Source
Pia Arnould

Olen alkanut kaljuuntua.

No, osittain. Noin kuukausi sitten mieheni huomasi takaraivollani kaksi isoa pälvikaljuläiskää. Itse en ollut niitä huomannut. Kauhistuin nähdessäni läiskien koon ja täyden, brutaalin kaljuuden.

Aluksi olin näennäisesti kylmän rauhallinen, mutta itse asiassa vain kieltäydyin ajattelemasta asiaa. En halunnut koskea nahkeilta tuntuviin läiskiin enkä kyennyt katsomaan niitä peilistä. Mieheni kuvaa ne kerran viikossa kasvun seuraamista varten, mutta minä en pysty katsomaan edes kuvia. Saan läikät piiloon vielä suhteellisen siististi, mutta tuulisena päivänä on kieltämättä hieman jännittävää.

Kaljut kohdat ahdistavat, koska alitajuisesti pelkään, että villi ja vapaa, hiukset hulmuten -elämänvaiheeni on päättynyt. Vielä enemmän ahdistaa se, ettei minulla ole mitään kontrollia kaljuuntumiseeni. Pälvikaljuuden laukaisee usein stressi, mutta sen syntyyn on monta mahdollista syytä, eikä täysin varmaa hoitokeinoa ole. Oikeastaan vain aika auttaa.

Olenkin nyt yrittänyt hyväksyä pälvikaljuni henkisenä haasteena. Näin nyt kävi, se pitää hyväksyä ja mennä eteenpäin elämässä. Luultavasti en edes kaljuunnu kokonaan. Sitä paitsi syksyllä voi käyttää ihania huiveja ja hattuja. Tai voin harkita Sigourney Weaverin legendaarista hiuksetonta Alien-lookia. Jos joudun joskus käyttämään peruukkia, hankin varmasti monta erilaista – olenhan aina halunnut Kate Winsletin, Jane Birkinin, Jean Sebergin, Julianne Mooren ja Grace Goddingtonin hiukset.