisuuteni, mutta olen pyrkinyt sitä kohti ja mielestäni onnistunutkin kohtuullisen hyvin. Kaikki me elämme samassa maailmassa, jossa tällä hetkellä riehuvien kriisien lisäksi syntyy koko ajan uusia. Hetki sitten emme arvanneet, mitä Iranissa tapahtuisi.
On inhimillistä, että peilaamme maailman tapahtumia itsemme kautta: miten ne vaikuttavat maanosaamme, maahamme, läheisiimme, itseemme. Pommit räjähtelevät uutiskuvissa, mutta paljonko auton tankkaus kallistuu?
Lisäksi henkilökohtaisessa elämässä voi tapahtua pahoja asioita, joille ei itse voi mitään. Pitää valita, kuinka tähän kaikkeen suhtautuu.
Yhä useammin lohdutan itseäni presidentti Mauno Koiviston ajatuksella: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
En todellakaan ole mikään positiivinen pollyanna, mutta yritän poimia ympäriltäni mieluummin myönteisiä kuin kielteisiä ajan merkkejä. Kuten että olen äskettäin kuunnellut kahta huippuluokan talousosaajaa, Nordean pääekonomistia Tuuli Koivua ja Danske Bankin pääekonomistia Minna Kuusistoa. Tuulia ennen Iranin tapahtumia, Minnaa sen jälkeen, mutta molempien näkemys Suomen talouden tulevaisuudesta oli rohkaiseva. Olisi hyvä, että tällainen viesti välittyisi myös kotitalouksille, jotta ne, joilla on varaa, uskaltaisivat kuluttaa.
Todellisuutta kuitenkin pitää sietää ja ikävät uutiset lukea. Kuten vaikka HS:n juttu Paulista, joka ”on niin köyhä, että häntä hävettää”. Työtön mies haluaa opiskella, mutta toimeentulotuen leikkaus ajaa hänet yhä ahtaammalle. Empatia on inhimillisyyttä, ei siltä pidä itseään suojella.
Olen kuitenkin kehittänyt itselleni eskapistisen kuplan, jonne välillä sukellan. Sellaiseen pääsee kuntosalilla tai sohvalla jonkun harmittoman sarjan parissa. Ja äänikirjat, joita voi kuunnella vaikka marketissa, luovat lempeän tavan upota muihin maailmoihin. Jos kuuntelemani kirjat sijoitettaisiin laatukäyrälle, niin se olisi laskeva. Siellä on nyt ruotsalaisia dekkareita, Päivä jona Nils Vik kuoli saa odottaa. Tai sitten poistan sen.
Työhuoneeni ikkunasta näkyy urheilukenttä. Juurihan siinä oli luistinrata. Nyt sen tilalla on vihreänä hehkuva ruoho, joka odottaa jalkapallon pelaajia. Taas tulee kevät.
Juttu on julkaistu Gloriassa 4/2026.
