Rakastan muotia. Siinä yhdistyvät estetiikka, taide, luovuus, bisnes ja elävä kulttuurihistoria. Esimerkiksi Helsingin näyttelyn vuoksi nyt ajankohtainen japanilainen taiteilija Yayoi Kusama on tehnyt paljon muotia ja yhteistyöhankkeita muun muassa Louis Vuittonin kanssa. Samoin minihame yhdistyy edelleen monien mielessä 1960-luvun naisten vapautusliikkeeseen.
Siksi minusta on harmi, että muotiin suhtaudutaan usein niin rajoittuneesti. Toisessa ääripäässä ajatellaan, että muoti on turhanpäiväistä hömpötystä, vaikka jokainen meistä ihan joka aamu kuitenkin pukeutuu ja viestittää sillä jotain.
Moni muodin sisäpiiriläinen – esimerkiksi suunnittelijat, stailistit ja muotitoimittajat – taas suhtautuu muotiin ankaran vakavasti. Huumori on lähestulkoon kielletty.
Muoti kuuluu kaikille, ja juuri siksi se saaolla myös hauskaa leikittelyä.
Totta kai muoti pitääkin ottaa vakavasti siinä mielessä, että se on isoa kansainvälistä bisnestä. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että keskustelu tyrehtyy, jos puheenvuoroa ei esitä juuri oikeanlainen muotiyksilö – se huipputrendikäs sellainen.
Muoti kuuluu kaikille, ja juuri siksi se saa välillä olla myös hauskaa leikittelyä. Enkä nyt tarkoita sitä, että saman tien pitäisi siirtyä siististä jakkupuvusta kreisiin kullattuun halattiin, vaan sitä, että muoti voisi paljon enemmän heijastella persoonaamme ja fiiliksiämme. Kannustan itseänikin irrottelemaan enemmän. Ostin juuri hillityn kullanhehkuiset housut, kohta uskaltaudun ne päällä myös töihin.
Joskus tuntuu, että me muoti-ihmiset otamme itsemme niin vakavasti sen vuoksi, että haluamme niin kovasti tulla vakavasti otetuiksi. Voi kuitenkin olla vakavasti otettava ja silti hauska.
