Kaksi kuukautta sitten koin hämmentävän liikuntaherätyksen. Vaihdoimme tuttavani kanssa kuulumisia ja totesin , että minun pitäisi liikkua enemmän. Totutun komppaamisen tai kuntoilulajien ideoinnin sijaan hän sanoikin : ”Älä liiku.”

Niin että mitä?

”Ihan turha pohtia moisia, ei siitä väkisin mitään tule kuitenkaan”, hän selvensi.

Olen rakentanut koko elämäni sen ympärille, että minun pitäisi liikkua. Se alkoi jo lapsena: kolme vanhempaa sisarustani ja pikkusiskoni olivat atleetteja, jänteviä ja sinnikkäitä kilpaurheilijoita, minä siinä välissä taas laiskanpulska kirjatoukka. Muistan ikuisesti sen, kun menin lukioon ja liikunnanopettaja innosta tuikkivin silmin tunnisti atleettisukunimeni. Se ilo oli lyhytaikaista.

Olen rakentanut koko elämäni sen ympärille, että minun pitäisi liikkua.

Aloin kuntoilla säännöllisemmin vasta kolmikymppisenä. Silloin löysin ensimmäistä kertaa juoksun ilon. Sitten tulivatkin lapset, ja se jäi.

Kroppani ja mieleni huutavat, että tee nainen jotain. Olen nyt 45-vuotias, vanhenen, ja järkikin käskee aktivoitumaan. Tahkoan epäsäännöllisesti salilla, käyn lenkillä tai reippaalla kävelyllä ehkä kerran kuussa, mutta vaikeaa on.

Tuttavan sanat kuitenkin naksauttivat jotain päässäni. Päästin irti.

Vieläkään en ole mikään atleetti, mutta herääminen on todellakin muuttanut asioita. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen tehnyt kaikenlaista. Lomamatkallakin kuntoilin joka päivä, vaikka kaikki aikaisemmat lomamatkani on aina pyhitetty täysin löhöilylle. Silti ehdin myös pötkötellä kirja kädessä.