"Arki on Ranskassa juhlaa" – Kirjailija Kira Poutanen nauttii perhe-elämästä ristiriitojen Pariisissa

Ensimmäinen jälki kirjallisuuden voimasta vilahtaa Kira Poutasen oikeassa kyynärpäässä. Arpi syntyi, kun kymmenvuotias Kira käveli kotikulmillaan Helsingissä soratiellä ja oli niin uppoutunut lukemaan Viisikkoa, että lopulta kaatui.

Toinen jälki pilkottaa farkunlahkeen alla, oikeassa nilkassa.

-Otin parikymppisenä tämän tatuoinnin. Se on kuva Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi -kirjan viimeiseltä sivulta. Siinä sanotaan, että jos törmää tähän maisemaan, kannattaa odottaa, sillä Pikku Prinssi voi ilmestyä paikalle, Kira sanoo ja hymyilee.

Jäljet kehossa olivat ennusmerkkejä paitsi tulevasta kirjailijan urasta myös pariisilaisuudesta. Nyt 49-vuotias sanataiteen moniosaaja hörppää kahvia kotonaan Montreuil'ssä itäisen Pariisin esikaupunkialueella. Hän ei koskaan haaveillut kirjailijuudesta, mutta on aina tiennyt, että kirjoittaminen kuuluu hänen elämäänsä.

-Kirjoitin vanhempieni kirjoituskoneella 9-vuotiaasta asti, ja kuvasimme serkkujeni kanssa älyttömiä salapoliisitarinoitani videolle. Ajattelin aina, että kirjoittaisin, vaikka kukaan ei tekstejäni julkaisisikaan.

Kehon kokemuksista ja elämästä Pariisissa on tullut Kiran kirjojen kantavia teemoja. Hänen esikoisromaaninsa, syömishäiriöstä kertova Ihana Meri voitti julkaisuvuonnaan 2001 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen jälkeen Kira on kirjoittanut seitsemän muuta romaania, joista tuorein, Surun kartta, ilmestyi vuonna 2021. Se kertoo Kiran omakohtaisesta vaikeasta synnytyksestä ja ylisukupolvisista traumoista.

Lisäksi Kira on kääntänyt kymmeniä teoksia ranskasta ja englannista suomeen, kuten Joyce Carol Oatesin, Delphine de Viganin ja Joël Dickerin romaaneja, käsikirjoittanut Mieheni vaimo -tv-sarjaa ja näytellyt ranskalaisessa teatterissa. Hänet on myös viime vuosina nähty MTV3-kanavalla raportoimassa Ranskan vaaleista ja maan tapahtumista.

-Harva elää vain kirjailijan työllä. Olen ympäröinyt itseni kaikella, mikä liittyy kirjoittamiseen. Ne ruokkivat toisiaan.

Helsingistä näyttelijäksi ja kirjailijaksi Pariisiin

Äidinkielenopettajaäidin ja teologi-isän tytär kasvoi Helsingissä, kävi Kallion ilmaisutaidon lukion ja matkusti nuorena perheensä kanssa Pariisiin ja ympäri Ranskaa.

Lontoossa vietetyn välivuoden jälkeen hän pääsi opiskelemaan ranskan ja englannin kääntämistä Helsingin yliopistoon. Vuonna 1997 hän lähti Erasmus-vaihtoon Pariisiin, jossa hänen silloinen poikaystävänsä asui, eikä palannut enää Suomeen.

-Ensimmäiset muistoni Ranskasta liittyvät vaaleanpunaiseen vessapaperiin ja myöhemmin Pariisin arvaamattomaan, Lontoota villimpään ja kiehtovampaan energiaan.

Kliseiselle Pariisi-kuvalle Kira sanoo olevansa allerginen.

-Suhteeni Pariisiin oli jo alussa ristiriitainen. Samalla kun taistelin byrokratian kanssa saadakseni oleskelu-luvan, Pariisin kantamat rikkinäiset ja rikkaat tarinat vetivät puoleensa. Ne kiehtovat minua yhä.

Muutettuaan pysyvästi Pariisiin Kira alkoi kirjoittaa graduaan ranskaksi. Silloin kaipuu suomen kieleen kouraisi kunnolla. Se oli sysäys esikoisromaanille.

-Minulle suomen kieli on suurin rakkauteni läheisteni jälkeen.

Kun Kira sai kuulla voittaneensa Finlandia-palkinnon, pöllämystynyt kirjailija oli Pariisissa tauolla maineikkaan Cours Florent -teatterikoulun oppitunnilta. Hän opiskeli näyttelijäksi kolme intensiivistä vuotta ja kiersi valmistuttuaan ympäri Ranskaa teatteriryhmän kanssa, kunnes oli pakko tehdä valintoja.

-En voinut heilua teatteriryhmän kanssa jossain Angers'ssa hotellissa ja kirjoittaa samalla. Kirjoittaminen vaatii aikaa ja hiljaisuutta ympärilleen, kun taas teatteri on sosiaalista.

Kokonaan hän ei ole teatteria unohtanut. Opinnoista on ollut hyötyä suorissa televisiolähetyksissä ja käsikirjoittajana.

-Osaan käsitellä kameran edessä esiintymiseen liittyvää jännitystä ja sanoa repliikit loppuun asti tapahtui ympärillä mitä hyvänsä. Opinnot auttavat myös nyt, kun kirjoitan ensimmäistä näytelmääni.

Kulttuurikahviloiden imu

Kukkakuvioinen tapetti värittää kodin työhuoneen seinää. Sitä vastapäätä hyllyt notkuvat kirjoista. Välissä on työpöytä, jolla lepää tietokone ja muistiinpanovälineet. Ikkunasta näkyy taivas. Muuta ei tarvita.

-Kirjailijuuteen liittyy kliseitä kahvikuppeineen ja viinilaseineen. Kuvitellaan, että kirjallisuuspalkinto on lottovoitto, vaikka kirjailijat elävät niukasti ja apuraha sekä kirjan myyntitulot ovat ainoa palkka. Myös omien epäilysten kanssa joutuu painimaan.

Kirjan julkaisu ja siihen liittyvä julkisuus ovat kuitenkin vain keitaita yksinäisen puurtamisen keskellä.

Kiralle on tärkeä löytää oikeanlainen tunnelma, joka inspiroi kirjoittamaan. Joskus se löytyy Montreuil'n neliön hiljaisuudesta tai vanhoja klassisen musiikin vinyylejä kuunnellen, kun ranskalainen Michael-puoliso on töissä ja 9-vuotias tytär koulussa.

Joskus Kira tarvitsee kahvilan hälinää. Niitä kulttuuriystävällisessä Montreuil'ssä ja entisessä kotikorttelissa Pariisin 11. kaupunginosassa riittää.

-Kirjoitan Little Kitchen -lähikahvilassa, pittoreskissa Café de l'Industriessä tai Starbucksissa, joka on kaukana Pariisin glamourista. Monet tekevät niissä töitä yksin, kuin etätöitä rinnakkain, mikä luo yhteistä energiaa. Se muistuttaa, etten ole yksin ja kannustaa jatkamaan.

Kira sanoo kirjoittavansa pohtiakseen sitä, mikä häntä riivaa.

-Lähden aina tunteesta, joka toimii kirjan pohjalla. Alku on vaikein, mutta kun pääsen kirjan maailmaan sisään, teksti alkaa vetää. Silloin sormet ovat minua fiksumpia ja kirja kirjoituttaa itse itsensä. Voisin tehdä tätä työtä vain sen taian vuoksi.

Ennen tyttären syntymää Kira kirjoitti iltapäivisin ja iltaisin. Nykyään hän vie lapsen puoli yhdeksäksi kouluun, hoitaa aamupäivän juoksevia asioita ja ryhtyy pikkuhiljaa korjailemaan edellispäivän tekstiä. Työpäivä päättyy puoli viideltä, kun tytär pääsee koulusta. Sen jälkeen hän vie lasta harrastuksiin.

Ranskalaisessa koulussa kurinpito on kovempaa, koulujärjestelmä vanhanaikainen ja koulupäivät pidempiä kuin Suomessa, mutta ihailtavaakin Kira löytää.

-Täällä opetetaan yhä kaunokirjoitusta ja oppitunneilla lausutaan runoja. Kasvatuksessa on myös tietynlaista suoraviivaisuutta. Päivissä ja ruokailuissa on selkeä rytmi, eikä kaikkea kyseenalaisteta. Tällaiset arjen rakenteet ovat vapauttavia. Suomessa vanhemmille luodaan paljon paineita siitä, miten pitäisi toimia.

Venähtäneitä aperitiiveja ja ranskalaisia keskusteluja

Kira ei olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että rakastaisi perhekeskeistä elämää. Nykyään hän ei tiedä parempaa kuin venähtäneet aperitiivit ystävien, kansainvälisten naapureiden ja heidän lastensa kanssa.

-Aperitiivi kuulostaa suomalaisesta juhlavalta, mutta ranskalaisille se on arkista, ja arki on Ranskassa juhlaa.

Alkuillan aperitiivilla juodaan viiniä, syödään pikkusuolaista ja ennen kaikkea keskustellaan lasten riehuessa ympärillä. Koska pariisilaisilla on usein hyvin erilaiset taustat, heidän välilleen syntyy kiinnostavia keskusteluita. Kira juttelee mielellään feminismistä, politiikasta ja koulusta, vaikka monilla on niistä kärkkäitäkin mielipiteitä.

-Suomessa haetaan usein vahvasti konsensusta ja eri mieltä oleminen on vähän vaarallista. Ranskassa halutaan hyvää keskustelua, ollaan usein periaatteellisesti eri mieltä ja vaaditaan perustelemaan omat mielipiteet.

Myös Kiran ruokatottumukset ovat Pariisissa muuttuneet. Nykyään hän syö kuin ranskalainen: neljä kertaa päivässä, aina samassa rytmissä. Hän on myös oppinut, että Ranskassa ruoka on yhtä pyhää kuin sauna suomalaisille. Kello yhden tv-uutislähetyksissä toivotetaan hyvää ruokahalua, ja tutuilta kysellään, mitä reissuilla on syöty.

-Rakastan myös ranskalaista lounaskulttuuria. Se katkaisee päivän, kestää pari tuntia ja syödään ystävän kanssa usein ravintolassa. Café gourmand on loistava keksintö. Espressokahvin lisäksi saa miniversioita leivonnaisista, kuten madeleinen ja suklaakakun.

Omassa keittiössään pariskunta valmistaa toisinaan etanoita, joita ystävän perhe tuo puutarhastaan. Quiche-piiraat ja miehen perheessä valmistettu couscous ovat Kiran suosikkeja.

Ristiriitaisen Pariisin tuntija

Kira on asunut Pariisissa suurimman osan elämästään. Enää hän ei tunne olevansa suomalainen eikä ranskalainen vaan Pariisin suomalainen, joka on oma lajinsa. Koko ajan on ikävä jonnekin.

-Tyttäreni sanoi 4-vuotiaana, että Ranskassa on ikävä Suomeen ja Suomessa Ranskaan. Oma identiteettini löytyy nykyään Helsinki-Vantaan kotimaan terminaalista. Ulkosuomalaisuus on välillä vaikeaa, mutta kun ymmärtää sen rikkauden, että saa kokea kaksi eri tapaa nähdä maailmaa, sen kanssa oppii elämään.

Kira rakastaa yhä Pariisin eläväisyyttä, energiaa ja kauneuden arvostusta. Samaan aikaan suurkaupunki on hänestä monella tapa ruma, epätasa-arvoinen ja haastava.

-Pariisiin tiivistyvät elämän raadolliset puolet. Se herättää paljon filosofisia kysymyksiä. Täällä asuu vierekkäin ihmisiä, joilla on valtavasti rahaa, ja toisia, joilla ei ole mitään. Joku on joskus sanonut, että pariisilaiset eivät voi sietää Pariisia mutta eivät voi asua missään muuallakaan. Se on totta.

Mikä muu Kirasta on nyt totta?

Hän osoittaa vuonna 2021 ottamaansa Trust-tatuointia oikeassa käsivarressaan. Se on jälki paitsi kirjallisuuden myös elämisen voimasta.

-Luotan siihen, että elämä, työ ja kirjoittaminen sekä ihmisten hyvä tahto kantavat. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 1/2024.