Aivotutkija Katri Saarikivi uskoo, että keskittymiskyvyn voi treenata takaisin: "Luppoaikaa pitää oikeasti olla kaiken stimulaation vastapainoksi"

Kun Katri Saarikivi alkaa puhua aivoista, hän silminnähden syttyy.

-Aivot ovat älyttömän kiinnostava elin. Miten meillä voikaan olla sellainen koneisto pääkopassa! Niin muovautuva, ja josta voi jatkuvasti löytää uutta, aivotutkija ja tieteen popularisoija intoilee.

Ihminen on kiinnostanut häntä aina - jo lapsesta lähtien, vaikka hän ujosteli vieraita ja vetäytyi aina sukujuhlissakin piirtämään isoisänsä työhuoneeseen.

Psykologian opinnot Helsingin yliopistossa veivät Katrin ihmismielen ja sen toimintamekanismien tutkimuksen pariin, alan tohtoriksi asti.

Katri tunnetaan television keskusteluohjelmista ja kolumneistaan, jotka koskevat tavalla tai toisella aivoterveyttä, ihmisten välistä vuorovaikutusta tai työelämää. Hän käy puhumassa yrityksissä esimerkiksi siitä, millainen työ sopii aivoillemme tai miten taata se, että jaksamme nykyisenkaltaisessa työelämässä.

Parhaillaan hän kehittää yhdessä yhtiökumppaninsa Valtteri Wikströmin kanssa digitaalista vuorovaikutteista yhteistyöalustaa, joka olisi nykyisiä alustoja paremmin ihmisaivoille sopiva työkalu.

Myös siviilielämässä Katri on päässyt tutkimaan aivan uudenlaista vuorovaikutussuhdetta. Hänestä tuli elokuussa Mimmi-tytön äiti.

-En ollut valmistautunut näin suureen rakkauden määrään. Enkä tiedä, miten tämän voisi selittää niin, että se välittyisi. Eihän se ollut minullekaan välittynyt muiden puheista, Katri naurahtaa.

Ennemminkin nyt 41-vuotias Katri oli miettinyt, onko hänestä ylipäätään äidiksi ja varautunut siihenkin, ettei lapsia koskaan tule.

-Jätin tämänkin asian viime tinkaan. Se on minulle tyypillistä. Motivoidun deadlinesta, jos asian haluaa sanoa positiivisesti. Kaikki tulee kyllä aina tehtyä. Että keinonsa kullakin, hän hymähtää.

TEESI 1: UJOKIN VOI NAUTTIA ESIINTYMISESTÄ

Kun tällainen ujo ihminen päätyy julkisuuteen ja esiintymään paljon, se tuntuu merkilliseltä. Törmätessäni kaupungilla johonkin tuttuun saatan olla sosiaalisesti kömpelö, mutta esiintyessäni saan käyttää ääntäni tavalla, joka minulle sopii. Pieni paine karsii ujon kuoreni, ja suorat lähetykset ovat niin jännittäviä, että pysyn tosi skarppina.

Vaikka olen kiinnostunut ihmisistä ja vuorovaikutuksesta, tarvitsen paljon yksinoloa latautumiseen.

Lontoossa asuva paras ystäväni Linda sanoi joskus ihan ääneenkin, että Katri haluaa nähdä harvoin. Niin se vain on. Harvoin, mutta kunnolla. Mielelläni syvennyn keskusteluun tuntikausiksi ja olen yhdessä vaikka päiviä. Mutta en ole sellainen ihminen, joka päivittäin soittelee tai lähettelee viestejä.

Yksinolon tarpeeni ei aiheuta pulmia parisuhteessa. Myös mieheni Mikko tarvitsee yksinoloa, mutta muuten hän on aivan erityyppinen kuin minä. Hieman rauhallisempi ja harkitseva. Alkuperäiseltä koulutukseltaan hän on liikennelentäjä mutta työskentelee it-alalla.

Harrastamme teltta-roadtrippejä. Viime keväänä kiersimme Portugalissa, ja Yhdysvalloissa olemme olleet monesti. Nautimme siitä, ettei reissulla ole tarkkaa aikataulua. Mieheni laskee karkeasti kilometrit ja päivät, ja mietimme vain, mihin ehdottomasti haluamme mennä.

Tällainen tapa toimia on ihmistyyppikysymys, joka myös määrittää sitä, miten paljon kitkaa on parisuhteessa: kuinka paljon tulevaisuudesta pitää olla tiedossa ja kuinka paljon saa säveltää? Meillä molemmilla on sopivassa suhteessa suunnitelmaa ja sävellystä.

Pari vuotta sitten roadtripillä Mikko kosi minua Nevadan erämaassa. Olimme käyneet burgerilla Rachelin kyläpahasessa ja pystyttäneet teltan Area51-lentotukikohdan lähistölle - mieheni kun on kiinnostunut avaruusraketeista ja lentokoneista. Näimme, kun hävittäjät harjoittelivat. Oli upea tähtitaivas. Makasimme auton lavalla, katselimme tähtiä ja hän kosi minua.

Naimisiin emme ole vielä ehtineet. Ystävät jo hoputtavat.

TEESI 2: MENE SITÄ KOHTI, MIKÄ ENITEN KIINNOSTAA

Neljä vuotta minua vanhempi siskoni Susanna on minulle hyvin tärkeä kumppani, kuin toiset aivoni. Hän on aina ollut minua edellä ja hyvä esimerkki: minua tunnollisempi ja järjestelmällisempi sekä konkreettinen apu. Nytkin hän hoiti Mimmin ristiäistarjoilut ystävänsä kanssa.

Isämme oli lentäjä ja äiti henkilöstöhallinnossa Finnairilla. Olin 23-vuotias, kun he kuolivat. Senkin takia sisko on niin tärkeä tyyppi minulle.

Meillä kotona arvostettiin koulutusta ja opiskeluun kannustettiin, mutta vaatimuksia ei koskaan ollut. Meille sanottiin usein, että lapset saavat tehdä sitä, mikä eniten kiinnostaa, ja vaikka laskut välillä huolestuttivatkin, niin kirjoihin ja harrastuksiin sai vanhemmilta aina rahaa. Eli itseään saa kehittää, mutta ei ole pakko. Minusta nämä ovat todella hyviä arvoja. Niistä olen pitänyt kiinni.

Minulla oli kaksi hyvin erilaista isoäitiä. Äitini äiti Kirsti-mummi oli usein hoitamassa meitä kotona. Hän oli lapsirakas ja lämmin ihminen, vaikkakin osin vaativa: hän huolehti ja murehti. Se oli hänen tapansa välittää. Mummi tuputti elämänohjeita: miten rakennetaan perhe-elämää, hyvät päivärutiinit, aamiaiset ja iltapalat ja pidetään koti puhtaana. Toinen, Annikki Saarikivi, oli töölöläisrouva ja taiteiden harrastaja. Hän oli todella vapaamielinen ja sanoi aina: "Kerro, mikä sinua kiinnostaa".

Isoisäni Sakari Saarikivi oli Ateneumin johtaja. Olin 2-vuotias, kun hän kuoli.

TEESI 3: KESKITTYMISKYVYN VOI TREENATA TAKAISIN

Ihmiset etsivät aina pikadieettiä. Niin aivojenkin osalta. Tyyliin "jos minä vain meditoin, kaikki menee tosi hyvin". Mutta se on vain yksi asia. Ärsyttävä resepti aivoterveyteen on uni, ravinto ja liikunta. Tuossa järjestyksessä. Lisäksi sosiaaliset suhteet, oppiminen ja stressinhallinta ovat aivoille erittäin tärkeitä. Niidenkin saamisessa rullaamaan riittää normi-ihmiselle tekemistä.

Minulle liikunta on helppoa, se tulee luonnostaan. Vähintään kävelylle pääsen päivittäin. Nykytanssia rakastan ja harrastan. Olen myös aika hyväuninen, mutta ruuan kanssa taistelen. Olen herkkupeppu ja syön helposti liikaa.

Stressinhallintaa olen opetellut monen muun lailla kantapään kautta: kuinka paljon päällekkäisiä projekteja kannattaa itselle järjestää ja kuinka monta tuntia päivässä tehdä töitä. Minulle on hyväksi, että työajan ja vapaa-ajan välillä on raja - kellonaika, jolloin lopetan työt ja jonka jälkeen en enää katso edes sähköpostia. Ennen vauvaa aikaraja oli iltakahdeksan. Nyt se voisi olla kello 18.

Aika moni ajattelee rentoutuvansa menemällä sohvalle ja katsomalla nettivideoita. Mutta välillä pitäisi päästä tilanteeseen, jossa ajatus saa oikeasti harhailla. Se on nykyään harvinaista. Puhelin on aina kädessä, ja kävelyllä kuunnellaan äänikirjaa. Sellainen minäkin olin aiemmin kokatessani, kunnes havahduin: pitääkö minun jatkuvasti viihtyä ja saada jotain nautintoainetta aivoihin?

Onneksi aivomme ovat palautuvaiset. Jos enää ei jaksa lukea kirjaa tai katsoa koko elokuvaa, pitkäjänteisen keskittymiskyvyn voi treenata takaisin. Siinä pätee sama kuin herkkupaastossa. Ensimmäiset päivät ilman palaveripullaa tuntuvat kauheilta, mutta siihen tottuu ja hedelmät alkavat maistua. Huonon digiherkuttelun, kuten kännykkäaddiktion, purkamiseen voi riittää viikkokin. Esimerkiksi ratikkamatkalla tai kävelyllä ei otakaan puhelinta esiin, vaan sallii itselleen vartin, jolloin ei tarvitse olla kiinni missään laitteessa.

Kannattaa siis miettiä, mitä hyvää voi tehdä itselleen sen sijaan että miettii, mistä luopuu. Vähitellen voi sitten lisätä hyviä juttuja.

TEESI 4: KUORMITUS EI OLE AINA PAHASTA

Alati lisääntyvät uupumis-, ahdistus- ja masennusdiagnoosit pelottavat minua. Miksi juuri nykyihminen uupuu työelämässä näin rankasti?

Luulen osasyyksi sitä, että työ vaatii ihmisaivoilta enemmän kuin aikaisemmin. Työtehtävät ovat vaikeutuneet, kun helpompia tehtäviä on voitu automatisoida. Teknostressi on aito juttu, ja etätyö voi lisätä kuormitusta, kuten myös maailman lisääntynyt epävarmuus.

Ennen asiat olivat paljon enemmän ulkoa määriteltyjä. Nykyään tietotyössä ihmisen pitää osata johtaa itseään ja miettiä, mitkä työvälineet ja -tavat hänelle sopivat. On oltava itsekontrollia. Se kaikki vie paljon energiaa, sillä olemme luontaisesti laiskoja. Valinnanvapauskin voi aiheuttaa stressiä.

Rutiinit ja säännöt helpottavat. Arkeen olisi hyvä lisätä palautumisen hetkiä ja etsiä asioita, joissa kokee olevansa puikoissa. Luppoaikaa pitää oikeasti olla kaiken stimulaation vastapainoksi.

Optimi on, että ihmiset palautuvat myös työviikolla eivätkä tarvitse siihen kuukauden irtiottoa. Itse pidän kyllä siitä, että minulla on pitkä kesäloma. Sellainen, että unohdan kaikki salasanat ja pääsen todella irti.

Ehkä olemme myös turhan paljon herkistyneet kuormituksen havaitsemiselle. Jos ajattelemme, että kaikki kuormitus on huonoa, olemme menneet vähän väärään suuntaan. Aivot pitävät siitä, että niitä käyttää. Välillä on hyvä, että on hankalaa ja joutuu pinnistelemään. Siten resilienssi kehittyy.

Tuoreessa tutkimuksessa kognitiivisesti stimuloivan työn tekemisen on todettu suojaavan dementialta ainakin pari vuotta. Työn mittareina oli käytetty esimerkiksi ajanpuutetta, vähäisiä resursseja sekä vaikeita ja ristiriitaisia vaatimuksia, jotka ajavat pinnistelemään. Samalla työssä pääsi oppimaan uutta, oli paljon autonomiaa, vaikutusmahdollisuuksia ja sai ajatella luovasti.

Liialliseen kuormitukseen voi myös tottua. Uupumuksen teemat ovat olleet omassakin elämässäni esillä. Välillä on mennyt liian lujaa. Itse havahduin siinä vaiheessa, kun huomasin, että vapaa-aika ei enää maistunut, enkä jaksanut nähdä kavereita. Totesin, että eihän tämä elämä voi mennä niin, että koko ajan tekee töitä, eikä koskaan nauti elämästä kunnolla.

TEESI 5: AIVOT TARVITSEVAT SIIRTYMIÄ PÄIVÄÄN

Työpaikalla kasvokkain oleminen on paras teknologia vuorovaikutukselle. Kun tehdään oikeasti yhteistyötä, ideoidaan tai jos on neuvottelu, jossa täytyy synnyttää luottamusta, kannattaa olla läsnä. Mutta siinä ei ole järkeä, että kaikki tulevat työpaikalle pitämään suljettujen ovien taakse Teams-kokousputkea.

Etänä olosta on myös etua. Se säästää paljon aikaa ja samalla voi vaikka pyykätä. Mutta jos kaikki ovat jatkuvasti etänä, esimerkiksi työelämään astuvien nuorten on vaikea kokea kuuluvansa joukkoon. Sosiaalisuus on aivoterveydelle tärkeää. Sama asia kääntäen: yksinäisyys tekee hallaa. Se on yhteydessä dementiaan ja yleisiin sairauksiin, ylipäätään huonompaan terveyteen.

Minulle etätyö ei toimi. Minusta tuntuu, että elämä valuu hukkaan. Minä vain istun sohvalla, pehva puutuu eikä mitään tapahdu. Mutta kun päivääni tulee siirtymiä, kuten kävelymatka työhuoneelle, tuntuu enemmän siltä, että elän. Sillekin löytyy selitys ihmisaivoista.

Aivot palastelevat muistoja siirtymien avulla. On erilaisia tapahtumia, joiden väliset rajat ihminen hahmottaa paikan avulla. Jos tällaisia rajoja ei päivässä ole, vaan kaikki tapahtuu verkossa kotona, tulee olo, ettei ole tapahtunut mitään, vaikka olisi käynyt monta hyvää keskustelua verkossa. Sitä paitsi liikkuminen ja ulkomaailmaan lähteminen vilkastuttaa ajattelua enemmän kuin se, että möllöttää paikallaan.

Laiskistumisen vaarakin etätyössä on. Ihminen on optimoitu säästämään energiaa. Meillä on kivikautiset aivot ja vaikea hillitä itseämme karkkihyllyllä, koska olemme eläneet historiallisesti pitkään niukan ravinnon maailmassa. Samalla lailla houkuttelee se, ettei tarvitse lähteä mihinkään. Eihän lenkillekään jaksaisi lähteä, mutta tietää sen olevan hyväksi.

Vielä emme tiedä, mikä on lopulta hyväksi etätöiden suhteen. Tuoreen tutkimuksen mukaan niillä, joilla on enemmän etäpalavereita, on heikompi työhyvinvointi. Kuormitus vaikuttaa siihen, miten heillä leikkaa. Mutta kun yhteyttä pahoinvoinnin ja etätyön välillä kysytään ihmisiltä itseltään, yhteyttä ei yleensä havaita.

Hyvä herätys yritysjohdolle on, jos työntekijät kertovat voivansa paremmin, kun saavat olla pois työpaikalta. Mikä on syy, etteivät ihmiset halua olla toistensa kanssa? Onko työpaikalla vaikea keskittyä, onko hälyä liikaa, tai ovatko työtilat huonot? Pitäisikö ilmapiiriin ja yhteisöllisyyteen panostaa? Rohkaisen yrityksiä käymään keskustelua siitä, miten töitä tehdään järkevästi. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 2/2025.