” On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla”, Esko Salminen sanoo vaimostaan Aino Seposta.
” On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla”, Esko Salminen sanoo vaimostaan Aino Seposta.

Näyttelijä Esko Salmisesta tuli suuri tähti aikana, jota ei enää ole. Hän on pysynyt sellaisena, koska tekee työtä koko sielullaan – ja koska ei osaa lopettaakaan.

Tavallaan kerjää nenäänsä, kun menee kysymään Esko Salmiselta oppeja rakkaudesta. Sellaisia kuin ”mikä on pitkän parisuhteen salaisuus”.

”Pitäisiköhän tähän kertoa, että tänä syksynä tulee televisiosta geriatrinen viihdeohjelma Eskon lempivaimot, jossa kerrotaan kaikki”, Salminen sanoo.

On pieni tauko. Salminen tarkkailee reaktiota. Sitten hän puhkeaa nauruun.

”Se oli vitsi. Näytät niin pelästyneeltä!”

Salminen, suomalaisten hyvin tuntema näyttelijä, on myös tunnettu leikinlaskija. Vakavista asioista tässä kuitenkin puhutaan: vanhenemisesta, näyttelemisestä, rakkaudesta.

”Toista ihmistä ei voi koskaan pitää varmana. Toinen ihminen on aina mysteeri, paljon laajempi ja syvempi kuin on koskaan voinut kuvitella”, hän sanoo.

Niistä 77-vuotiaalla Salmisella on paljon kokemusta. Hän on näytellyt 60 vuoden ajan ja ollut naimisissa kolme kertaa.

Nykyisen puolisonsa Aino Sepon Salminen tapasi 1980-luvulla Helsingin kaupunginteatterissa, kun he molemmat näyttelivät Molièren Tartuffessa. Pariskunta on ollut yhdessä miltei 30 vuotta.

”Suhde on samanlainen kuin elämä: ei mikään ole varmaa. Toista ihmistä ei voi koskaan pitää varmana. Toinen ihminen on aina mysteeri, paljon laajempi ja syvempi kuin on koskaan voinut kuvitella”, hän sanoo.

 

Pari päivää aiemmin Salminen on ollut saaressa Iniössä laittamassa kesämökkiään talviteloille. ”Aino siellä enemmän hääräsi”, hän myöntää.

Pariskunta tyhjensi vedet saunasta ja vei ulkokalusteet sisään. Siirsi vuodevaatteet ja matot. Pakkasi ruuat pois, sillä joskus myyrät käyvät mökissä.

Mökki on pieni ja vaatimaton, eikä sinne ole talvisin asiaa. Tänä kesänä Salminen vietti siellä kuusi viikkoa. Kun Aino joutui lähtemään kaupunkiin elokuun alussa, Salmiselle tuli seuraksi kaveri, säveltäjä Vesa Mäkinen.

”En oikein ymmärrä, mitä minä siellä Facebookissa tekisin. Mieluummin soitan puhelimella.”

”Aino ei anna minun enää yksin olla siellä”, Salminen kertoo.

Kallioinen tontti on liukas sateella.

Mökillä Salminen rauhoittuu, oleskelee ja lukee kirjoja. Hän ei käytä sähköpostia eikä sosiaalista mediaa. Hän tuntee olevansa sellaiseen liian vanha ja äreä.

”En oikein ymmärrä, mitä minä siellä Facebookissa tekisin. Mieluummin soitan puhelimella”, hän sanoo. ”Olen delegoinut vaimolle kaikki tällaiset. On hyvä mennä älykkäämmän ihmisen kanssa naimisiin, niin pääsee itse helpommalla.”

 

Salmisen olohuoneen seinällä roikkuu mustavalkoinen valokuva. Se on kaukaa, viime vuosisadan alusta. Kun puhutaan siitä, miksi juuri Esko Salmisesta tuli Esko Salminen, pitää kuvaa katsoa tarkemmin.

Siinä neljä lasta poseeraa vakavina, pukeutuneena parhaimpiinsa. Tyttö kuvassa on Kyllikki Väre, Esko Salmisen äiti. Pojat ovat hänen veljiään.

”He kaikki kävivät läpi kovan myllyn. Ensin oli ensimmäinen maailmansota, sitten vallankumous ja sisällissota, sitten talvisota ja jatkosota. Nämä sukupolvet ovat käyneet sotia.”

Jo lapsena Esko Salminen kolusi Kansallisteatteria sopukoita, sillä siellä näyttelivät sekä hänen äitinsä että isänsä Unto Salminen. Teatteri tuli Salmiselle siis miltei perintönä, hänen etunimensäkin on peräisin Nummisuutarien Eskosta.

Kun Kyllikki Väre kuoli aivoverenvuotoon vain 38-vuotiaana, Salmisen isä alkoholisoitui vakavasti. Kymmenvuotiaasta pojasta piti huolta hänen Jorma-enonsa.

”Olen onnekas, sillä minulla on elämän kriiseissä ollut aina ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua.”

Asunto, jossa Salminen ja Seppo nykyään asuvat Helsingin keskustassa, on aikoinaan kuulunut Jormalle.

”Olen onnekas, sillä minulla on elämän kriiseissä ollut aina ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua. Pikkupojasta asti yksi heistä oli enoni. Hän toimi keinoisänä, kun oma isäni ei pystynyt. Hän kirjoitti satujani ylös ja vei uimahalliin.”

Salminen löysi 1950-luvun puolivälissä nuorten näyttelijöiden Kellariteatterin. Hän oli huono koulussa, joten teatterissa hän halusi näyttää, että pärjää ainakin jossakin.

Salmisella on omasta isästään myös mukavia muistoja. Tämä tutustutti hänet runojen maailmaan ja pisti hänet lausumaan niitä. Salminen lainasi oppitunteja varten magnetofonin teatterikoulusta.

”Isä sanoi minulle, että mikrofoni on ihmiskorva, johon sinä välität ajatuksia.”

 

Salminen uskoo, että lapsuuden koettelemukset, herkkyys ja epävarmuus, olivat syitä siihen, että hänestä tuli sellainen näyttelijä kuin hänestä tuli. Jokaista näyttelijää muovaavat hänen oman elämänsä tapahtumat.

”Biologisen ja sosiaalisen mallin ristiriita oli minulla nuorena niin suuri, että se on aiheuttanut valtavan kriisin. Se on ollut se kivensiru siellä jokihelmisimpukassa, joka on hiertänyt nuoren ihmisen mieltä ja synnyttänyt ehkä sitten jonkinlaisen helmen.”

Tiellä menestykseen ei ole haittaa siitä, että näyttelijällä on karismaa. Esko Salmisella sitä on yllin kyllin.

Sama huomattiin jo 1960-luvulla, kun Salminen alkoi saada Kansallisteatterissa isoja rooleja.

Ensimmäiset parikymmentä vuotta Salminen antoi työlle kaikkensa. Se oli hektistä, kiihkeää aikaa. Hän kiinnitti työhön koko persoonansa, mikä johti ylirasitustiloihin.

Tiellä menestykseen ei ole haittaa siitä, että näyttelijällä on karismaa. Esko Salmisella sitä on yllin kyllin.

”Jos olisin jatkanut samalla tavalla, en olisi enää elossa”, hän sanoo. ”Oli pakko ruveta suojelemaan itseään, koska kyllä näyttelijän ensisijainen tehtävä on tuottaa elämää eikä tuhoutua. Minulla tuho oli nelissäkymmenissä hyvin lähellä.”

Salminen kertoo, kuinka Peter von Bagh kerran sanoi hänelle hyvin kauniisti ja kirjoitti erääseen kirjaan sanat ”elämän lähetti”. Se on Salmisen mielestä juuri sitä, mitä näyttelijä on parhaimmillaan.

”Näyttelijä on viestinviejä, joka tuo elämää mukanaan. Sen takia olen kritisoinut voimakkaasti sellaista teatterikoulutusta, jossa tehtiin vivisektioita ihmispsyykellä. Sellainen voi olla nuorelle ihmiselle hyvin tuhoisaa.”

Salminen viittaa sellaiseen näyttelijäntyön opettamiseen, joka oli intensiivistä, henkisesti rankkaa rääkkiä ja jossa rikottiin opiskelijan persoonaa.

Taide ei pyhitä kaikkea. Sen hän oppi tarkkailemalla isäänsä, joka suhtautui teatteriin ja taiteeseen ehdottomasti. Isälle mikään ei ollut tärkeämpää.

”Ollaan väärällä tiellä, jos torjutaan elämä ja vastuu itsestään. Se on liian musertava asenne. Asenteen pitää olla vajavaisempi ja rikkinäisempi, jättää tilaa vaihtoehdoille.”

 

Salminen myöntää, että näyttelijän elämä on ollut omituista. Hän on usein ajatellut roolin tehtyään, että tämän jälkeen häntä ei käytä enää kukaan.

”Ammatti on epävarma ja kummallinen, kuvitteluun perustuva. Mietin, onko yleisö nyt kuvitellut tämän oikein. Kun viimeinen esitys on ohi, koko esitystä ei enää ole olemassa.”

Teatterin näyttämö voi olla hyvin armoton paikka. Salminen lainaa ammattinyrkkeilijä Joe Louisia, jonka mukaan nyrkkeilykehässä voi pakoilla mutta ei piiloutua.

”Myös näyttämö on kehä. Siellä on heittimissä, kaikkien nähtävissä ja arvosteltavissa. Ei voi piiloutua edes roolin taakse. Rooli on peiteminä, mutta samalla näyttelijä paljastaa asioita itsestään ja elämästään.”

Vaikka Salminen on ollut eläkkeellä Kansallisteatterista jo kymmenen vuotta, hän näyttelee edelleen. Esimerkiksi ensi helmikuussa hänet nähdään Taru Mäkelän ohjaaman Varasto-elokuvan jatko-osassa ja Paavo Westerbergin ohjaamassa Arthur Millerin näytelmässä Hinta Helsingin kaupunginteatterissa. Salminen näyttelee Hinnassa vanhaa juutalaista antiikkikauppiasta Gregory Solomonia.

Salminen on uransa aikana tehnyt satoja rooleja teatterissa, valkokankaalla, televisiossa ja kuunnelmissa. Miksi hän palaa töihin edelleen, kerta toisensa jälkeen?

”Näyttelijä on siitä outo olento, että se ei oikein tahdo osata lopettaa.”

”Sano sinä, mikä se on. Onko se kutsumus? Onko se pakko? Näyttelijä on siitä outo olento, että se ei oikein tahdo osata lopettaa.”

Kerran Salminen yritti.

”Jäin kotiin, istuin idioottina sohvannurkassa ja katsoin tv:tä.”

Valtaosa Salmisen kavereista on edelleen teatterissa, miltei koko sosiaalinen piiri. Heitä Salminen menee katsomaan, tekemään teatteria yhdessä tuttujen kanssa.

 

Pitkän uran myötä Salmisesta on tullut yksi jättiläisistä. Häneen viitataan sellaisilla määreillä kuin ”koko kansan suosikki” tai ”yksi Suomen näyttämötaiteen leijonista”.

Ne ovat ansaittuja kunnianosoituksia, mutta ne kertovat myös toisenlaisesta Suomesta ja yhtenäiskulttuurin ajasta, jolloin julkkiksia ja taiteilijoita oli vähemmän.

”En usko, että minä enää mikään suuri kansan suosikki olen.”

”Koko kansan suosikkeja ei varmaankaan synny enää teatterin kautta mutta ehkä vielä televisiossa”, Salminen sanoo.

”Enkä usko, että minä enää mikään suuri kansan suosikki olen. Minulla on ehkä oma yleisöni, ja minä kuolen sitten sen yleisön mukana, joka pikkuhiljaa poistuu katsomosta.”

Salmisesta on ihanaa seurata, kuinka teatteriin tulee uusia, innostuneita sukupolvia, jotka saavat vanhemmatkin polvet kiinnostumaan. Hän fanittaa esimerkiksi Jussi Nikkilää, joka on ”lahjakas näyttelijä, ohjaaja ja tavattoman miellyttävä heppu”.

 

Elämässä kannattaa ottaa riskejä. Salminen teki niin, kun hän lähti Kansallisteatterista 1969, juuri kun hän oli vakiinnuttanut asemansa ja suosionsa.

Irtisanoutuminen ei ollut vaivatonta. Kun hän ensimmäisen kerran yritti sitä, hän sai palkankorotuksen. Toisella kerralla hän avasi teatterin pääjohtajan Arvi Kivimaan oven ja huusi, että ottaa loparit. Sen jälkeen hän juoksi karkuun.

”Se oli hyvin miehekäs tapa sanoa itsensä irti”, Salminen sanoo.

Salmisen mielestä nuoruuteen kuuluu se, että ajautuu paikasta toiseen, eikä saavutettuja asemia kannata lähteä turvaamaan. Hän on itsekin tehnyt niin, liikkunut levottomasti.

”Joskus kun on omia lapsia katsoo näyttämöllä, puolustus putoaa kokonaan. Olen heistä kaikista tavattoman ylpeä.”

”Nuori ihminen kuvittelee aina, että on jotenkin väärässä paikassa, yksi tilanne vie toiseen”, Salminen sanoo.

”Vanhempi ihminen tajuaa, että kaikki on tässä ja nyt, eikä lähde höntyilemään ympäri maailmaa hakemaan jotain.”

Salmisella on hyvä olo, kun hän ajattelee omaa perhettään. Hän ei halua vaikuttaa hurskastelijalta sanoessaan, että hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa ovat nyt lapset ja lapsenlapset. Kaikki Salmisen kolme lasta ovat näyttelijöitä, lapsenlapsia on neljä.

”Joskus kun on omia lapsia katsoo näyttämöllä, puolustus putoaa kokonaan. Olen heistä kaikista tavattoman ylpeä.”

Kun Salminen nuorempana näytteli vanhojen ihmisten rooleja, haasteena oli saada näyttelemiseen tietty oikea raadollinen sävy. Sen tavoittaakseen hän esimerkiksi piti raskaita painovöitä nilkoissa, mikä pahensi jalkavaivoja.

Salmisen polvet on leikattu täyteen titaania, ja ne aiheuttavat hälytyksiä lentokentän turvatarkastuksessa. Jalat toimivat paremmin leikkausten jälkeen.

Vanhenemisesta hänellä ei ole paljon hyvää sanottavaa.

”Se on vain hyväksyttävä. Mutta ei siinä mitään jaloa tai hienoa tai suurta ole. Suhtaudun aika skeptisesti siihen viisauteenkin, mutta sanotaan nyt, että kasvattaahan se jotain, jos ei muuta niin ainakin itseironiaa.”

Salminen on ikääntyessä oppinut nauramaan itselleen. Nuorena sellainen ei olisi tullut kysymykseen.

”Nuoressa miehessä on aina vähän sellaista machoa. On vaikea nähdä itsensä koomisessa valossa. Vanhemmiten on pakko oppia, tai elämä opettaa sen nopeasti, että ei kannata pullistella”, Salminen sanoo.

”Ihminenhän on loppujen lopuksi pyrkimyksineen aika koominen olento.”

 

Salminen ei halua puhua kaukana tulevaisuudessa olevista projekteista. Hänestä vanhan miehen on hullua keskustella moisista.

Hän ei ajattele ikäänsä jatkuvasti, mutta hän saa toistuvasti suruviestejä, jotka muistuttavat elämän rajallisuudesta. Viime vuosina monia arvostettuja kollegoita, kuten Kalle Holmberg, Pentti Siimes ja Pekka Valkeejärvi, on poistunut keskuudesta.

”Ei siihen osaa suhtautua. Se on kammottavaa mutta se on elämää. En oikein tiedä, mitä siihen sanoisi… Mieli protestoi, mutta mitä sitten.”

Salmisesta on helpottavaa, kun haastattelu on päättymässä.

”On kiehtovaa mutta raskasta puhua itsestään. Se muistuttaa vanhojen valokuvien katselemista: kun saa muistojen arkut auki, sieltä ei pompi pelkästään kauniita ja positiivisia asioita. Ei pääse ilman rangaistusta siitä, että rupeaa muistelemaan.”

Puhutaan siis vielä hetki onnesta. Salminen haluaa painottaa, että onni ei ole pysyvä tila.

”Kun saa muistojen arkut auki, sieltä ei pompi pelkästään kauniita ja positiivisia asioita.”

”Olen tässä hyvin tšehovilainen”, hän sanoo. ”Ihmisellä pitää olla jokin tavoite, jokin unelma. Uskon, että jos ihminen saavuttaa pysyvän onnen tilan, hän kuolee.”

”Sen sijaan onni on pieni hetki. Se on sitä, kun katsot pientä vauvaa, kun saunot tai kun vaimosi katsoo sinua kauniisti.”

Yksi paikoista, joissa Salminen on onnellisimmillaan, on Iniön mökin sauna.

Saareen hän pääsee taas ensi kesänä. Sitä ennen mökissä tehdään kevätsiivous, putsataan hämähäkinseitit ja viedään ulkokalusteet jälleen valoon.

Esko Salminen kuvattiin tärkeimmällä näyttämöllään Kansallisteatterissa. Katso video kuvauksista täältä.

Juttu on alun perin julkaistu marraskuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Esko Salminen, 77, näyttelijä. Syntynyt Helsingissä, asuu Kaartinkaupungissa Helsingissä. Kiinnitettiin 20-vuotiaana Kansallisteatteriin, sen jälkeen oli Helsingin kaupunginteatterissa ja Turun kaupunginteatterissa ennen kuin palasi takaisin Kansallisteatteriin.

Esiintynyt lisäksi lukuisissa elokuvissa, televisiosarjoissa ja radiokuunnelmissa. Kolme lasta, jotka kaikki ovat niin ikään näyttelijöitä: Kristo Salminen, Kreeta Salminen ja Sonja Salminen.

Lempilukemista elämäkerrat ja Tšehov. Lukemisen lisäksi harrastaa penkkiurheilua.