” On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla”, Esko Salminen sanoo vaimostaan Aino Seposta.
” On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla”, Esko Salminen sanoo vaimostaan Aino Seposta.

Näyttelijä Esko Salmisesta tuli suuri tähti aikana, jota ei enää ole. Hän on pysynyt sellaisena, koska tekee työtä koko sielullaan – ja koska ei osaa lopettaakaan.

Tavallaan kerjää nenäänsä, kun menee kysymään Esko Salmiselta oppeja rakkaudesta. Sellaisia kuin ”mikä on pitkän parisuhteen salaisuus”.

”Pitäisiköhän tähän kertoa, että tänä syksynä tulee televisiosta geriatrinen viihdeohjelma Eskon lempivaimot, jossa kerrotaan kaikki”, Salminen sanoo.

On pieni tauko. Salminen tarkkailee reaktiota. Sitten hän puhkeaa nauruun.

”Se oli vitsi. Näytät niin pelästyneeltä!”

Salminen, suomalaisten hyvin tuntema näyttelijä, on myös tunnettu leikinlaskija. Vakavista asioista tässä kuitenkin puhutaan: vanhenemisesta, näyttelemisestä, rakkaudesta.

”Toista ihmistä ei voi koskaan pitää varmana. Toinen ihminen on aina mysteeri, paljon laajempi ja syvempi kuin on koskaan voinut kuvitella”, hän sanoo.

Niistä 77-vuotiaalla Salmisella on paljon kokemusta. Hän on näytellyt 60 vuoden ajan ja ollut naimisissa kolme kertaa.

Nykyisen puolisonsa Aino Sepon Salminen tapasi 1980-luvulla Helsingin kaupunginteatterissa, kun he molemmat näyttelivät Molièren Tartuffessa. Pariskunta on ollut yhdessä miltei 30 vuotta.

”Suhde on samanlainen kuin elämä: ei mikään ole varmaa. Toista ihmistä ei voi koskaan pitää varmana. Toinen ihminen on aina mysteeri, paljon laajempi ja syvempi kuin on koskaan voinut kuvitella”, hän sanoo.

 

Pari päivää aiemmin Salminen on ollut saaressa Iniössä laittamassa kesämökkiään talviteloille. ”Aino siellä enemmän hääräsi”, hän myöntää.

Pariskunta tyhjensi vedet saunasta ja vei ulkokalusteet sisään. Siirsi vuodevaatteet ja matot. Pakkasi ruuat pois, sillä joskus myyrät käyvät mökissä.

Mökki on pieni ja vaatimaton, eikä sinne ole talvisin asiaa. Tänä kesänä Salminen vietti siellä kuusi viikkoa. Kun Aino joutui lähtemään kaupunkiin elokuun alussa, Salmiselle tuli seuraksi kaveri, säveltäjä Vesa Mäkinen.

”En oikein ymmärrä, mitä minä siellä Facebookissa tekisin. Mieluummin soitan puhelimella.”

”Aino ei anna minun enää yksin olla siellä”, Salminen kertoo.

Kallioinen tontti on liukas sateella.

Mökillä Salminen rauhoittuu, oleskelee ja lukee kirjoja. Hän ei käytä sähköpostia eikä sosiaalista mediaa. Hän tuntee olevansa sellaiseen liian vanha ja äreä.

”En oikein ymmärrä, mitä minä siellä Facebookissa tekisin. Mieluummin soitan puhelimella”, hän sanoo. ”Olen delegoinut vaimolle kaikki tällaiset. On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla.”

 

Salmisen olohuoneen seinällä roikkuu mustavalkoinen valokuva. Se on kaukaa, viime vuosisadan alusta. Kun puhutaan siitä, miksi juuri Esko Salmisesta tuli Esko Salminen, pitää kuvaa katsoa tarkemmin.

Siinä neljä lasta poseeraa vakavina, pukeutuneena parhaimpiinsa. Tyttö kuvassa on Kyllikki Väre, Esko Salmisen äiti. Pojat ovat hänen veljiään.

”He kaikki kävivät läpi kovan myllyn. Ensin oli ensimmäinen maailmansota, sitten vallankumous ja sisällissota, sitten talvisota ja jatkosota. Nämä sukupolvet ovat käyneet sotia.”

Jo lapsena Esko Salminen kolusi Kansallisteatteria sopukoita, sillä siellä näyttelivät sekä hänen äitinsä että isänsä Unto Salminen. Teatteri tuli Salmiselle siis miltei perintönä, hänen etunimensäkin on peräisin Nummisuutarien Eskosta.

Kun Kyllikki Väre kuoli aivoverenvuotoon vain 38-vuotiaana, Salmisen isä alkoholisoitui vakavasti. Kymmenvuotiaasta pojasta piti huolta hänen Jorma-enonsa.

”Olen onnekas, sillä minulla on elämän kriiseissä ollut aina ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua.”

Asunto, jossa Salminen ja Seppo nykyään asuvat Helsingin keskustassa, on aikoinaan kuulunut Jormalle.

”Olen onnekas, sillä minulla on elämän kriiseissä ollut aina ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua. Pikkupojasta asti yksi heistä oli enoni. Hän toimi keinoisänä, kun oma isäni ei pystynyt. Hän kirjoitti satujani ylös ja vei uimahalliin.”

Salminen löysi 1950-luvun puolivälissä nuorten näyttelijöiden Kellariteatterin. Hän oli huono koulussa, joten teatterissa hän halusi näyttää, että pärjää ainakin jossakin.

Salmisella on omasta isästään myös mukavia muistoja. Tämä tutustutti hänet runojen maailmaan ja pisti hänet lausumaan niitä. Salminen lainasi oppitunteja varten magnetofonin teatterikoulusta.

”Isä sanoi minulle, että mikrofoni on ihmiskorva, johon sinä välität ajatuksia.”

 

Salminen uskoo, että lapsuuden koettelemukset, herkkyys ja epävarmuus, olivat syitä siihen, että hänestä tuli sellainen näyttelijä kuin hänestä tuli. Jokaista näyttelijää muovaavat hänen oman elämänsä tapahtumat.

”Biologisen ja sosiaalisen mallin ristiriita oli minulla nuorena niin suuri, että se on aiheuttanut valtavan kriisin. Se on ollut se kivensiru siellä jokihelmisimpukassa, joka on hiertänyt nuoren ihmisen mieltä ja synnyttänyt ehkä sitten jonkinlaisen helmen.”

Tiellä menestykseen ei ole haittaa siitä, että näyttelijällä on karismaa. Esko Salmisella sitä on yllin kyllin.

Sama huomattiin jo 1960-luvulla, kun Salminen alkoi saada Kansallisteatterissa isoja rooleja.

Ensimmäiset parikymmentä vuotta Salminen antoi työlle kaikkensa. Se oli hektistä, kiihkeää aikaa. Hän kiinnitti työhön koko persoonansa, mikä johti ylirasitustiloihin.

Tiellä menestykseen ei ole haittaa siitä, että näyttelijällä on karismaa. Esko Salmisella sitä on yllin kyllin.

”Jos olisin jatkanut samalla tavalla, en olisi enää elossa”, hän sanoo. ”Oli pakko ruveta suojelemaan itseään, koska kyllä näyttelijän ensisijainen tehtävä on tuottaa elämää eikä tuhoutua. Minulla tuho oli nelissäkymmenissä hyvin lähellä.”

Salminen kertoo, kuinka Peter von Bagh kerran sanoi hänelle hyvin kauniisti ja kirjoitti erääseen kirjaan sanat ”elämän lähetti”. Se on Salmisen mielestä juuri sitä, mitä näyttelijä on parhaimmillaan.

”Näyttelijä on viestinviejä, joka tuo elämää mukanaan. Sen takia olen kritisoinut voimakkaasti sellaista teatterikoulutusta, jossa tehtiin vivisektioita ihmispsyykellä. Sellainen voi olla nuorelle ihmiselle hyvin tuhoisaa.”

Salminen viittaa sellaiseen näyttelijäntyön opettamiseen, joka oli intensiivistä, henkisesti rankkaa rääkkiä ja jossa rikottiin opiskelijan persoonaa.

Taide ei pyhitä kaikkea. Sen hän oppi tarkkailemalla isäänsä, joka suhtautui teatteriin ja taiteeseen ehdottomasti. Isälle mikään ei ollut tärkeämpää.

”Ollaan väärällä tiellä, jos torjutaan elämä ja vastuu itsestään. Se on liian musertava asenne. Asenteen pitää olla vajavaisempi ja rikkinäisempi, jättää tilaa vaihtoehdoille.”

 

Salminen myöntää, että näyttelijän elämä on ollut omituista. Hän on usein ajatellut roolin tehtyään, että tämän jälkeen häntä ei käytä enää kukaan.

”Ammatti on epävarma ja kummallinen, kuvitteluun perustuva. Mietin, onko yleisö nyt kuvitellut tämän oikein. Kun viimeinen esitys on ohi, koko esitystä ei enää ole olemassa.”

Teatterin näyttämö voi olla hyvin armoton paikka. Salminen lainaa ammattinyrkkeilijä Joe Louisia, jonka mukaan nyrkkeilykehässä voi pakoilla mutta ei piiloutua.

”Myös näyttämö on kehä. Siellä on heittimissä, kaikkien nähtävissä ja arvosteltavissa. Ei voi piiloutua edes roolin taakse. Rooli on peiteminä, mutta samalla näyttelijä paljastaa asioita itsestään ja elämästään.”

Vaikka Salminen on ollut eläkkeellä Kansallisteatterista jo kymmenen vuotta, hän näyttelee edelleen. Esimerkiksi ensi helmikuussa hänet nähdään Taru Mäkelän ohjaaman Varasto-elokuvan jatko-osassa ja Paavo Westerbergin ohjaamassa Arthur Millerin näytelmässä Hinta Helsingin kaupunginteatterissa. Salminen näyttelee Hinnassa vanhaa juutalaista antiikkikauppiasta Gregory Solomonia.

Salminen on uransa aikana tehnyt satoja rooleja teatterissa, valkokankaalla, televisiossa ja kuunnelmissa. Miksi hän palaa töihin edelleen, kerta toisensa jälkeen?

”Näyttelijä on siitä outo olento, että se ei oikein tahdo osata lopettaa.”

”Sano sinä, mikä se on. Onko se kutsumus? Onko se pakko? Näyttelijä on siitä outo olento, että se ei oikein tahdo osata lopettaa.”

Kerran Salminen yritti.

”Jäin kotiin, istuin idioottina sohvannurkassa ja katsoin tv:tä.”

Valtaosa Salmisen kavereista on edelleen teatterissa, miltei koko sosiaalinen piiri. Heitä Salminen menee katsomaan, tekemään teatteria yhdessä tuttujen kanssa.

 

Pitkän uran myötä Salmisesta on tullut yksi jättiläisistä. Häneen viitataan sellaisilla määreillä kuin ”koko kansan suosikki” tai ”yksi Suomen näyttämötaiteen leijonista”.

Ne ovat ansaittuja kunnianosoituksia, mutta ne kertovat myös toisenlaisesta Suomesta ja yhtenäiskulttuurin ajasta, jolloin julkkiksia ja taiteilijoita oli vähemmän.

”En usko, että minä enää mikään suuri kansan suosikki olen.”

”Koko kansan suosikkeja ei varmaankaan synny enää teatterin kautta mutta ehkä vielä televisiossa”, Salminen sanoo.

”Enkä usko, että minä enää mikään suuri kansan suosikki olen. Minulla on ehkä oma yleisöni, ja minä kuolen sitten sen yleisön mukana, joka pikkuhiljaa poistuu katsomosta.”

Salmisesta on ihanaa seurata, kuinka teatteriin tulee uusia, innostuneita sukupolvia, jotka saavat vanhemmatkin polvet kiinnostumaan. Hän fanittaa esimerkiksi Jussi Nikkilää, joka on ”lahjakas näyttelijä, ohjaaja ja tavattoman miellyttävä heppu”.

 

Elämässä kannattaa ottaa riskejä. Salminen teki niin, kun hän lähti Kansallisteatterista 1969, juuri kun hän oli vakiinnuttanut asemansa ja suosionsa.

Irtisanoutuminen ei ollut vaivatonta. Kun hän ensimmäisen kerran yritti sitä, hän sai palkankorotuksen. Toisella kerralla hän avasi teatterin pääjohtajan Arvi Kivimaan oven ja huusi, että ottaa loparit. Sen jälkeen hän juoksi karkuun.

”Se oli hyvin miehekäs tapa sanoa itsensä irti”, Salminen sanoo.

Salmisen mielestä nuoruuteen kuuluu se, että ajautuu paikasta toiseen, eikä saavutettuja asemia kannata lähteä turvaamaan. Hän on itsekin tehnyt niin, liikkunut levottomasti.

”Joskus kun on omia lapsia katsoo näyttämöllä, puolustus putoaa kokonaan. Olen heistä kaikista tavattoman ylpeä.”

”Nuori ihminen kuvittelee aina, että on jotenkin väärässä paikassa, yksi tilanne vie toiseen”, Salminen sanoo.

”Vanhempi ihminen tajuaa, että kaikki on tässä ja nyt, eikä lähde höntyilemään ympäri maailmaa hakemaan jotain.”

Salmisella on hyvä olo, kun hän ajattelee omaa perhettään. Hän ei halua vaikuttaa hurskastelijalta sanoessaan, että hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa ovat nyt lapset ja lapsenlapset. Kaikki Salmisen kolme lasta ovat näyttelijöitä, lapsenlapsia on neljä.

”Joskus kun on omia lapsia katsoo näyttämöllä, puolustus putoaa kokonaan. Olen heistä kaikista tavattoman ylpeä.”

Kun Salminen nuorempana näytteli vanhojen ihmisten rooleja, haasteena oli saada näyttelemiseen tietty oikea raadollinen sävy. Sen tavoittaakseen hän esimerkiksi piti raskaita painovöitä nilkoissa, mikä pahensi jalkavaivoja.

Salmisen polvet on leikattu täyteen titaania, ja ne aiheuttavat hälytyksiä lentokentän turvatarkastuksessa. Jalat toimivat paremmin leikkausten jälkeen.

Vanhenemisesta hänellä ei ole paljon hyvää sanottavaa.

”Se on vain hyväksyttävä. Mutta ei siinä mitään jaloa tai hienoa tai suurta ole. Suhtaudun aika skeptisesti siihen viisauteenkin, mutta sanotaan nyt, että kasvattaahan se jotain, jos ei muuta niin ainakin itseironiaa.”

Salminen on ikääntyessä oppinut nauramaan itselleen. Nuorena sellainen ei olisi tullut kysymykseen.

”Nuoressa miehessä on aina vähän sellaista machoa. On vaikea nähdä itsensä koomisessa valossa. Vanhemmiten on pakko oppia, tai elämä opettaa sen nopeasti, että ei kannata pullistella”, Salminen sanoo.

”Ihminenhän on loppujen lopuksi pyrkimyksineen aika koominen olento.”

 

Salminen ei halua puhua kaukana tulevaisuudessa olevista projekteista. Hänestä vanhan miehen on hullua keskustella moisista.

Hän ei ajattele ikäänsä jatkuvasti, mutta hän saa toistuvasti suruviestejä, jotka muistuttavat elämän rajallisuudesta. Viime vuosina monia arvostettuja kollegoita, kuten Kalle Holmberg, Pentti Siimes ja Pekka Valkeejärvi, on poistunut keskuudesta.

”Ei siihen osaa suhtautua. Se on kammottavaa mutta se on elämää. En oikein tiedä, mitä siihen sanoisi… Mieli protestoi, mutta mitä sitten.”

Salmisesta on helpottavaa, kun haastattelu on päättymässä.

”On kiehtovaa mutta raskasta puhua itsestään. Se muistuttaa vanhojen valokuvien katselemista: kun saa muistojen arkut auki, sieltä ei pompi pelkästään kauniita ja positiivisia asioita. Ei pääse ilman rangaistusta siitä, että rupeaa muistelemaan.”

Puhutaan siis vielä hetki onnesta. Salminen haluaa painottaa, että onni ei ole pysyvä tila.

”Kun saa muistojen arkut auki, sieltä ei pompi pelkästään kauniita ja positiivisia asioita.”

”Olen tässä hyvin tšehovilainen”, hän sanoo. ”Ihmisellä pitää olla jokin tavoite, jokin unelma. Uskon, että jos ihminen saavuttaa pysyvän onnen tilan, hän kuolee.”

”Sen sijaan onni on pieni hetki. Se on sitä, kun katsot pientä vauvaa, kun saunot tai kun vaimosi katsoo sinua kauniisti.”

Yksi paikoista, joissa Salminen on onnellisimmillaan, on Iniön mökin sauna.

Saareen hän pääsee taas ensi kesänä. Sitä ennen mökissä tehdään kevätsiivous, putsataan hämähäkinseitit ja viedään ulkokalusteet jälleen valoon.

Esko Salminen kuvattiin tärkeimmällä näyttämöllään Kansallisteatterissa. Katso video kuvauksista täältä.

Juttu on alun perin julkaistu marraskuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Esko Salminen, 77, näyttelijä. Syntynyt Helsingissä, asuu Kaartinkaupungissa Helsingissä. Kiinnitettiin 20-vuotiaana Kansallisteatteriin, sen jälkeen oli Helsingin kaupunginteatterissa ja Turun kaupunginteatterissa ennen kuin palasi takaisin Kansallisteatteriin.

Esiintynyt lisäksi lukuisissa elokuvissa, televisiosarjoissa ja radiokuunnelmissa. Kolme lasta, jotka kaikki ovat niin ikään näyttelijöitä: Kristo Salminen, Kreeta Salminen ja Sonja Salminen.

Lempilukemista elämäkerrat ja Tšehov. Lukemisen lisäksi harrastaa penkkiurheilua.

 

 

Jaana Ukkola oppi jo mallivuosinaan maailmalla elämään niin, ettei tarvitse jossitella. Menestyvän mallitoimiston johtaja nähdään myös syksyn Gloria Fashion Show’n catwalkilla.

Lento Tunisiasta Pariisiin oli puolivälissä, kun Boeing 737:n kapteeni siirsi yhtäkkiä koneen pois kurssiltaan. Perämies katsoi hämmentyneenä vierestä, kun tämä luovutti ohjauksen nelipistevöissä istuvalle, vaaleatukkaiselle naiselle. Nainen lensi uhkarohkeasti minuutin, kaksi ja viisi, ja siirsi sitten koneen takaisin oikealle reitilleen.

Nainen oli 25-vuotias malli Jaana Ukkola, joka oli lentämässä kuvausmatkalta Djerban saarelta kotiinsa Pariisiin. Oli vuosi 1983, ja hän oli jo tottunut siihen, että mallina pääsi paikkoihin, joista ei nuorempana Espoon Tapiolassa osannut edes unelmoida.

”Kun kapteeni kysyi, haluanko ohjata, hyppäsin heti puikkoihin. Ai jännittikö? No ei tietenkään! Se ei kuulu luonteeseeni. Kuuluttelin vain ihan pokkana suomeksi matkustamoon”, Jaana sanoo ja nauraa käheästi päälle kotonaan Espoon Westendissä.

60-vuotias Jaana on mallitoimisto Modelboomin perustaja ja toimitusjohtaja, joka on aina uskaltanut elää vauhdikkaasti. Hänellä on takanaan 15 vuoden kansainvälinen mallinura, jonka ansiosta hän matkusti jo nuorena ympäri maailman.

”Nyt minua ei ujostuttaisi soittaa edes Trumpille.”

”Mallivuosina opin ajattelemaan, että voin tehdä mitä vain. En pelännyt ketään tai mitään, sillä minun oli pakko uskaltaa poseerata vaikka keskellä Champs-Élyséetä, jos niin haluttiin. Nyt minua ei ujostuttaisi soittaa edes Trumpille”, Jaana sanoo ja nauraa.

Jaana tunnetaan mallipiireissä räväkkyydestään. Hän laukoo asiat juuri niin kuin niistä ajattelee. Esimerkiksi näin:

Mallien mittavaatimuksista: ”Tietyt suunnittelijat haluavat, että tytöt ovat laihoja kuin tikut! Se on mielisairasta, enkä edes tajua, miten naiset ovat suostuneet siihen taisteltuaan ensin itselleen esimerkiksi oikeuden aborttiin. Omina malliaikoinani olin 173 senttiä pitkä ja painoin 50-52 kiloa. Nykyään 180- senttiset mallit painavat saman verran.”

Me Too -kampanjasta ja muotikuvaajista tehdyistä ahdistelupaljastuksista: ”Tiesinkin, että Terry Richardson on hyvin omalaatuinen. Jos hän olisi lähennellyt minua, olisin pitänyt hänet loitolla. Hyvä, että ahdistelutapaukset mallimaailmassakin on vihdoin nostettu esille.”

Huumeidenkäytöstä: ”Totta kai mallipiireissä jotkut käyttivät kamaa, ihan kuten millä muullakin alalla. Kerran yksi kollegani oli niin sekaisin, että nojaili minuun kuvauksissa ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Hän kuoli aidsiin 80-luvulla.”

Ja elämästä ylipäänsä:

”Suurin osa ihmisistä pelkää muutoksia, ja jauhaa vielä vanhoinakin, että olisivat voineet tehdä sitä ja tätä. Minä en jauha. Olen elänyt itse valitsemani elämän. Mottoni on ollut se, että vähintään kerran päivässä pitää nauraa.”

”Hyvä, että ahdistelutapaukset mallimaailmassakin on vihdoin nostettu esille.”

Kiinnostus muotiin ja kauneuteen kumpuaa jo lapsuudenkodista. Jaanan äiti oli muotisuunnittelija Eila-Iiris Ukkola, joka työskenteli muun muassa Polalla, Carlinalla ja oli muotitoimittajana Hopeapeilissä. Jaana muistaa äitinsä itsenäiseksi, tyylikkääksi naiseksi, jonka hiukset oli tupeerattu palloksi, mekko istui kuin hansikas ja kaulaan oli suihkautettu hajuvettä.

”Äiti teki ihan koko ajan töitä ja oli aina matkoilla. Varsinkin matkustelu teki minuun suuren vaikutuksen. Kun hän tuli Pariisin muotiviikoilta ja avasi matkalaukun, sieltä leijui ihania tuoksuja silkkipaperien keskeltä.”

Jo pikkutyttönä Jaana oli mallina äitinsä järjestämissä muotikuvauksissa. Kotiin Tapiolaan tuli monia ulkomaisia muotilehtiä, esimerkiksi ranskalainen Elle. Ne olivat kutkuttavia kurkistusikkunoita kosmopoliittiin maailmaan, joka oli toista kuin harmaa YYA- Suomi. Jaana selaili lehtiä huumaantuneena. ”70-luvun muotikuvat olivat täynnä energiaa, iloa ja meininkiä. Ne henkivät ajan toiveikasta ilmapiiriä, kun ehkäisypilleri oli keksitty ja nainen vapautunut.”

Lapsena Jaanasta huolehti pääasiallisesti kotiapulainen, mikä ei ollut epätavallista, kun vanhemmat paiskivat paljon töitä. Hän kuvaa äitinsä kasvatustyyliä ”helvetin tiukaksi”.

”Varsinkin pöytätavat iskostettiin päähäni: en saanut esimerkiksi nostaa ranteita pöydälle. Pariisissa minulla ei ollutkaan koskaan vaikeuksia hienostoravintoloissa, sillä tiesin, mitä lusikkaa käytetään mihinkin ruokaan. Opin syömään kotona ostereitakin, vaikka 60-luvulla niitä ei saanut Suomesta. Äiti toi niitä kaksi kertaa vuodessa Pariisista. Muuten äitini oli hyvin liberaali ja ajattelussaan oman tiensä kulkija. Kotiintuloajoissa minulla tosin oli tiukat rajat.”

”70-luvun muotikuvat henkivät ajan toiveikasta ilmapiiriä, kun ehkäisypilleri oli keksitty ja nainen vapautunut.”

Malliksi Jaana päätyi 19-vuotiaana ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Oli toukokuu 1978, eikä hänellä ollut penniäkään rahaa. Hän soitti Finnairille ja ilmoitti itsevarmaan tyyliinsä tulevansa yritykseen kesätöihin. ”Nehän nauroivat minut pihalle.”

Silloin Jaana päätti mennä kokeilemaan, olisiko hänestä malliksi. Idean hän sai äidiltään, joka oli kehottanut Jaanaa viemään hyvännäköisen poikaystävänsä studiolle kuvattavaksi, sillä miesmalleista oli pulaa.

”Ensimmäinen fotari sanoi, että olen ihan nolla. Päätin kokeilla vielä toista kuvaajaa, mutta tiesin, että minun täytyy repäistä jotenkin.”

Jaana käveli Kai G. Lindholmin studiolle Katajanokalle, ja alkoi ”pomppia, pyöriä ja nauraa kuin mikäkin pöljä”.

”Kuvausten jälkeen jalkani eivät enää kantaneet, koska olin niin jännittynyt”, Jaana muistelee.

Heittäytyminen kannatti. Jaana valittiin Wranglerin farkkumainokseen, ja hänen uransa alkoi. Suunnitelmissa oli lähteä opiskelemaan kesän jälkeen Saksan vanhimpaan yliopistoon Heidelbergiin saksaa, mutta ensin hän tekisi rahaa. Vaateteollisuus oli Suomessa vielä voimissaan, ja joskus kuvauksia oli kolmekin päivässä.

”Alussa olin aivan pihalla. Suomessa ei ollut mallitoimistoja, ja mallien piti meikata kuvauksiin itse. Yritin matkia muita mimmejä ja näytöskävelyn opettelin missi Anneli Björklingiltä.”

”Ensimmäinen fotari sanoi, että olen ihan nolla.”

Jaana sai nopeasti nimeä, ja neljässä kuukaudessa maine kiiri ulkomaille saakka. Lokakuussa hän sai kirjeen pariisilaiselta Girl’s Model’s -mallitoimistolta. He lupasivat lähettää Jaanalle lentolipun, jos hän tulisi työskentelemään heidän listoilleen.

”Ajattelin että pyh, ostan oman lippuni. Halusin olla riippumaton ja vapaa lähtemään, jos jokin ei miellytä.”

Oli lokakuinen tiistai, kun Jaana maksoi lipun Pariisin. Saman viikon torstaina hän istui jo taksissa Charles de Gaullen lentokentällä. Suurkaupunki löi Tapiolan tytön ällikällä. ”En voinut käsittää, että kaupunki on niin iso, ettei se koskaan lopu.”

Jaana majoittui mallitoimiston asuntoon Bois de Boulognen metsän lähelle. Samassa asunnossa majoittui satunnaisesti muitakin tyttöjä – kuten aikansa huippumalli Susan Bevan, jonka kuvia Jaana oli muutamaa vuotta aiemmin katsellut Ellen kannesta.

Pariisissa Jaana huomasi, että muilla malleilla oli ammattimaiset portfoliot, mutta hänellä ei ollut kuvan kuvaa. Ero Suomeen oli kuin yöllä ja päivällä. ”Mutta en odottanutkaan, että maailmalla olisi helppoa. Piti vain nopeasti keksiä, mikä on se juttu, mistä minut muistetaan.”

Jaana päätti erottua iloisella asenteellaan ja kunnianhimollaan. Hän kävi joka päivä kuntosalilla ja balettitunneilla ja opetteli ranskan Paris Matchia lukemalla ja uutisia katsomalla.

”Kaksi ensimmäistä viikkoa ajoin castingeihin pelkästään taksilla, koska minua inhottivat metron hajut. Sitten rahat loppuivat, ja tuli kiire hankkia lisää”, Jaana sanoo ja nauraa taas.

”Maailmalla piti nopeasti keksiä, mikä on se juttu, mistä minut muistetaan.”

Neljässä kuukaudessa Jaana pääsi jaloilleen ja sai vuokrattua huoneen upporikkaan, hienostuneen vanhan herran lukaalista Parc Monceaun kupeesta. Pian hän työskenteli maailman trendeistä päättävien huippukuvaajien, -meikkaajien, -stylistien ja -kampaajien kanssa. Peter Lindberg, Hans Feurer, Gilles Tapie... Jaana luettelee kuuluisien kuvaajien nimiä.

”Joka ikinen heistä oli omintakeinen persoona, mutta ei koskaan ilkeä tai alentava. Maailman huippujen ei tarvitse paukutella henkseleitä”, Jaana kuittaa. Pituutensa vuoksi Jaana ei tehnyt näytösmallin töitä, mutta sen sijaan hän pääsi matkustamaan maailman ääriin.

Jaana oli asunut Pariisissa runsaan kuukauden, kun hänet buukattiin ensimmäiselle kuvausmatkalleen: kahdeksi viikoksi Saint-Martinsin saarille Karibialle. Jo ensimmäisellä pysähdyksellä New Yorkissa Jaana tiesi löytäneensä intohimonsa.

”Makasin jättihuoneessani luksushotellissa ja ajattelin, että ei hitsi, minähän en mihinkään Heidelbergiin lähde, jos saan mallina nähdä tällaisia paikkoja.”

Seuraavina vuosina Jaana lenteli milloin Bahamasaarille, milloin Martiniqueen ja Milanoon. Hän ui turkooseissa vesissä kirkkaiden korallien keskellä Guadeloupella. Välillä hänet lennätettiin helikopterilla Mont Blancin jäätikölle kuvaamaan hiihtomuotia Elleen.

Kuvausmatkoilla vietettiin useimmiten yli viikko, kun nykyään mallit saattavat käydä vain kääntymässä kaukokohteissa. ”Ensimmäinen ja viimeinen päivä olivat aina vapaata, ja niistäkin maksettiin. Ensin rusketuttiin, sitten tehtiin töitä”, Jaana muistelee.

Matkat olivat suuria elämyksiä, jotka laajensivat maailmankuvaa. Esimerkiksi Afrikasta Jaana oli saanut Suomesta käsin kuvan maanosana, joka on pelkkää nälänhätää.

”Sitten Dakar olikin täynnä pilvenpiirtäjiä. Mutta matkat Afrikkaan loppuivat kuin seinään, kun aids alkoi levitä.”

”Makasin jättihuoneessani luksushotellissa ja ajattelin, että ei hitsi, minähän en mihinkään Heidelbergiin lähde, jos saan mallina nähdä tällaisia paikkoja.”

Matkoilla oli hurjiakin tilanteita. Meksikon Oaxacassa Jaana poseerasi Ranskan Voguelle, kun kolmemetrinen käärme yhtäkkiä luikerteli hänen jalkansa vierestä. Kerran hän oli Karibianmeressä uimassa, kun luksusjahdin henkilökunta huusi hänet äkkiä vedestä: ”Barracudat ovat tulossa!”

Filippiineillä, Cebun saarella luksushotellin pihalla alettiin ammuskella, ja monta ihmistä kuoli paikallisten terroristien hyökkäyksessä.

Kommunistisessa Madagaskarissa kuvauksiin mukaan tullut mainostoimiston art director pidätettiin, koska hän oli vaihtanut rahaa laittomasti kadulla. ”Olin varoittanut häntä, mutta hän ei uskonut. Hänet vietiin lentokentältä pois käsiraudoissa, kun olimme jo lähdössä, ja hän joutui pariksi kuukaudeksi vankilaan.”

Jaanan malliaikoina tytöistä pidettiin aina huolta. He asuivat parhaissa hotelleissa ja söivät upeimmissa ravintoloissa. Luksukseen kuitenkin tottui, ja mieleenpainuvimmat elämykset Jaana sai huterissa vajoissa syrjäisillä Filippiinien saarilla, joissa ei ollut nähty aiemmin eurooppalaisia.

”Se oli paljon makeampaa kuin asua jossain viiden tähden palatsissa. Paikalliset nostivat meille kalat suoraan merestä ja paistoivat ne nuotiolla.”

Pariisissa Jaana eli normaalia nuoren naisen arkea. Hän pukeutui cowboybootseihin, farkkuihin ja nahkarotsiin, kävi elokuvissa ja juoksemassa.

”Vapaa-ajallani minua ei kiinnostanut pukeutua Pradan mekkon, ellei jollain ollut häitä. En ollut valokuvamalli yksityiselämässäni.”

”Mallina pitää kestää arvostelu. Oma hyvä itsetuntoni tulee tietysti kotoa.”

Jaanaa ei stressannut, vaikkei koskaan voinut varmasti tietää töiden jatkumisesta. Itsetunto kesti, vaikka hänkin sai kropastaan ”triljoonat haukut”.

”Mallina pitää kestää arvostelu. Oma hyvä itsetuntoni tulee tietysti kotoa. Vanhemmat ovat rakastaneet minua mutta eivät kasvattaneet pumpulissa.”

Ahdisteluun Jaana törmäsi silloin tällöin, mutta uskaltautui lopettamaan sen alkuunsa.

”Minulle ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että näpit irti. Moni ei uskalla sanoa mitään ahdistelijoille, koska pelkää uransa vaarantuvan. Mutta minä olen jäärä luonne. Ei minua kiinnostanut, loppuvatko hommat.”

Pariisissa Jaana viihtyi kymmenen vuotta, ja muutti sitten Helsinkiin opiskelemaan Markkinointi-instituuttiin.

”Suomessa kaikki tuntui ihanan helpolta Pariisin jälkeen. Päätin jäädä tänne.”

Jaana jatkoi mallintöitä, kunnes pari tuttua mallia tuli pyytämään Jaanaa perustamaan oman toimiston. Vuonna 1989 syntyi Modelboom. ”Olin itse työskennellyt hyvissä toimistoissa ja tiesin, millainen kullanarvoinen buukkaaja on. Halusin ajaa mallin etua, neuvoa ja manageerata, mitä töitä kannattaa ottaa ja mitä ei.”

”Moni ei uskalla sanoa mitään ahdistelijoille, koska pelkää uransa vaarantuvan.”

Suojattien lähettämisessä ulkomaille auttoivat vanhat kontaktit sekä viiden kielen sujuva kielitaito – Jaana puhuu suomen ja ruotsin lisäksi ranskaa, saksaa ja englantia.

Suomen eturivin malleista muun muassa Maryam Razavi on ollut uransa alusta asti Modelboomilla. ”Kun hän käveli toimistooni sisään 18-vuotiaana, sanoin, että teetän hänelle heti testikuvat ja taisin lähettää hänet pariksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan. Maryam on nyt 35, yhä tosi kova tsemppaaja ja aivan fantastinen luonne.”

Tsemppaamisesta huolimatta malli ei voi elättää itseään tekemällä töitä pelkästään Suomessa, sillä vaateteollisuutta ei meillä juuri enää ole.

”Mutta jos haluaa mennä ulkomaille, pitää olla exceptional. Rajojen aukeamisen jälkeen Venäjältä, Tsekeistä ja Puolasta on tullut armeija sellaisia mimmejä, että herranjumala. He ovat sisukkaita, heidän jalkansa ovat kolme metriä pitkät eivätkä he ikinä liho.”

Kilpailua on koventanut myös se, että yhä useammin mainoksissa käytetään julkkiksia.

Jaana myöntää suoraan, ettei pidä ollenkaan nykymallien riutuneesta ulkomuodosta suurissa muotikaupungeissa. ”70–80-luvun muotilehtien naiset olivat terveitä, iloisia ja energisiä. He ansaitsivat omat rahansa ja heidän asenteensa oli että I own my fucking body, minun vartaloni kuuluu minulle.”

Kaikki muuttui Jaanan mukaan 1990-luvulla, kun aneeminen heroin chic -tyyli syntyi.

”Sen jälkeen mallien paino on pudonnut dramaattisesti. Katsoin viimeisen näytökseni Pariisissa vuonna 2006 enkä sen jälkeen ole suostunut menemään niihin. Mimmit kävelivät lavalla apaattisina .”

”70–80-luvun muotilehtien naiset ansaitsivat omat rahansa ja heidän asenteensa oli että I own my fucking body, minun vartaloni kuuluu minulle.”

Viime aikoina tilanne on kuitenkin parantunut, sillä tammikuusta 2017 lähtien mallitoimistot Ranskassa ovat voineet saada 75 000 euron sakot, jos he käyttävät alipainoisia malleja.

Suomessa ongelmia ei juurikaan ole Jaanan mukaan ollut, sillä asiakkaat haluavat terveen näköisiä malleja.

Kauneusleikkaukset ovat toinen trendi, joihin Jaana ei ole halunnut lähteä mukaan.

”Itsevarmuus on paras asuste. Have charisma, have charm. Sitä ei voi saada millään leikkauksella”, hän sanoo.

Sen sijaan trendi, josta Jaana mallibisneksessä iloitsee, on yli 35-vuotiaiden mallien kysynnän nousu. ”Onneksi se tuli vihdoin Suomeenkin! Olin ihmetellytkin jo kymmenen vuotta sitten, miksi kukaan täkäläinen mainostaja ei halua myydä ikäisilleni mitään. Nytkin minulla on juuri 50-vuotias malli Deutche Bankin kampanjan kuvauksissa Lissabonissa, ja itsekin olen tehnyt taas mallintöitä.”

Yksi tulevista töistä on syksyn Gloria Fashion Show, jonka catwalkilla Jaana kävelee.

Uudet mallikyvyt Jaana löytää usein sattumalta, esimerkiksi tavaratalosta, golfkentältä tai bussipysäkiltä. Tärkeintä hyvän siluetin ja kuvauksellisten kasvojen lisäksi on asenne. Erityisen korkea työmoraali on hänen mukaansa muun muassa 20-vuotiaalla lupauksella Fransilla, joka on kävellyt viime aikoina Dolce&Gabbanan näytöksen

”Nykyään moni nuori haluaa tehdä mallin töitä hauskana pikku kokeiluna. Se on ihan fine, mutta ei minun kanssani. Yritykseni ei ole mikään viihdykekerho.”

Have charisma, have charm. Sitä ei voi saada millään leikkauksella.”

Vapaa-ajallaan Jaana golfaa niin Sarfikissa, Cannesissa kuin Biarritzissakin.

”Golf on pitkäjännitteisyyttä vaativa peli, eikä pitkäjännitteisyys ole minulle kovin luonteenomaista. Mutta golfissa olen aika hyvä. Saimme yli 50-vuotiaiden naisten joukkueessa SM-hopeaa viime vuonna. Olen saavutuksesta sairaan ylpeä."

Lisäksi Jaana pelaa tennistä, juoksee, käy salilla, ja on pari vuotta sitten ruvennut taas laskettelemaankin.

”Olin talvella yksin Ischglissä Itävallassa laskemassa. Matkustan usein yksin ja nautin siitä. Totuin yksinoloon jo malliaikoina.”

Jaana olisi mielellään reissussa vaikka pari päivää joka viikko. Matkojen ohjelmaan kuuluu aina jokin museo ja balettiesitys. ”Olen balettifriikki.”

Monesti Jaanan matkakaverina on hänen aviomiehensä. Rakkaus syntyi aikoinaan Kaivohuoneen kesäterassilla, ja pari meni salaa naimisiin maistraatissa. Lapsia Jaanalla ei ole. ”En ole koskaan halunnut omia”, hän sanoo.

Ikääntymisestä Jaana ei ota stressiä, vaikka onkin omien sanojensa mukaan ”30 vuotta ja 11 000 päivää” vanha eikä kuusikymppinen.

”Niin kauan kuin vanhenen, olen elossa. Ikääntymisen vaihtoehtohan on kuolla”, hän sanoo ja virnistää. G

Kuka?

Jaana Ukkola, 60, Mallitoimisto Modelboomin toimitusjohtaja.

Työskenteli nuoruudessaan mallina Pariisissa.

Asuu Espoon Tapiolassa miehensä kanssa.

Harrastaa golfia,laskettelua ja matkustamista. Viihtyy museoissa ja on suuri baletin ystävä.

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”