Vanhin tytär muutti pois kotoa muutama vuosi sitten – ensimmäisen kerran. Puoli vuotta sitten hän muutti toisen kerran (tähän kannattaa varautua: ne tulevat ja menevät). Hän naureskeli, että mielikuva lapsuudenkotiin paluusta koki kolauksen.

Hän oli kuvitellut, että kun hän tulee käymään, arki pysähtyy, vastassa on kynttiläillallinen ja keräännymme kuulemaan, miten elämä on kantanut.

“Mutta ei”, hän totesi sukulaiselle. “Kännykkään tulikin viesti, että voitko käydä tullessasi ruokakaupassa.”

Ilmoitin, että hänen tulee ottaa kohtelu suurena rakkaudenosoituksena. Sellaista saavat vain ne harvat läheiset, joiden takia ei tarvitse isännöidä eikä emännöidä.

Sellaisten kanssa voidaan rojahtaa sohvannurkkaan, kulkea edestakaisin jääkaapin ja olohuoneen väliä ja keitellä niitä kuuluisia kahveja. Niille sanotaan: ”Et viittis?”

Tällaisiin vierailuihin ei liity minkään valtakunnan painetta vaan pelkkää iloa.

Mieleen on jäänyt ystävän koti Espoossa niiltä ajoilta, kun kummallakin oli vauvat. Hänen kotiinsa saattoi kävellä ilmoittamatta. Olohuoneessa oli jättimäinen, puinen sohvapöytä, jolla oli lehtiä, kukkia, almanakka ja vähintään viisi kahvikuppia. Perheessä oli kaksoset, eikä vanhemmilla ollut edes teoreettista mahdollisuutta järjestellä yllätysvieraille tarjoiltavaa. Mutta maitokahvit sai aina. Ja me rakastimme niitä. Yksi lojui sohvalla, toinen lattialla, vauvat seurassamme. Se, jos mikä oli vieraanvaraista.

Toki välillä on mukava hemmotella vieraita. Auttamisesta ja antamisesta tulee aina hyvä olo. Mutta jotakin kutkuttavaa on sellaisessa kodissa, jossa mikään ei muutu kun kävelee sisään. Ehkä silloin tuntee olevansa osa isompaa, laajennettua perhettä.

Seitsemänkymppinen ystäväni kertoi tehneensä lastensa kanssa sopimuksen: häntä varten ei tarvitse olla tarjottavaa eikä kodin siisti. Silloin kynnys ottaa vastaan ja mennä kylään laskee. Kahvit saa aina.

 


Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 5/2018.