”Olen yhä yhtä hullunrohkea kuin aloittaessani 18-vuotiaana”, Maarit sanoo.
”Olen yhä yhtä hullunrohkea kuin aloittaessani 18-vuotiaana”, Maarit sanoo.

Maarit Hurmerinta tietää, miten eletään elämä, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.

”Jos ette ala soittaa kunnon musiikkia, en maksa teille mitään!”, keikkajärjestäjä huusi lavan vieressä naama punaisena. Elettiin 70-luvun alkupuolta, ja nuori laulajalupaus Maarit oli pyydetty esiintymään pikkukaupungin tanssipaikalle. Ajan hengen mukaisesti keikoilla oli totuttu kuulemaan humppaa ja perinteistä tanssimusiikkia, mutta yleisön ja keikkajärjestäjän yllätykseksi Maarit bändeineen soittikin soulia.

”Olimme aina väärissä paikoissa, koska soitimme sellaista musiikkia, josta itse tykkäsimme”, Maarit muistelee hymyssä suin.

Keikkapalkkion saadakseen bändi onnistui rämpimään keikan läpi niin, että pianisti Arppi Mäkelä huuteli soittajille tuntemiensa ikivihreiden sointuja. Se oli viimeisiä keikkoja, joilla Maarit joutui tekemään myönnytyksiä.

“En ole koskaan suostunut tekemään mitään, minkä takana en itse voi seistä. Kerran eräs levy-yhtiöpomo yritti saada minut kokonaan muuttamaan tyyliäni. Lähdin ja totesin, ettei hän jätä minulle muita vaihtoehtoja. Parin viikon päästä minulla olikin jo uusi levytyssopimus.”

 

Oman pään pitäminen on kannattanut, ja Maarit on lunastanut paikkansa suomalaisen musiikkimaailman huipulta. Kaksi hänen levyistään on myynyt kultaa ja monet hänen kappaleistaan, kuten Jäätelökesä, Hymypoika ja Jos tahdot tietää kuuluvat suomipopin ikivihreisiin. Seuraava levy on työn alla ja ilmestyy ensi tammikuussa.

Vaikka Maarit on ollut 18-vuotiaasta asti julkisuudessa, ei häntä ole koskaan nähty kohuotsikoissa. Juhlimisen sijaan hän on keskittynyt lähinnä töihin ja perhe-elämään.

”Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta sekoilla.”

”Voi olla, että se on jonkun mielestä tylsää, mutta arvostan sellaista elämää”, hän sanoo.

”Olisi helvetin helppoa mennä suutelemaan jonkun vieraan miehen kanssa Stockmannin eteen, mutta ei minulla ole koskaan ollut tarvetta sekoilla. Osaan tarvittaessa pitää hauskaa ja käydä ulkona tyttöporukalla, mutta en halua vetää tajua kankaalle. Siinä ei ole mitään hauskaa.”

Maarit on pitänyt yhtä puolisonsa Sami Hurmerinnan kanssa uransa alkuajoista asti. Hurmerinnat ovat suomalaisen musiikkimaailman kenties ikonisin pariskunta. He ovat keikkailleet ja tehneet musiikkia yhdessä koko suhteensa ajan, ja välillä Maarit puhuu urastaankin me-muodossa.

”Olen vilpittömän ylpeä siitä, ettemme ole antaneet ulkopuolisten paineiden vaikuttaa liikaa, vaan olemme luoneet Samin kanssa uraa suurella sydämellä.”

Kiertue-elämä ja töiden jakaminen yhdessä puolison kanssa voi olla myös raskasta.

”Kaikki luulevat, että minä olen meistä se pahis, mutta kyllä Sami on ihan yhtä temperamenttinen. Ei ole vaarallista, jos ikkunat välillä helisevät.”

 

Parisuhteen vaikeimmat hetket ovat osuneet aikaan, jolloin pariskunnan lapset olivat pieniä ja töitä oli joko liikaa tai ei tarpeeksi. Tosissaan Maarit ei ole kuitenkaan 44 vuoden avioliiton aikana ajatellut eroa. Pitkän liiton tärkein oivallus kuuluu hänen mukaansa näin:

”Suhteessa pitää itse haluta kehittyä. Ei voi ajatella niin, että toisen pitää muuttua, jotta hän kelpaa sinulle.”

Parasta Samissa on Maaritin mielestä intohimo, jolla hän suhtautuu niin työhön kuin rakkauteenkin. Intohimo on tärkeää myös siksi, ettei kumppani ala ajan myötä muistuttaa pelkkää työkaveria.

”Ja sitä kyllä riittää, niin hyvässä kuin pahassakin!”

 

Maaritin ja Samin suhteen alkukin oli kuin romanttisesta komediasta. Sami oli nähnyt unen, jossa oli kaulakkain Maaritin kanssa. Uni ei jättänyt nuorta miestä rauhaan, vaan hän päätti mennä viikonloppuna nousevan laulajatähden keikalle Helsingin Kulttuuritalolle. Siellä hän pääsi pyytämään Maaritia kanssaan ulos.

”Kuukauden päästä siitä hetkestä olimme kaulakkain aivan kuten Samin unessa. Pakkohan tuollaisen jälkeen on uskoa kohtaloon”, Maarit miettii.

Sami hurmasi nuoren naisen kauniilla silmillään, vaikka vielä parin ensitreffien aikaan Maarit seurusteli toisen kanssa.

”Ei se ollut mitään vakavaa, ja ajattelin, että voihan elokuviin mennä ihan kaverimielessä. Aika pian seurustelukumppani kuitenkin vaihtui.”

Alle puolen vuoden kuluttua ensitreffeistä pari meni naimisiin, ja vuoden päästä he saivat ensimmäisen lapsensa Samulin. Häiden aikaan Sami oli 19, Maarit 20-vuotias.

Häiden aikaan Sami oli 19, Maarit 20-vuotias.

”Aika moni sanoi ihan suoraan, ettei suhteemme kestä. Näin jälkeenpäin sitä tajuaa itsekin, että olimmehan me ihan lapsia!”

Kun miespuoliset muusikot muistelevat 70- ja 80-luvun seikkailujaan, liittyy tarinoihin usein kauniita naisia ja takahuoneissa parveilevia bändäreitä. Kun Maaritilta kysyy, onko hän kohdannut koskaan houkutuksia, hän puhkeaa nauruun.

”En ehkä käyttäisi sanaa houkutus! Mutta tarjouksia on kyllä tullut ja tulee edelleen.”

 

Viisi markkaa päivässä. Sen verran rahaa Hurmerinnoilla oli käytettävissä ruokaan, kun heidän ensimmäinen lapsensa Samuli syntyi.

Taloudellisesti tiukkoina aikoina Maarit tottui hankkimaan leivän pöytään sivutöillä, esimerkiksi arkistoimalla Johanna Kustannus -yhtiön levyjä tai laulamalla kuoro-osuuksia muiden artistien, kuten Katri Helenan, Frederikin tai Paula Koivuniemen, kappaleissa. 80-luvulla Maarit lauloi niin monissa mainoksissa, ettei voinut katsoa television ainoalta kaupalliselta kanavalta mitään kuulematta omaa ääntään.

”Tyttäreni Janna oli silloin pieni, ja hänen silmissään suurin tähtihetkeni oli varmasti My Little Pony -mainoksessa laulaminen.”

Taloudellisen epävarmuuden lisäksi julkiseen ammattiin on liittynyt muitakin varjopuolia. Toisinaan kohdalle on osunut esimerkiksi stalkkereita ja yli-innokkaita faneja.

”Aina ihmiset eivät ymmärrä, missä raja kulkee. Se voi olla aika pelottavaa”, Maarit sanoo .

 

Kun Maarit aloitti uraansa 70-luvulla, musiikkimaailma oli yhä miesten valtakunta, jossa naispuoliset muusikot olivat harvassa. Maarit muistaa ajalta useita epäasiallisia tilanteita. Kaikkein törkein esimerkki oli tapaus, jolloin Maaritin kuva yllättäen löytyi pornolehden sivuilta. Laulaja itse ei tiennyt asiasta mitään ennen kuin tutut miehet näyttivät hänelle kuvan lehdestä.

”Se oli keikaltamme otettu kuva, jossa olin ihan täysissä pukeissa. Kuvatekstissä luki, että Maaritista saa hyviä tissikuvia. Jutun otsikko oli ’Laulava lihakauppa’, ja siihen oli listattu muitakin naislaulajia. Voitko kuvitella? Onneksi ajat ovat muuttuneet.”

Keskustelu kääntyy me too -kampanjaan, joka on nostanut esiin seksuaalista häirintää myös viihdealalla.

”Minullakin on ollut muutamia tosi räikeitä ja uhkaavia tilanteita. Aina olen niistä selvinnyt, mutta opin välttelemään tiettyjä tilanteita ja ihmisiä.”

Maarit on keskustellut aiheesta myös tyttärensä Jannan kanssa, joka niin ikään tekee uraa laulajana. Hänen mielestään yleinen ilmapiiri on jo nyt muuttunut, ja se on julkisuudessa käydyn keskustelun ansiota.

”Aikoinaan se oli aika hallitsevaakin, kun sai jatkuvasti pelätä, ettei omalla käytöksellään aiheuta vaikeita tilanteita. Onneksi lähimmät työkaverini ovat aina olleet unelmatyyppejä, ja bändini jäsenet ovat pitäneet puoliani, jos on ollut tarve.”

 

Ulkopuolisen silmin Maarit on pysynyt lähes samannäköisenä ainakin viimeiset 20 vuotta. Julkisuudessa hänet on totuttu näkemään tunnistettavassa tyylissä ja vahvassa meikissä.

Huoliteltu ulkokuori on myös naamio, ja ilman tyypillistä meikkiään ja kampaustaan Maarit saa kulkea melko tunnistamattomissa. Hän muistaa tapauksen, jolloin hän lähti suoraan kasvimaalta R-kioskille jalassaan kumisaappaat ja päässään kulahtanut lippalakki. Kioskin jonossa kaksi naista alkoi huudella hänelle, kun tunnistivat hänet laulajaksi.

”Toinen naisista totesi, että eihän se mikään julkkis ole, katso nyt, minkä näköinenkin.”

”Esitin, etten huomaa mitään. Lopulta toinen naisista totesi, että eihän se mikään julkkis ole, katso nyt, minkä näköinenkin.”

Maarit on joutunut tottumaan siihen, että tuntemattomat ihmiset ottavat oikeudekseen kommentoida hänen ulkonäköään, jopa suoraan kasvotusten. Kaikki huomio ei aina ole ollut toivottua.

”Voin ihan suoraan sanoa, että olen aina kärsinyt isoista rinnoistani. Niistä on huomauteltu ja niille on puhuttu, mikä on ollut välillä aika raskasta.”

Julkisuuden huonoihin puoliin kuuluvat myös nettipalstojen keskustelut, joista Maarit pyrkii pysyttelemään kaukana. Keskustelupalstoilla on toisinaan esimerkiksi ihmetelty, miksi Maarit ”piilottelee isoäitiyttään” eikä puhu asiasta julkisuudessa.

”Voi ei, näitkö sinäkin sen! En uskaltanut avata koko keskustelua, koska en halua nähdä, mitä ihmiset minusta netissä kirjoittavat. Poikani perhe on hyvin tarkka yksityisyydestään ja kunnioitan sitä. Olen aika kiireinen isoäiti, mutta tietysti olen todella kiitollinen kahdesta lapsenlapsestani.”

Yli 40 vuoden uraan mahtuu nousuja ja laskuja, ja välillä Maarit on manannut jakavansa mieluummin vaikka postia kuin tekevänsä musiikkia. Todellisuudessa varavaihtoehtoa ei kuitenkaan koskaan ole ollut.

”Olen yhä yhtä hullunrohkea kuin aloittaessani 18-vuotiaana. Välillä ihmettelen itsekin, miten härkäpäisesti olen jaksanut raivata omaa tietäni.”

 

Uran aallonpohjiin Maaritilla on yksi takuuvarma lääke. Kun usko omaan tekemiseen on koetuksella, hän hyppää pyörän selkään. Fyysinen tekeminen eheyttää, jos käynnissä on henkinen kriisi.

Pyörän selkään Maarit nousi myös silloin, kun hänen äitinsä kuoli alkoholismiin vuonna 2006.

”Äitini kuoli huhtikuussa, ja ajoin koko sen helvetin kesän. Kuolema tuntui niin turhauttavalta, ettei vihaan ja suruun tuntunut auttavan mikään”, hän muistelee.

Maarit ei mielellään kaivele lapsuutensa kipeitä muistoja.

Maaritin vanhempien alkoholiongelma väritti myös hänen lapsuuttaan. Enää hän ei mielellään kaivele lapsuutensa kipeitä muistoja, mutta iloisia hetkiä, kuten isän kanssa tehtyjä retkiä, hän muistelee mielellään.

“Kävimme yhdessä hiihtämässä, sienestämässä ja kalastamassa. Usein isä vei minut saaristoon itse tekemällään veneellä, joka juuri ja juuri pysyi pystyssä. Olin isän tyttö.”

Maaritin isä kuoli vuonna 2016 oltuaan viimeiset vuotensa raittiina. Tärkeimpänä perintönä Maarit on omaksunut isänsä myönteisen asenteen ja tavan antaa arvoa muille ihmisille.

”Hän oli tavattoman reipas ja aurinkoinen – ja aika naisiin menevä. Terminaalihoidossakin hän sai erityiskohtelua, koska muisti aina kiittää ja kehui hoitajat pyörryksiin”, Maarit virnistää.

 

Maarit täyttää pian 65 ja arvelee, ettei tee enää montaa levyä.

”Jatkan niin kauan kun fyysinen kunto kestää ja ihmiset kuuntelevat ja käyvät keikoilla. Mutta sitten kun se ei enää toimi, pitää tajuta lopettaa.”

Ajatus eläkkeelle jäämisestä ei häntä hirvitä, vaan pikemminkin innostaa.

”Ai kauhea, keksisin vaikka mitä tekemistä! Matkustaisin, sienestäisin, kalastaisin, hoitaisin puutarhaa…”

Ikääntymisessä mietityttävät lähinnä terveys ja oma jaksaminen, mutta Maarit iloitsee myös elämänkokemuksen tuomasta viisaudesta ja lempeydestä.

”Nuorempana muistin kaikki virheet ja soimasin niistä itseäni turhan pitkään. Ilman virheitä en kuitenkaan olisi kehittynyt. Tarpeeksi kun lyö päätä seinään niin tyhmempikin oppii.”

”Tarpeeksi kun lyö päätä seinään niin tyhmempikin oppii.”

Opettelua alati muuttuvalla musiikkialalla riittää yhä. Yksi uusista haasteista on sosiaalisen median käyttäminen, johon levy-yhtiö laulajaa säännöllisesti patistelee.

”He muistuttavat, että pliis, voisitko laittaa sinne Instagramiin jotain. Se on minulle vaikeaa, koska minun ikäpolveni ei ole tottunut mainostamaan itseään ja tekemisiään netissä”, Maarit sanoo.

”Saatan miettiä tunnin jotain kuvatekstiä. Kirjoitan, että tervetuloa keikalle, sitten pyyhin sen pois ja aloitan uudestaan. Kaikkein pahin on puhelimen automaattinen tekstinkorjaus, joka muuttaa sanat aina väärin. Opin vasta äskettäin laittamaan sen pois päältä.”

Maarit ei koskaan ole ollut niitä ihmisiä, jotka haikailevat menneiden aikojen perään tai muistelevat, miten ennen kaikki oli paremmin. Edesmenneeltä isältään hän on pyrkinyt omaksumaan tavan nähdä kaikissa asioissa ja ihmisissä jotain hyvää.

“Uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, vaikka se onkin joskus vaikeaa, kun lukee uutisia. Se on kuitenkin välttämätöntä, ettei kyynisty.”

Tulevaisuuden varalle Maaritilla on vain yksi toive.

”Haluan säilyttää uteliaisuuteni ja elämännälkäni loppuun asti.”

Juttu on alun perin julkaistu lokakuun 2018 Gloriassa.