”En ole missään viihtynyt niin hyvin kuin tässä kodissa.”

Kun yrittäjä Mira Kasslin hankkii jotain, sen pitää olla huippulaadukasta. Myös työelämässä hän on kunnianhimoinen, joidenkin mielestä jopa kova.

Irtiotot yhdellä istumalla

Kolmen, neljän tunnin session se aina vaatii. Sitten Mira sulkee tietokoneen ja sujauttaa luottokortin takaisin lompakkoon. Vuoden päännollaukset on varmistettu.

Yleensä joulunpyhinä hän istuu alas ja buukkaa kerralla koko seuraavan vuoden ulkomaanmatkansa, neljä tai viisi reissua.

”Reissut on vain varattava, ja sitten on pakko lähteä. Muuten tulee aina jotain, jonka vuoksi lomalle ei ehdi.”

Mutta kyllä Mira lähtee joskus spontaanistikin, vaikka samana iltana, jos joku pyytää. Useimmiten hän matkustaa ystävien seurassa tai yksin, Veeran ja Leon kanssa vähemmän. Reissukaverina hän on vaativa.

”Elämäntyyliini ei kuulu kolmosella ajelu, vedän aina täysillä.”

”En jaksa maata altaalla paria päivää kauemmin. Mutta koska olen tottunut matkustamaan, pärjään ja huolehdin asioista niin, ettei kaverin tarvitse kuin tulla perässä.”

Matkat ovat ainoa keino päästä irti töistä ja kerätä uutta virtaa.

”Elämäntyyliini ei kuulu kolmosella ajelu, vedän aina täysillä. Siksi Suomessa minun on vaikea päästä arjesta irti. Ja sitten huomaan, kuinka väsymys iskee ja elämä alkaa olla harmaata.”

Kesällä Mira lomaili muun muassa Nizzassa, Chamonix'ssa ja kävi Genevessä Mont Blancilla vaeltamassa. Nizza on helppojen lentoyhteyksien takia Miran suosikkikohde, samoin kuin Espanjan rannikko ja Kööpenhaminakin.

”Kun istun lentokoneessa, vapauden tunne valtaa mielen. Olen vapaa vaatimuksista ja ihmisten katseilta. Päästän syvän huokauksen: ah, nyt mennään.”

Rätti kädessä

Ensin pistää silmään hohtavan valkoinen värimaailma, sitten kiiltävät pinnat. Tavaraa on joka paikassa harkitusti, keittiön tasoillakin vain kaunis kulho täynnä viinipulloja, hajuvesipulloa muistuttava oliiviöljypullo ja hopeatarjotin täynnä hedelmiä.

”Tykkään kiiltävistä, puhtaista pinnoista. Mutta lapset ovat alkaneet huomautella, kun kuljen koko ajan rätti kädessä”, Mira sanoo.

Yläkerrassa on lasten, Veeran ja Leon huoneet, alakerrassa Miran makuuhuone. Vaalean kodin täyttää tuoreiden kukkien tuoksu, niitä on sisällä maljakoissa sekä ulkona isolla parvekkeella.

Perheen koti on melko uusi, pöytälampun kuvussakin on vielä muovit päällä.

”Asuimme aikaisemmin keskustassa, mutta lapset halusivat omaa pihaa ja vähän niin kuin oman talon.”

Kaksikerroksisen kivitalon toinen puolikas ajaa hyvin talon virkaa, sillä omakotitaloasujaksi Mirasta ei olisi. Kodin pitää olla ennen kaikkea helppohoitoinen.

”Koti on aina jokaisen henkilökohtainen asia, eikä niitä voi arvostella. Vaikka olen minä nähnyt todella kalliita koteja, joihin en itse ikinä muuttaisi.”

Nykyisessä kodissa on 157 neliötä, sitä isomman asunnon Mira on todennut vain rahanhaaskaukseksi:

”Vietimme aina aikamme kaikki saman viiden neliön sisällä!”

Tänä syksynä Mira lanseeraa oman Mhome-lifestyle-tuotesarjansa.

”Tarkoituksena on tuoda saman katon alle laadukkaita ja ajattomia sisustustuotteita, kaikki makeimmat kamat.”

Ei shoppailua, kiitos

Valkoinen on pääroolissa myös Miran pukeutumisessa, jota hän kuvailee tyylikkääksi mutta rennoksi. Vaatekaapin kulmakivi on valkoinen kauluspaita, töihin sen kanssa voi pukea jakun, juhliin hameen.

”Inhoan shoppaamista yli kaiken. Siksi ystäväni, stylisti Katja Teinilä tai joku Andiatassa katsoo minulle vaatteita. Joseph Ribkoffin hameet toimivat vartalolleni täydellisesti. ”

Kyllä Mirakin joskus innostuu. Esimerkiksi sohvalla lojuva Louis Vuittonin vaaleanpunainen käsilaukku oli heräteostos, ja korkkareitakin on kaappiin kertynyt aika läjät, kaikissa huikeat korot. Kengät Mira ostaa aina Aleksanterinkadun Ziosta, josta löytyvät näyttävimmät mallit.

”Inhoan shoppaamista yli kaiken.”

Laatu on tärkeää. Mira ajaa 700-sarjan BMW:ta, ranteessa on tuhansia maksava rannekello Hublot Big Bang, ja kotona musiikki raikaa Bang & Olufsenin bluetoothilla toimivista stereoista.

”Yritän kuitenkin opettaa lapseni siihen, että kamat eivät tuo onnea, vaan perhe ja tunnelma.”

Vaikka shoppailu ei Miraa juuri kiinnosta, on hänellä kynsissään täydellinen manikyyri ja siroissa korvakoruissa aitoja timantteja.

”Puhisen aina kaikille olevani tosi jätkämäinen tyyppi, mutta miesystäväni sanoi taannoin, että 'hei rakkaani, sua naisellisempaa naista ei ole'.”

Kuin todisteeksi Mira vetäisee esiin niukan pitsiunelman, joka on päällä ”törkeän hyvännäköinen”.

”Oikeassahan hän on, olen oikeasti todella romanttinen tyyppi, vaikka herkän puoleni näkevätkin vain harvat. Mutta aito voima tulee herkkyydestä.”

Ammuntaa ja metsärääkkiä

Reissaaminen tuli Miralle tutuksi jo nuorena, jolloin hän 13-vuotiaasta lähtien matkusti ratapyöräilyn takia 200 päivää vuodessa. Vaikka kilpaurheilijan urasta on jo reilut 15 vuotta, on urheilu hänelle edelleen paras tapa päästä irti työasioiden pyörittelystä.

”Urheilemalla pääsee hetkeksi irti jatkuvasta paineesta ja suunnittelusta.”

Mira juoksee ja kävelee, käy kuntopiireissä, golfaa ja rakastaa vaeltamista. Uusin harrastus on practical-ammunta, jossa häntä viehättää loputon kehittymisen mahdollisuus.

Kilpailuviettikin vielä vie: kesällä Mira osallistui ensimmäistä kertaa Lapissa Arctic Challengeen Levi-tunturissa.

”Se oli kunnon metsärääkki, vähän niin kuin vaellusta, mutta intensiivisempi ja vaikeampi.”

Mira toteaa, että yleissivistykseen kuuluu tietää, mitä urheilussa tapahtuu, ja hän seuraa urheilua televisiosta laajalla skaalalla.

 

Urheilijan opeilla

Kilpaurheilijauransa aikana saamiaan oppeja Mira ammentaa nykyiseen työhönsä.

”Myös yrittäjän pitää olla intohimoinen, määrätietoinen, kurinalainen ja sitkeä. Ja tulosta täytyy tehdä koko ajan, vaikka välillä joutuukin tarpomaan suossa.”

Ja niin kuin urheiluaikoinaan, on Mira nykyisinkin töissä 24/7.

”Miehille menestys on sallittua, mutta kunnianhimoinen nainen on bitch.”

”Samalla tavalla kuin urheilu oli, haluan että työni on minulle elämäntapa.”

Mira sanoo olevansa äärimmäisen kunnianhimoinen ja halunneensa aina menestyä, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

”Toisin sanoen en pyri suututtamaan ihmisiä matkan varrella. Mutta monet provosoituvat helposti, ja kateus on ihme juttu. Miehille menestys on sallittua, mutta kunnianhimoinen nainen on bitch.”

Kunnianhimo näkyy uran jatkuvana suunnitteluna ja päivittämisenä: seuraavan viiden vuoden strategia on Miralla aina mietittynä, ja tekemisessä pitää olla punainen lanka.

Kasvunpaikkoja yrittäjällä tulee eteen jatkuvasti. Mira sanoo henkilöstön johtamisen olleen hänelle suurin sellainen. On pitänyt opetella, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin hän.

”Tulen maailmasta, jossa ihmiset ovat älykkäitä ja tekevät homman kerrasta. Kaikki eivät kuitenkaan ole sellaisia, joten emme ole yrityksenä kasvaneet siihen tahtiin kuin olisin halunnut.”

Miran mukaan monille on myös muodostunut kiinteistönvälitysalasta ennakkokäsitys.

”Ja sitten he yllättyvät alan rankkuudesta. Ei tämä ala ole pelkkää skumpan juontia – vaikka joskus sitäkin.”

”Tulen maailmasta, jossa ihmiset ovat älykkäitä ja tekevät homman kerrasta. Kaikki eivät kuitenkaan ole sellaisia, joten emme ole yrityksenä kasvaneet siihen tahtiin kuin olisin halunnut.”

Epämiellyttävä totuus

Kilpapyöräilijäaikoinaan Miralla oli tukenaan valmentaja, yrittäjä-Miraa sparraavat mentorit. Mentoreita hänellä on useita, monet tuttuja pitkän ajan takaa.

”Sellaisia ihmisiä, jotka näkevät kuoreni sisälle, ja joiden neuvoja eivät johdattele omat intressit.”

He myös uskaltavat sanoa Miralle epämiellyttäviä totuuksia.

”Ja minulla pitää olla halu ottaa ne vastaan. Kasvu tapahtuu usein epämukavuusalueella.”

Kyky ottaa vastaan kritiikkiä erottaa Miran mielestä ne, jotka menestyvät niistä, jotka eivät. Hän on huomannut, että monesti juuri nuorten on vaikea ottaa vastaan muuta kuin kehuja.

”Mieli pitää pitää puhtaana, ettei päätöksiä ohjaa pelko tai huoli.”

Vaikka lähipiiristä satelee neuvoja, päätökset pitää tehdä itse.

”Mieli pitää pitää puhtaana, ettei päätöksiä ohjaa pelko tai huoli. Mutta aina intuition erottaminen esimerkiksi pelosta ei ole helppoa. Silloin yritän tarkastella asiaa mahdollisimman monelta kantilta.”

Avokadoja ja herbamarea

On aika lounastaa. Mira hakee pöytään tomaatteja, avokadoja, ruisleipää ja herbamarea ja pyyhkäisee ohimennen vesiroiskeet tiskipöydältä.

”Mun oma ruoka on usein tätä tasoa, mutta lapsille kokkaan sitten paremmin.”

Mira käy myös usein ulkona syömässä, hänen suosikkejaan Helsingissä ovat Strindberg, Kämp ja Bronda. Ystävien kanssa hän viettää iltaa mieluiten juuri hyvän ruuan äärellä, iltabileet sen sijaan liittyvät melkein aina työhön ja verkostoitumiseen.

Kotonaan musiikkia ahkerasti kuunteleva Mira käy mielellään myös keikoilla.

”Kesällä piti ehdottomasti nähdä Seal Pori Jazzeilla, viimeksi on tullut tsekattua myös Elastisen keikka sekä Coldplay Dublinissa”, Mira kertoo ja vaihtaa kännykällä stereoissa soivan biisin.

 

Juttu on alun perin julkaistu syyskuun 2016 Gloriassa.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 45, ei enää häpeä puhua tasa-arvoasioista.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa 1990-luvulla, tunsin, että sukupuoleni takia en päässyt samalle viivalle miespuolisten opiskelukavereideni kanssa. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minusta tuli hyvin vihainen ja mustavalkoinen feministi.

Kun valmistuin, tasa-arvovaateeni alkoivat kuitenkin hävettää. Syynä oli pelko: pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä. Lopetin tasa-arvosta puhumisen moneksi vuodeksi.

2000-luvun alussa luin Anna Kortelaisen kirjan Levoton nainen, joka käsitteli hysterian kulttuurihistoriaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka viisaat herrat tohtorit keksivät, että naiset ovat arvaamattoman oikukkaita silloin, kun mystinen kohtu eli latinaksi hystera lähtee liikkeelle heidän kehossaan. Muun muassa Ellen Edelfelt leimattiin tällä keksityllä sairaudella.

”Pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä.”

Nykyihmisen korviin hysterian oireet kuulostavat paniikkihäiriön tai ahdistushäiriön oireilta, enkä yhtään ihmettele, että Ellen Edelfeltiä on ahdistanut. Hän joutui alistumaan miehisen yhteiskunnan vaatimuksille. Tajusin, miten paljon sadassa vuodessa oli tehty työtä, ettei minun sukupolveni naisten tarvinnut kokea mitään vastaavaa.

Kirjan lukeminen palautti minulle ajatuksen, että taistelua ei saa lopettaa ja meidän kaikkien on jaksettava tehdä tasa-arvotyötä. Vanhemmiten olen kuitenkin omalla kohdallani ymmärtänyt, että parhaiten se onnistuu keskustelemalla, ei rintsikoita polttamalla.

Tekemistä on edelleenkin. Esimerkiksi fiktiossa maailmaa katsotaan edelleenkin lähinnä valkoisen heteromiehen näkökulmasta. Naispuoliset teatteriohjaajat ohjaavat isolle näyttämölle paljon harvemmin kuin miehet. Itselleni käänteentekevää oli tajuta, että minun on turha odottaa muiden kirjoittavan itselleni mieleisiä rooleja. Siksi aloimme tehdä  Pirjo Longan  ja Mari Perankosken kanssa omia sketsisarjoja, joissa olimme subjekteja emmekä objekteja.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Kun kiihkeästi tavoiteltu voitto ei tuntunut miltään, tankotanssin maailmanmestari Oona Kivelä, 33, oivalsi jotain tärkeää.

”Helmikuussa 2007 istuin lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia. Olin harrastanut telinevoimistelua lapsesta saakka, ja olin menossa katsomaan Yhdysvaltoihin telinevoimistelukisoja. Silloin näin lentoyhtiön lehdessä jutun tankotanssista. Innostuin, ja perille päästyäni menin kokeilemaan sitä kuntoklubille Sohoon.

Tottumaton ihoni hankaantui tankoa vasten ja sattui helvetisti, mutta tunnin jälkeen päätin, että minusta tulee lajin huippu. Tein järkyttävän määrän töitä menestyäkseni.

Kun sitten seisoin Rio de Janeirossa palkintopallilla tankotanssin maailmanmestarina neljä vuotta myöhemmin, voitto ei tuntunutkaan miltään. Mietin, miksi minusta tuntuu niin kauhean tyhjältä, vaikka olin juuri saanut sen, mitä olin vuosia tavoitellut.

”Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen.”

Sitten tajusin: kukaan ei ollut iloitsemassa kanssani. Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen. En ollut jaksanut tavata ystäviäni, en edes soitella kenellekään.

Päätin, että minun on murtauduttava yksinäisyydestäni, opeteltava taas jakamaan asioitani. Vähensin treenin ja työn määrää. Kohtasin uusia ihmisiä, jotka inspiroivat minua ja tekivät minut iloiseksi. Monta vuotta elin sulkeutuneena itseeni, mutta nyt olen taas auki.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Esikuvani, Glorian ensimmäinen päätoimittaja Riitta Lindegren kertoo 30-vuotisjuhlanumerossamme, huhtikuun Gloriassa lehden synnystä ja urastaan. Riitta on suomalaisen mediakentän visionääri, joka kulki tienraivaajana miehisellä alalla – paljon aikaansa edellä. Ilman häntä ei tätä lehteä olisi.

Haastattelussa Riitta muun muassa toteaa, että Suomen pitäisi ottaa enemmän pakolaisia, sillä se on tässä ajassa oikeanlaista kansainvälisyyttä. Hienosti sanottu. Voimme toki yrittää sulkea silmämme ja rajamme, mutta se ei vie Suomea tai elämää eteenpäin. Hyvyys, luottamus ja monimuotoisuus sen sijaan vievät.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja. Lehti on ilmestynyt läpi 1980-luvun lopun nousu-kauden, lamavuosien, IT-kuplan ja sosiaalisen median nousun. Kaikkina vuosikymmeninä olemme nostaneet ensimmäisten joukossa esiin ajan kiinnostavimmat ilmiöt ja maailmaa muuttavat ihmiset.

Nyt meille kuuluu erittäin hyvää. Viime vuoden aikana levikkimme kasvoi, ja te lukijat lähetätte jatkuvasti tärkeää palautetta, jonka pohjalta lehteä on hyvä kehittää. Uusia ideoita muhii parhaillaankin. Syyskuun alussa on myös erityisen juhlavan ja näyttävän Gloria Fashion Show’n aika.

Onnea, 30-vuotias Gloria!

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.