Viime keväänä kävin Hong Kongissa. Kärsin koko viikon aikaerosta ja olin paljon yksin, sillä mieheni oli kiinni työasioissaan. Siksi matkan tunnelma oli hienolla tavalla epätodellinen, jopa lähes unenomainen.
Pitkien päivien aikana lueskelin usein 34. kerroksessa sijaitsevan hotellihuoneemme ikkunalaudalla ja katselin alla avautuvan urheilukentän taiji-harrastajien virtaavia liikkeitä. Näky vaikutti minuun niin, että päätin kokeilla lajia.
Nyt, vuoden kuluttua, opettelen koulun jumppasalissa liikkeitä, joiden nimet ovat silkkaa runoutta: Meren aallot liplattavat, Sarvikuono katsoo kuuta, Kultainen apina tarjoaa hedelmiä, Perhoset lentävät pareittain ja Kultakukat putoavat pehmeästi.
Liikkeet tehdään pakottamatta ja pehmeästi, kiirehtimättä ja luontevasti, mutta kuitenkin tarkasti harkiten... hyvin tarkasti harkiten.
Lajin runollisuudesta huolimatta tekeekin usein mieli kiroilla. En voi käsittää, miten jo aivan ensimmäisen liikkeen ihan ensimmäinen käsien pienen pieni taivutus voi olla niin vaikeaa. Olen kärsimätön luonne ja pidän siitä, että asiat etenevät rivakasti. Nyt olen joutunut hyväksymään sen, että ensimmäisen vuoden aikana opin noin viiden minuutin pätkän, jos jaksan käydä harjoituksissa vähintään kaksi kertaa viikossa.
Taijin oppimiseen kuluu koko ihmiselämä. Valaistuneeksi pyhimykseksi en valitettavasti muutu koskaan, mutta jo nyt ensimmäistä liikettä uurastaessani koen virtaavani hivenen pehmeämmin.
Innostuin aikidosta viisi vuotta sitten (yli viiskymppisenä). En opi koskaan hyväksi, mutta jokaisen treenin jälkeen olen entistä innokkaampi oppimaan lisää. Kohta 2.kyu:n graduointi edessä.
Innostuin aikidosta viisi vuotta sitten (yli viiskymppisenä). En opi koskaan hyväksi, mutta jokaisen treenin jälkeen olen entistä innokkaampi oppimaan lisää. Kohta 2.kyu:n graduointi edessä.
Hienoa kuulla! Ihanaa että on rohkeita ja innostuneita ihmisiä jotka tekevät mitä tahtovat.
