Tuomas Enbuske aloitti terapian kuusivuotiaana. Tässä haastattelussa hän puhui siitä syvemmin ensimmäistä kertaa.

Määrittelemätön lapsuuden tunnehäiriö. Niin lukee paperissa, joka on hautautunut lipastonlaatikkoon jonnekin muiden A4:sten joukkoon Tuomas Enbusken asunnossa Helsingin Punavuoressa.

Tuomas, 35, muutti Bulevardilla sijaitsevaan neliöönsä yksin puolisen vuotta sitten. Muuttokuormassa Punavuoreen päätynyt paperi on ollut Tuomaksella vuosia. Hän
sai sen 18-vuotiaana kutsuntojen yhteydessä hakiessaan siviilipalvelukseen. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sivari, hän sai omien sanojensa mukaan ”hullun paperit”. Terapeutti suositteli hänelle vapautusta asevelvollisuudesta, juuri paperiin kirjatun määrittelemättömän lapsuuden tunnehäiriön vuoksi. Saman, joka vei Tuomaksen kuusivuotiaana terapiaan ensimmäistä kertaa.

Poika, joka ei nukkunut

Omakotitalo Oulun Kastellissa, keskiluokkaisella asuinalueella. Isä diplomi-insinööri, äiti merkonomi, vuonna 1977 syntynyt Tuomas ja kolme vuotta nuorempi pikkuveli. Artekin huonekalut, automaattivaihteinen Volvo ja perhelomat Mallorcalle. Tuomas oli aurinkoinen lapsi, joka teki jatkuvasti havaintoja ympäristöstään, kyseli hengästyttävän paljon näkemästään ja uppoutui nelivuotiaasta lähtien — heti lukemaan opittuaan — kirjojen maailmaan. Lukeminen oli äidiltä peritty tapa.
”Edelleen äidin löytää kotoa aina jostain huoneesta lukemasta”, Tuomas sanoo.

Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku.

Lapsena Tuomas oppi ennen kaikkea olemaan kiltisti, eikä hänellä ollut lainkaan uhmaikää. Tärkeää oli, ettei tehnyt itsestään numeroa.
”Meillä ei puhuttu mistään. Perheemme oli hyvin käytännönläheinen. Olisi esimerkiksi todella outoa puhua isän kanssa mistään, mikä liittyy tunteisiin. Musta tuntuu, ettei isäni ole koskaan aloittanut lausetta sanoilla ’musta tuntuu’.”

Tuomaksesta varttui lapsi, joka viihtyi aikuisten seurassa ja leikki tyttöjen kanssa. Poikaporukat tuntuivat Tuomaksesta vierailta, ja hän valitsi lelukseen mieluummin nuken kuin muskeliauton. Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku — eikä nukkunut sen jälkeen kunnolla moneen vuoteen.
”Se liittyi johonkin perusturvallisuuden menetykseen”, hän miettii nyt.

Terapia jäi kesken

Vaikka ulkoisesti kaikki oli entisellään, oman päänsä sisällä Tuomas oli alkanut hiljalleen tajuta, että hän hahmottaa maailman eri tavalla kuin muut. Asiaa ei auttanut se, että hän sai kuulla asiasta läheisiltään: hän oli omituinen, häntä oli hankala ymmärtää. Vanhemmat veivät unettoman Tuomaksen terapiaan. Hän vietti tunnin viikossa terapeutin huoneessa Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Käynneistä hän muistaa lähinnä sen, että halusi viihdyttää terapeuttia. Ei koskaan keksinyt julmia juttuja muista ihmisistä, vaan väritti omia tarinoitaan.
”Mulla on aina ollut taipumus liioitteluun, niin hyvässä kuin pahassakin.”

”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia.”

Tuomas nauraakin pystyvänsä huijaamaan jopa valheenpaljastuskonetta: ”Psykopaatilla kone tekee suoraa viivaa. Jos normaali ihminen valehtelee, viiva hypähtää. Mulla se sahaa koko ajan, myös silloin kun puhun totta.”

Meni pari vuotta, ja Tuomas alkoi taas nukkua. Terapia loppui, ja terapeutti muutti toiselle paikkakunnalle. Näin jälkikäteen Tuomas sanoo tajunneensa, että hänen olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa terapiassa käyntiä. Niin sekaisin hän oli. Asiasta on vaikea puhua, sillä Tuomas ei halua syyttää ketään. Hän vakuuttaa, että hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, eikä hän halua puhua heistä pahaa, mutta sanoo suoraan, että vanhemmat eivät osanneet olla herkän poikansa kanssa.
”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia. Ei mitään neitejä vaan äijiä, ja sitten tulee tällainen nukeilla leikkivä poika, joka ei urheile.”

Liikunnan pelko

Tuomasta sovitettiin muottiin, johon hän ei mahtunut. Kun 1980-luvulla tuli muotiin, että lapsella pitää olla harrastus, Tuomas yritettiin saada innostumaan liikunnasta.
”Mua vietiin judoon, jalkapalloon, tennikseen ja uimaan, ja mä inhosin sitä niin paljon. Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

Peruskoulu ei auttanut karistamaan tunnetta omasta erilaisuudesta. Ikäistensä parissa Tuomas ahdistui tajutessaan, että jotkut asiat, jotka ovat muille vaikeita, ovat hänelle äärimmäisen helppoja. Hän saattoi esimerkiksi lukea kirjan vartissa ja omaksua sen sisällön. Kokeissa hän teki tahallaan virheitä — alisuoriutui, koska ei halunnut erottua massasta. Mutta vaikka hän oli erilainen, häntä ei koskaan kiusattu.
”Osasin lukea tilanteita, olla sellainen kuin kulloinkin piti olla”, hän sanoo.

”Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

”Mulla on äärimmäiset naisen aivot. Tarkkailen koko ajan ihmisiä ja sitä, miten he ovat suhteessa toisiinsa. Toisaalta mulla on myös äärimmäisen systemaattiset insinööriaivot, ja olen hyvä numeroissa ja matematiikassa.”

Kun näkee maailman yhtä aikaa liian monesta kulmasta, ei ihme, että alkaa tuskastuttaa. Teininä pahaa oloa voimisti ikään kuuluva paini oman seksuaalisuuden kanssa.
”Ahdistus liittyi kokemukseen miehenä ja naisena olemisesta. Siihen, etten kokenut olevani mies”, Tuomas sanoo.
”Teini-ikäisenä äitini kuvitteli, että olen homo. Se oli tosi raskasta — ei siksi, että homous olisi silloinkaan ollut mun mielestä mitenkään väärin vaan siksi, että seksuaalisuus on voimakkaasti yksityisasia.”

Mies, jolla on mielipide kaikesta

Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset jättivät Tuomakseen jälkensä.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä. Siksi musta varmaan on tullut yltiöääriliberaali kaikessa.”

Uusliberalismin äänitorvi Tuomas Enbuske on ollut julkisuudessa jo yli vuosikymmenen ajan: juontanut radiossa ja televisiossa, kirjoittanut kolumneja ja viime vuosina twiitannut julmettuun tahtiin. Hän toitottaa yksilönvapauden puolesta ja on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää puuttua yksilön elämään mahdollisimman vähän. Samalla hän on tullut tunnetuksi tyyppinä, joka kertoo mielipiteensä melkein mistä tahansa ja on myös valmis sitä vaihtamaan. Hän arvostaa ihmisiä, jotka uskaltavat muuttaa mieltään saatuaan uutta tietoa. Itsekin hän tekee niin.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä.”

Mutta ennen tätä kaikkea Tuomas oli Oulusta Helsinkiin muuttanut radiotyön opiskelija Laajasalon opistossa. Valmistuttuaan hän päätyi juontamaan Kiss FM:n Aamutiimi-ohjelmaan Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren kanssa. Vihdoin hän alkoi tuntea olonsa itsekseen.
”Oli kummallista, miten isossa kaupungissa pystyi rakentamaan identiteettinsä uudestaan”, hän sanoo.
”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia. Oli siistiä, että ihmiset tykkäsivät musta sellaisena kuin olin. Se johtui varmaan siitä, että tulin paikkaan, jossa oli samankaltaisia ihmisiä.”

”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia.”

Samalla, kun oma identiteetti alkoi rakentua, ahdistus hiipi takaisin rinta-alaan. Parikymppisenä Tuomas aloitti terapian.
”Menin, koska arjen hallinta oli hankalaa.”

Haukkujen kohteeksi

Hän teki valtavasti töitä ja oli kolme kertaa viikossa kännissä, ”niin kuin monet muutkin sen ikäiset”. Häntä ahdisti, ettei hän osannut muodostaa pysyvää suhdetta naisiin.
”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”
”Halusin olla normaali, mutta kun en ollut”, hän sanoo.

Asiaa ei auttanut se, että televisiotöiden myötä Tuomaksen naama alkoi tulla kansalle tutuksi. Ihmiset kommentoivat hänen ulkonäköään päin naamaa ja haukkuivat rumaksi. ”Miten tuon näköinen voi olla telkkarissa?” hän sai kuulla tuntemattomilta.
”Nuorempana olin tosi epävarma ulkonäöstäni, itsestäni ja seksuaalisesta viehätysvoimastani, ja haukkuminen tuntui pahalta. Mutta monesti ulkonäkö oli ainoa asia, josta haukkujat saivat kiinni”, Tuomas sanoo.

”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”

Hän jatkoi terapiassa muutaman vuoden, mutta oli omien sanojensa mukaan niin pihalla, ettei saanut käytyä siellä säännöllisesti ja lopetti. Noiden vuosien muisteleminen on Tuomakselle yhä vaikeaa.
”Haluaisin unohtaa kaiken, mitä on ennen tapahtunut ja katsoa eteenpäin”, hän puuskahtaa ja vääntelehtii levottomasti tuolissaan.

Ei kovin avoin

Tuomas vilkuilee käsiään. Oikeassa on iPad, jonka ruudulla on auki Twitter, vasemmassa iPhone, joka värisee silloin tällöin puhelun tai tekstiviestin merkiksi.
Välillä hän räplää jompaakumpaa, mutta muun ajan katsoo intensiivisesti suoraan silmiin ja vastaa kysymyksiin — monesti passiivissa, vaikka asia koskee häntä itseään.
”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua”, hän myöntää.

Yksi asia, josta hän ei ole koskaan puhunut tai kirjoittanut, on parisuhde, joka puolisen vuotta sitten päättyi. Tuomas ja radiojuontaja Hannah Norrena alkoivat seurustella vuonna 2005. Heillä on kaksi lasta, Elaisa, 4, ja Uno, 9 kuukautta. Pari on kertonut erosta vain lähipiirilleen. Eroon ei liity draamaa ja parilla on erinomaiset välit. Päätös oli yhteinen.
”Mun käsitys elämästä on muuttunut niin, että saa mokata. Ennen olisin voinut pitää eroa pettymyksenä, mutta nyt ajattelen, että mokaaminen on sallittua.”

”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua.”

Ero on tuonut muassaan paljon hyvääkin. Esimerkiksi Tuomaksen suhde lapsiin on hyvällä tolalla.
”Enkä tarkoita nyt mitään laatuaikahöpötystä. Ei me mennä Hoplopiin koko lauantaiksi, vaan tehdään tosi tavallisia juttuja. Lasten kanssa voi mennä Kaivopuistoon, ja ne ovat tuossa iässä ihan yhtä innoissaan siitä kuin jos mentäisiin Disney Worldiin. Yritän myös opettaa lapsia työhön. He tyhjentävät astianpesukoneen mun kanssa, vaikka se sitten sujuukin hitaammin.”

”En kauheasti pidä ihmisistä.”

Toinen ilon aihe on uusi koti, jossa saa olla yksin. Se on Tuomaksen mielestä ihanaa. Huolimatta siitä, että hän twiittaa valtavalle tuttujen ja tuntemattomien joukolle vähintään parisenkymmentä kertaa päivässä ja joutuu työnsä puolesta olemaan jatkuvasti kiinnostunut muiden asioista, hän sanoo inhoavansa uusiin ihmisiin tutustumista.
”En kauheasti pidä ihmisistä. Mun on helppo olla ihmisille mukava, koska en hae heiltä hyväksyntää. Ihmisen, joka pelkää sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, on vaikeampaa olla ihmisten seurassa.”

Hankala tyyppi?

Lähelleen hän ei päästä ketä tahansa, ja todellisia ystäviä hänellä on vain muutama.
”Mitä enemmän luen ja havainnoin maailmaa, sitä vähemmän on ihmisiä, joiden kanssa voin hengailla”, hän sanoo.

Toisaalta kaikki eivät myöskään pidä Tuomaksesta. Hän saa usein kuulla olevansa vaikeasti lähestyttävä — hankala tyyppi, joka provosoi tahallaan. Tyyppi, josta ei saa otetta. Kun Tuomaksen tapaa, on helppo ymmärtää, miksi joku ajattelisi niin. Esimerkiksi työtilanteestaan kertoessaan hän sanoo koko ajan valmistautuvansa siihen, ettei kukaan kohta soitakaan, ja viikkoa myöhemmin mielipide samasta asiasta on päinvastainen: ”Mulla ei ole käynyt mielessäkään, etteikö puhelin soisi.”

”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.

Eikä hän käännä kelkkaansa ärsyttääkseen tai kiusallaan. Voi olla, ettei hän yksinkertaisesti muista, mitä on asiasta aiemmin sanonut, koska hän on hajamielinen ja kärsimätön. Tai sitten se liittyy siihen, ettei Tuomas pidä konsensuksesta, joka on hänestä Suomessa poikkeuksellisen voimakasta.
”Esimerkiksi juutalaisessa kulttuurissa niin ei ole. Siksi tykkään siitä tosi paljon. Kaikki ovat koko ajan eri mieltä, se on hauskaa eikä loukkaavaa. Mun maailma on just sellainen.”

Ja yhä siihen maailmaan kuuluu terapia — ja vieläkin puheenaiheet ovat samoja kuin aina ennenkin: ”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.
”Mutta terapiakäyntini maksan itse, en hae niille Kela-korvausta. Tuntuisi tyhmältä maksaa verovaroilla tällaisten ongelmien hoitoa.”

Neuroosit vaikeuttavat arkea

Terapiaistuntojen vakioaiheita ovat myös Tuomaksen neuroosit. Se, miten hän varmistaa moneen otteeseen kotoa lähtiessään, että ovi on lukossa ja liesi pois päältä. Miten hänen pitää kulkea tietyllä puolella katua, miten hän ei uskalla käyttää verkkopankkia.
”En pysty avaamaan kirjekuoria. Lähetän kaikki laskut avaamattomina kirjanpitäjälleni, joka hoitaa ne. Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi. Olen ulkoistanut kaiken, mihin en itse pysty. Teen vain sitä, mitä osaan.”

Eli työtä. Siinä Tuomas tietää olevansa hyvä, on aina tiennyt. Viime vuodet hän on juontanut Radio Novan aamuohjelmaa Enbuske & Linnanahde Crew’ta ja tekee sen ohessa MTV3:lle samannimistä talk show’ta, joka jäi juuri kesätauolle.
”Olen syönyt elämäni aikana rauhoittavia, mutta mikään työasia ei ole koskaan ahdistanut niin paljon, että olisin joutunut sen takia ottamaan lääkettä. Olen fokusoituva ihminen ja kun keskityn työhön, keskityn vain siihen. Silloin kaikki muu jää — paitsi henkilökohtainen hygienia.”

"Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi."

Ankara työnteko oli ratkaisu myös silloin, kun esikoisen synnyttyä pala rinnan alla kasvoi. Vaikka isyys rauhoitti nuoruuden railakasta elämänrytmiä, olo ei juuri paremmaksi muuttunut.
”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Niinpä hän päätti olla sellainen isä, joka varmistaa perheen taloudellisen perustan.
”Aloin tehdä ihan mielettömästi töitä ja tienata tosi paljon rahaa. Mulla pettymysten sietäminen liittyy voimakkaasti taloudelliseen turvallisuuteen ja sen hakemiseen ulkoisilla keinoilla.”

Vanhemmuus pelottaa

Vaikka hän nyt jo uskoo olevansa hyvä isä ja on löytänyt oman tapansa olla lastensa kanssa, kaikki vanhemmuuteen liittyvät pelot eivät ole hälvenneet.
”Pelottaa hirvittävästi, että mun lapsille tulee samoja juttuja kuin mulle. Siksi olen äärimmäisen tarkka siitä, jos joku arvostelee lasteni ulkonäköä, sillä itse sain aina kuulla, että olen läski ja kömpelö ja epäurheilullinen. Ja mun lapsille ei kukaan saa sanoa, että he ovat liian tyttöjä tai poikia.”

”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Tuomas onkin iloinen, että asenteet ovat muuttuneet sitten hänen lapsuutensa ja esimerkiksi käsitykset sukupuolirooleista höllentyneet. Itse hän tarvitsi terapiaa tajutakseen sen, millainen hän saa olla — ja myös, millaisia muut ovat. Terapian myötä hän on oppinut suhtautumaan toisiin ihmisiin paljon suvaitsevaisemmin, ja samaa asennetta hän toivoo muiltakin.
”Koko elämäni ajan olen saanut kuulla olevani kummallinen ja kuulen vieläkin. Mua on alkanut ottaa se päähän. Miten niin kummallinen, kaikki me ollaan erilaisia!”

Terapiaa, kyllä kiitos

Hän puhuu terapian puolesta ja on sitä mieltä, että sinne pitäisi rohkeasti ohjata erityisesti lapsia ja nuoria. Ihmisten erilaisuus pitäisi tajuta voimakkaammin varhaisessa vaiheessa.

"On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka."

”Suomessa arvostetaan kouluttautumista ja menestymistä niin paljon, että ajatellaan, että kaikkien pitäisi tehdä kaikki samalla tavalla. On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka. Kaikki lapset eivät sovi sinne, eikä kaikille pitäisi tarjota samanlaista mallia.”

”Kunpa joku olisi sanonut mulle lapsena, että on ihan ok olla tuollainen — että kaikkia asioita sun ei tarvitse hoitaa itse, vaan teet ne, missä olet hyvä. Ei sitä itse sen ikäisenä tajua”, Tuomas sanoo hiljaa. Onneksi sen ehti tajuta vielä aikuisena.

Juttu on julkaistu alun perin toukokuun 2013 Gloriassa.

Vierailija

Tuomas Enbuske lapsuudessa alkaneesta terapiastaan vuonna 2013: ”Koko elämäni ajan olen saanut kuulla olevani kummallinen”

Minulle heti tulee mieleen, että hän on ajattelultaan ja ongelmiltaan ja elämäntarinaltaan kuin useat asperger-henkilöt, joita tunnen monia. Sopisi hyvin joukkoon. Assit ovat keskenään mainiota porukkaa, mutta tuntevat olonsa usein oudoksi normitavisten maailmassa. Kykyprofiilit yhtä vuoristorataa, eikä kahta samankaltaista assia löydy. Kannattaisi kurkata tännekin suuntaan. Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjon lievempään päähän, ja sen piirissä on ihmisiä huippuälykkäistä...
Lue kommentti

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.

Tiedän yksityiskohtia myöten, miltä unelmieni loma näyttää: Vietän sen vanhassa talossa, joka sijaitsee korkealla rinteellä. Edessäni siintää meri, kädessäni on erinomainen kirja ja pöydällä käden ulottuvilla lasi virkeää roseeta. Talossa on kaakelilattiat, sen huonekalut ovat tummaa puuta ja makuuhuoneeseen käy ikkunasta vilvoittava tuulenvire. Yöpöydällä odottaa kymmenen uutta, houkuttelevaa kirjaa. Pienen keittiön jääkaapissa on kaikki, mitä tarvitsen, ja suloinen kyläkauppa on kävelymatkan päässä. Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Todellisuus on enimmäkseen toisenlainen. Jonotamme hikisinä buffalounaalla lapsille ranskalaisia. Uima-altaalla on meneillään yltiöpäisen äänekäs vesijumppa, ja all inclusiven punaviini on juomakelvotonta.

”Olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani.”

Siksi olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani. Sisiliassa raahasin resortin laitimmaisen puun alle joka aamu yhden lepolassen, jossa sitten pötköttelin merta tuijotellen ja lukien, ja allasjumppa kantautui korviini vain vienosti. Mallorcalla lorautin punaviiniini vähän kokista – juoma on aivan salonkikelpoinen, onhan sekoituksella ihan virallinen nimikin, Kalimotxo.

Sitä paitsi on hienoa, että se unelmieni täydellinen loma on vasta edessä. Vielä elämässä tulee aika, jolloin pääsen sen toteuttamaan.