Tuomas Enbuske aloitti terapian kuusivuotiaana. Tässä haastattelussa hän puhui siitä syvemmin ensimmäistä kertaa.

Määrittelemätön lapsuuden tunnehäiriö. Niin lukee paperissa, joka on hautautunut lipastonlaatikkoon jonnekin muiden A4:sten joukkoon Tuomas Enbusken asunnossa Helsingin Punavuoressa.

Tuomas, 35, muutti Bulevardilla sijaitsevaan neliöönsä yksin puolisen vuotta sitten. Muuttokuormassa Punavuoreen päätynyt paperi on ollut Tuomaksella vuosia. Hän
sai sen 18-vuotiaana kutsuntojen yhteydessä hakiessaan siviilipalvelukseen. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sivari, hän sai omien sanojensa mukaan ”hullun paperit”. Terapeutti suositteli hänelle vapautusta asevelvollisuudesta, juuri paperiin kirjatun määrittelemättömän lapsuuden tunnehäiriön vuoksi. Saman, joka vei Tuomaksen kuusivuotiaana terapiaan ensimmäistä kertaa.

Poika, joka ei nukkunut

Omakotitalo Oulun Kastellissa, keskiluokkaisella asuinalueella. Isä diplomi-insinööri, äiti merkonomi, vuonna 1977 syntynyt Tuomas ja kolme vuotta nuorempi pikkuveli. Artekin huonekalut, automaattivaihteinen Volvo ja perhelomat Mallorcalle. Tuomas oli aurinkoinen lapsi, joka teki jatkuvasti havaintoja ympäristöstään, kyseli hengästyttävän paljon näkemästään ja uppoutui nelivuotiaasta lähtien — heti lukemaan opittuaan — kirjojen maailmaan. Lukeminen oli äidiltä peritty tapa.
”Edelleen äidin löytää kotoa aina jostain huoneesta lukemasta”, Tuomas sanoo.

Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku.

Lapsena Tuomas oppi ennen kaikkea olemaan kiltisti, eikä hänellä ollut lainkaan uhmaikää. Tärkeää oli, ettei tehnyt itsestään numeroa.
”Meillä ei puhuttu mistään. Perheemme oli hyvin käytännönläheinen. Olisi esimerkiksi todella outoa puhua isän kanssa mistään, mikä liittyy tunteisiin. Musta tuntuu, ettei isäni ole koskaan aloittanut lausetta sanoilla ’musta tuntuu’.”

Tuomaksesta varttui lapsi, joka viihtyi aikuisten seurassa ja leikki tyttöjen kanssa. Poikaporukat tuntuivat Tuomaksesta vierailta, ja hän valitsi lelukseen mieluummin nuken kuin muskeliauton. Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku — eikä nukkunut sen jälkeen kunnolla moneen vuoteen.
”Se liittyi johonkin perusturvallisuuden menetykseen”, hän miettii nyt.

Terapia jäi kesken

Vaikka ulkoisesti kaikki oli entisellään, oman päänsä sisällä Tuomas oli alkanut hiljalleen tajuta, että hän hahmottaa maailman eri tavalla kuin muut. Asiaa ei auttanut se, että hän sai kuulla asiasta läheisiltään: hän oli omituinen, häntä oli hankala ymmärtää. Vanhemmat veivät unettoman Tuomaksen terapiaan. Hän vietti tunnin viikossa terapeutin huoneessa Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Käynneistä hän muistaa lähinnä sen, että halusi viihdyttää terapeuttia. Ei koskaan keksinyt julmia juttuja muista ihmisistä, vaan väritti omia tarinoitaan.
”Mulla on aina ollut taipumus liioitteluun, niin hyvässä kuin pahassakin.”

”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia.”

Tuomas nauraakin pystyvänsä huijaamaan jopa valheenpaljastuskonetta: ”Psykopaatilla kone tekee suoraa viivaa. Jos normaali ihminen valehtelee, viiva hypähtää. Mulla se sahaa koko ajan, myös silloin kun puhun totta.”

Meni pari vuotta, ja Tuomas alkoi taas nukkua. Terapia loppui, ja terapeutti muutti toiselle paikkakunnalle. Näin jälkikäteen Tuomas sanoo tajunneensa, että hänen olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa terapiassa käyntiä. Niin sekaisin hän oli. Asiasta on vaikea puhua, sillä Tuomas ei halua syyttää ketään. Hän vakuuttaa, että hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, eikä hän halua puhua heistä pahaa, mutta sanoo suoraan, että vanhemmat eivät osanneet olla herkän poikansa kanssa.
”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia. Ei mitään neitejä vaan äijiä, ja sitten tulee tällainen nukeilla leikkivä poika, joka ei urheile.”

Liikunnan pelko

Tuomasta sovitettiin muottiin, johon hän ei mahtunut. Kun 1980-luvulla tuli muotiin, että lapsella pitää olla harrastus, Tuomas yritettiin saada innostumaan liikunnasta.
”Mua vietiin judoon, jalkapalloon, tennikseen ja uimaan, ja mä inhosin sitä niin paljon. Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

Peruskoulu ei auttanut karistamaan tunnetta omasta erilaisuudesta. Ikäistensä parissa Tuomas ahdistui tajutessaan, että jotkut asiat, jotka ovat muille vaikeita, ovat hänelle äärimmäisen helppoja. Hän saattoi esimerkiksi lukea kirjan vartissa ja omaksua sen sisällön. Kokeissa hän teki tahallaan virheitä — alisuoriutui, koska ei halunnut erottua massasta. Mutta vaikka hän oli erilainen, häntä ei koskaan kiusattu.
”Osasin lukea tilanteita, olla sellainen kuin kulloinkin piti olla”, hän sanoo.

”Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

”Mulla on äärimmäiset naisen aivot. Tarkkailen koko ajan ihmisiä ja sitä, miten he ovat suhteessa toisiinsa. Toisaalta mulla on myös äärimmäisen systemaattiset insinööriaivot, ja olen hyvä numeroissa ja matematiikassa.”

Kun näkee maailman yhtä aikaa liian monesta kulmasta, ei ihme, että alkaa tuskastuttaa. Teininä pahaa oloa voimisti ikään kuuluva paini oman seksuaalisuuden kanssa.
”Ahdistus liittyi kokemukseen miehenä ja naisena olemisesta. Siihen, etten kokenut olevani mies”, Tuomas sanoo.
”Teini-ikäisenä äitini kuvitteli, että olen homo. Se oli tosi raskasta — ei siksi, että homous olisi silloinkaan ollut mun mielestä mitenkään väärin vaan siksi, että seksuaalisuus on voimakkaasti yksityisasia.”

Mies, jolla on mielipide kaikesta

Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset jättivät Tuomakseen jälkensä.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä. Siksi musta varmaan on tullut yltiöääriliberaali kaikessa.”

Uusliberalismin äänitorvi Tuomas Enbuske on ollut julkisuudessa jo yli vuosikymmenen ajan: juontanut radiossa ja televisiossa, kirjoittanut kolumneja ja viime vuosina twiitannut julmettuun tahtiin. Hän toitottaa yksilönvapauden puolesta ja on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää puuttua yksilön elämään mahdollisimman vähän. Samalla hän on tullut tunnetuksi tyyppinä, joka kertoo mielipiteensä melkein mistä tahansa ja on myös valmis sitä vaihtamaan. Hän arvostaa ihmisiä, jotka uskaltavat muuttaa mieltään saatuaan uutta tietoa. Itsekin hän tekee niin.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä.”

Mutta ennen tätä kaikkea Tuomas oli Oulusta Helsinkiin muuttanut radiotyön opiskelija Laajasalon opistossa. Valmistuttuaan hän päätyi juontamaan Kiss FM:n Aamutiimi-ohjelmaan Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren kanssa. Vihdoin hän alkoi tuntea olonsa itsekseen.
”Oli kummallista, miten isossa kaupungissa pystyi rakentamaan identiteettinsä uudestaan”, hän sanoo.
”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia. Oli siistiä, että ihmiset tykkäsivät musta sellaisena kuin olin. Se johtui varmaan siitä, että tulin paikkaan, jossa oli samankaltaisia ihmisiä.”

”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia.”

Samalla, kun oma identiteetti alkoi rakentua, ahdistus hiipi takaisin rinta-alaan. Parikymppisenä Tuomas aloitti terapian.
”Menin, koska arjen hallinta oli hankalaa.”

Haukkujen kohteeksi

Hän teki valtavasti töitä ja oli kolme kertaa viikossa kännissä, ”niin kuin monet muutkin sen ikäiset”. Häntä ahdisti, ettei hän osannut muodostaa pysyvää suhdetta naisiin.
”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”
”Halusin olla normaali, mutta kun en ollut”, hän sanoo.

Asiaa ei auttanut se, että televisiotöiden myötä Tuomaksen naama alkoi tulla kansalle tutuksi. Ihmiset kommentoivat hänen ulkonäköään päin naamaa ja haukkuivat rumaksi. ”Miten tuon näköinen voi olla telkkarissa?” hän sai kuulla tuntemattomilta.
”Nuorempana olin tosi epävarma ulkonäöstäni, itsestäni ja seksuaalisesta viehätysvoimastani, ja haukkuminen tuntui pahalta. Mutta monesti ulkonäkö oli ainoa asia, josta haukkujat saivat kiinni”, Tuomas sanoo.

”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”

Hän jatkoi terapiassa muutaman vuoden, mutta oli omien sanojensa mukaan niin pihalla, ettei saanut käytyä siellä säännöllisesti ja lopetti. Noiden vuosien muisteleminen on Tuomakselle yhä vaikeaa.
”Haluaisin unohtaa kaiken, mitä on ennen tapahtunut ja katsoa eteenpäin”, hän puuskahtaa ja vääntelehtii levottomasti tuolissaan.

Ei kovin avoin

Tuomas vilkuilee käsiään. Oikeassa on iPad, jonka ruudulla on auki Twitter, vasemmassa iPhone, joka värisee silloin tällöin puhelun tai tekstiviestin merkiksi.
Välillä hän räplää jompaakumpaa, mutta muun ajan katsoo intensiivisesti suoraan silmiin ja vastaa kysymyksiin — monesti passiivissa, vaikka asia koskee häntä itseään.
”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua”, hän myöntää.

Yksi asia, josta hän ei ole koskaan puhunut tai kirjoittanut, on parisuhde, joka puolisen vuotta sitten päättyi. Tuomas ja radiojuontaja Hannah Norrena alkoivat seurustella vuonna 2005. Heillä on kaksi lasta, Elaisa, 4, ja Uno, 9 kuukautta. Pari on kertonut erosta vain lähipiirilleen. Eroon ei liity draamaa ja parilla on erinomaiset välit. Päätös oli yhteinen.
”Mun käsitys elämästä on muuttunut niin, että saa mokata. Ennen olisin voinut pitää eroa pettymyksenä, mutta nyt ajattelen, että mokaaminen on sallittua.”

”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua.”

Ero on tuonut muassaan paljon hyvääkin. Esimerkiksi Tuomaksen suhde lapsiin on hyvällä tolalla.
”Enkä tarkoita nyt mitään laatuaikahöpötystä. Ei me mennä Hoplopiin koko lauantaiksi, vaan tehdään tosi tavallisia juttuja. Lasten kanssa voi mennä Kaivopuistoon, ja ne ovat tuossa iässä ihan yhtä innoissaan siitä kuin jos mentäisiin Disney Worldiin. Yritän myös opettaa lapsia työhön. He tyhjentävät astianpesukoneen mun kanssa, vaikka se sitten sujuukin hitaammin.”

”En kauheasti pidä ihmisistä.”

Toinen ilon aihe on uusi koti, jossa saa olla yksin. Se on Tuomaksen mielestä ihanaa. Huolimatta siitä, että hän twiittaa valtavalle tuttujen ja tuntemattomien joukolle vähintään parisenkymmentä kertaa päivässä ja joutuu työnsä puolesta olemaan jatkuvasti kiinnostunut muiden asioista, hän sanoo inhoavansa uusiin ihmisiin tutustumista.
”En kauheasti pidä ihmisistä. Mun on helppo olla ihmisille mukava, koska en hae heiltä hyväksyntää. Ihmisen, joka pelkää sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, on vaikeampaa olla ihmisten seurassa.”

Hankala tyyppi?

Lähelleen hän ei päästä ketä tahansa, ja todellisia ystäviä hänellä on vain muutama.
”Mitä enemmän luen ja havainnoin maailmaa, sitä vähemmän on ihmisiä, joiden kanssa voin hengailla”, hän sanoo.

Toisaalta kaikki eivät myöskään pidä Tuomaksesta. Hän saa usein kuulla olevansa vaikeasti lähestyttävä — hankala tyyppi, joka provosoi tahallaan. Tyyppi, josta ei saa otetta. Kun Tuomaksen tapaa, on helppo ymmärtää, miksi joku ajattelisi niin. Esimerkiksi työtilanteestaan kertoessaan hän sanoo koko ajan valmistautuvansa siihen, ettei kukaan kohta soitakaan, ja viikkoa myöhemmin mielipide samasta asiasta on päinvastainen: ”Mulla ei ole käynyt mielessäkään, etteikö puhelin soisi.”

”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.

Eikä hän käännä kelkkaansa ärsyttääkseen tai kiusallaan. Voi olla, ettei hän yksinkertaisesti muista, mitä on asiasta aiemmin sanonut, koska hän on hajamielinen ja kärsimätön. Tai sitten se liittyy siihen, ettei Tuomas pidä konsensuksesta, joka on hänestä Suomessa poikkeuksellisen voimakasta.
”Esimerkiksi juutalaisessa kulttuurissa niin ei ole. Siksi tykkään siitä tosi paljon. Kaikki ovat koko ajan eri mieltä, se on hauskaa eikä loukkaavaa. Mun maailma on just sellainen.”

Ja yhä siihen maailmaan kuuluu terapia — ja vieläkin puheenaiheet ovat samoja kuin aina ennenkin: ”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.
”Mutta terapiakäyntini maksan itse, en hae niille Kela-korvausta. Tuntuisi tyhmältä maksaa verovaroilla tällaisten ongelmien hoitoa.”

Neuroosit vaikeuttavat arkea

Terapiaistuntojen vakioaiheita ovat myös Tuomaksen neuroosit. Se, miten hän varmistaa moneen otteeseen kotoa lähtiessään, että ovi on lukossa ja liesi pois päältä. Miten hänen pitää kulkea tietyllä puolella katua, miten hän ei uskalla käyttää verkkopankkia.
”En pysty avaamaan kirjekuoria. Lähetän kaikki laskut avaamattomina kirjanpitäjälleni, joka hoitaa ne. Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi. Olen ulkoistanut kaiken, mihin en itse pysty. Teen vain sitä, mitä osaan.”

Eli työtä. Siinä Tuomas tietää olevansa hyvä, on aina tiennyt. Viime vuodet hän on juontanut Radio Novan aamuohjelmaa Enbuske & Linnanahde Crew’ta ja tekee sen ohessa MTV3:lle samannimistä talk show’ta, joka jäi juuri kesätauolle.
”Olen syönyt elämäni aikana rauhoittavia, mutta mikään työasia ei ole koskaan ahdistanut niin paljon, että olisin joutunut sen takia ottamaan lääkettä. Olen fokusoituva ihminen ja kun keskityn työhön, keskityn vain siihen. Silloin kaikki muu jää — paitsi henkilökohtainen hygienia.”

"Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi."

Ankara työnteko oli ratkaisu myös silloin, kun esikoisen synnyttyä pala rinnan alla kasvoi. Vaikka isyys rauhoitti nuoruuden railakasta elämänrytmiä, olo ei juuri paremmaksi muuttunut.
”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Niinpä hän päätti olla sellainen isä, joka varmistaa perheen taloudellisen perustan.
”Aloin tehdä ihan mielettömästi töitä ja tienata tosi paljon rahaa. Mulla pettymysten sietäminen liittyy voimakkaasti taloudelliseen turvallisuuteen ja sen hakemiseen ulkoisilla keinoilla.”

Vanhemmuus pelottaa

Vaikka hän nyt jo uskoo olevansa hyvä isä ja on löytänyt oman tapansa olla lastensa kanssa, kaikki vanhemmuuteen liittyvät pelot eivät ole hälvenneet.
”Pelottaa hirvittävästi, että mun lapsille tulee samoja juttuja kuin mulle. Siksi olen äärimmäisen tarkka siitä, jos joku arvostelee lasteni ulkonäköä, sillä itse sain aina kuulla, että olen läski ja kömpelö ja epäurheilullinen. Ja mun lapsille ei kukaan saa sanoa, että he ovat liian tyttöjä tai poikia.”

”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Tuomas onkin iloinen, että asenteet ovat muuttuneet sitten hänen lapsuutensa ja esimerkiksi käsitykset sukupuolirooleista höllentyneet. Itse hän tarvitsi terapiaa tajutakseen sen, millainen hän saa olla — ja myös, millaisia muut ovat. Terapian myötä hän on oppinut suhtautumaan toisiin ihmisiin paljon suvaitsevaisemmin, ja samaa asennetta hän toivoo muiltakin.
”Koko elämäni ajan olen saanut kuulla olevani kummallinen ja kuulen vieläkin. Mua on alkanut ottaa se päähän. Miten niin kummallinen, kaikki me ollaan erilaisia!”

Terapiaa, kyllä kiitos

Hän puhuu terapian puolesta ja on sitä mieltä, että sinne pitäisi rohkeasti ohjata erityisesti lapsia ja nuoria. Ihmisten erilaisuus pitäisi tajuta voimakkaammin varhaisessa vaiheessa.

"On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka."

”Suomessa arvostetaan kouluttautumista ja menestymistä niin paljon, että ajatellaan, että kaikkien pitäisi tehdä kaikki samalla tavalla. On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka. Kaikki lapset eivät sovi sinne, eikä kaikille pitäisi tarjota samanlaista mallia.”

”Kunpa joku olisi sanonut mulle lapsena, että on ihan ok olla tuollainen — että kaikkia asioita sun ei tarvitse hoitaa itse, vaan teet ne, missä olet hyvä. Ei sitä itse sen ikäisenä tajua”, Tuomas sanoo hiljaa. Onneksi sen ehti tajuta vielä aikuisena.

Juttu on julkaistu alun perin toukokuun 2013 Gloriassa.

Vierailija

Tuomas Enbuske lapsuudessa alkaneesta terapiastaan vuonna 2013: ”Koko elämäni ajan olen saanut kuulla olevani kummallinen”

Minulle heti tulee mieleen, että hän on ajattelultaan ja ongelmiltaan ja elämäntarinaltaan kuin useat asperger-henkilöt, joita tunnen monia. Sopisi hyvin joukkoon. Assit ovat keskenään mainiota porukkaa, mutta tuntevat olonsa usein oudoksi normitavisten maailmassa. Kykyprofiilit yhtä vuoristorataa, eikä kahta samankaltaista assia löydy. Kannattaisi kurkata tännekin suuntaan. Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjon lievempään päähän, ja sen piirissä on ihmisiä huippuälykkäistä...
Lue kommentti

Neljä vuotta sitten suosikkinäyttelijä Mikko Leppilampi tunsi olevansa kuopassa, josta ei pääse pois muuten kuin panemalla elämän uusiksi. Hän kertoo Gloriassa, mitä muutoksen vuodet toivat tullessaan.

”Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko muutan elämääni tai katkeroidun” Mikko kuvailee neljän vuoden takaista päätöstä. Suosikkinäyttelijä oli ehtinyt valloittaa niin suomalaiset tv-ruudut kuin valkokankaatkin, mutta myös erota vaimostaan Emilia Vuorisalmesta ja epäonnistua Amerikan-valloituksessaan.

Siksi hän päätti listata paperille asiat, joihin halusi muutosta. Paperille muodostui kuva fyysisesti hyväkuntoisesta miehestä, joka ei juo alkoholia ja keskittyy paremmin töihinsä ja läheisiinsä.

Sitten Mikko rupesi pyrkimään tavoitteitaan kohti. Alkoi matka, jota hän kutsuu nyt välitilinpäätökseksi.

Vuorikiipeilijän matka

Ulkoisesti muutos on helpointa huomata. Mikko on aloittanut tavoitteellisen treenaamisen, jota on voinut seurata hänen Instagram-tilillään tunnisteella #fitforfifty. Puku on nykyisin kokoa 48, kun se ennen oli 52.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin henkisiä.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Kun tällainen tunne tuli, Mikko sulki silmänsä ja laski kymmeneen.

”Halusin muistaa, että hyviäkin asioita tapahtuu. Tapanani on vain ollut aina painaa suvannot paremmin mieleeni”, hän pohtii.  

Muutos on näkynyt myös työasioissa. Helmikuussa Mikko julkaisi musiikkia ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen.

Sinkkuelämää

Yksi muutoksen merkeistä on myös se, että Mikko on sinkku, ja haluaa tällä hetkellä ollakin. Alkuvuodesta hän erosi malli-stylisti Maryam Razavista, ja keväällä hänen uutisoitiin viihtyvän Sofia-nimisen ruotsalaisnaisen kanssa, mutta Mikon mukaan kyseessä on läheinen ystävä vuosien takaa.

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis.”

”Vietämme aikaa yhdessä, koska ystäväni haluaa laajentaa matkailubisnestään mahdollisesti myös Helsinkiin.”

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis. Tärkeintä on oppia olemaan yksin. Vasta, kun osaan sen, voin jatkaa”, hän sanoo.  

 

Mitä uutta elämänmuutos on Mikon elämään tuonut? Mitä hän pohtii roolistaan isänä, entä uransa tulevaisuudesta? Mitkä ovat hänen tärkeimmät toiveensa tulevaisuudesta? Lue Mikon haastattelu 2.8. ilmestyneessä elokuun Gloriasta.

Teininä käsitykseni työelämästä perustui amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Tapitin Kate ja Allie -komediaa huoneessani ja haaveilin eläväni New Yorkissa, jossa pitäisin appelsiinimehua jääkaapissa lasikannussa ja rullaluistelisin töihin ylisuuressa ruutujakussa niin kuin Kate eli Susan Saint James teki.

Todellisuus ensimmäisessä kesätyöpaikassani Kannuksen Säästöpankissa oli hivenen toinen. En rullaluistellut vaan pyöräilin hiljaista kylänraittia töihin. Mietin silti tarkkaan miten pukeudun. Eräs asuista oli ehtaa Saint Jamesia – ruskea, tuhdisti olkatopattu Malli-Marin pitkä jakku, 501-levikset ja ruskeat ballerinat. New York -asukokonaisuus ylläni siivoilin varastoja ja tein muita rutiinityötehtäviä intoa täynnä.

”Enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana.”

Muodit vaihtuivat, ura urkeni. Siivosin hotellihuoneita, vietin au pair -vuoden Sveitsissä, pääsin yliopistoon, hoidin opintojen ohessa lapsia (hälsningar till Maria och Wava), työskentelin toimistosihteerinä. Jokainen on duuni on ollut tärkeä, ja huonoistakin olen oppinut nöyryyttä ja omatoimisuutta. Kaikkein paras työ on kuitenkin tämä nykyinen Glorian päätoimittajana. Jokaiseen työpäivääni kuuluu muotia, kauneutta ja ihanaa elämää, saan työskennellä hienon tiimin kanssa ja lehdellämme on fiksut, palautetta antavat lukijat.

Ensimmäisestä työkesästäni pankissa on kulunut 30 vuotta. Edelleen pyöräilen töihin lämpimillä säillä, mutta enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana. Tämän numeron Tukholman muotijutustamme (s. 46) inspiroituneena aion kylläkin hankkia syksyksi Hopen raitamekon.

Hienoa töihinpaluuta!

Ps. Muistathan tulla katsastamaan syksyn muotitarjontaa Gloria Fashion Show'hun 1.9.

saila-mari.kohtala@sanoma.com