Palatseja, pastakursseja ja marmorikaivoksia – Toscanan uudet elämykset lumoavat matkailijan

Palatsin aluetta hoitaa seitsemän puutarhuria. Lisäksi tarvitaan kokoaikainen nurmikon hoitaja ja kausityövoimaa. Kysymällä faktoja oppaalta yritän saada häikäistymiseni soviteltua johonkin järkevään mittasuhteeseen. Paikka on lumoava.

Olen toukokuun alun vehreyttä uhkuvassa Toscanassa yhdellä upeimmista tiluksista, joita olen Italiassa nähnyt. Villa Reale, toiselta nimeltään Villa Marlia, on palatsialue Capannorissa, Luccan ulkopuolella. Sitä kehutaan yhdeksi Italian vaikuttavimmista historiallisista residensseistä eikä syyttä.

Alue koostuu kolmesta suuresta huvilasta, kahdesta neoklassisesta palatsista, kahdesta kappelista, talleista, kirjastoista, varastoista, palvelusväen asunnoista, sahasta ja jopa maanalaisesta tunnelista. Hehtaareja on 16.

Ja mikä menneisyys tällä alueella onkaan. Koko komeuden rakennutti keisari Napoleonin sisar Elisa Bonaparte, joka hankki tilukset ja rakennukset 1806. Hän modernisoi rakennuksien julkisivuja, sisusti niitä uudelleen ja otti mallia puutarhaan veljensä ja tämän puolison, keisarinna Josephinen puutarhasta Malmaisoinista Pariisin ulkopuolella.

Elisa oli aikaansa nähden hyvin itsenäinen nainen, harrasti paljon kulttuuria ja oli kiinnostunut kasveista. Puutarhat saivat vaikutteita Englannista, mikä on Italiassa harvinaista. Hän myös istutti sinne kamelioiden reunustamia puistokujia.

On ihanaa kulkea ruusutarhoissa, suoriin riviin istutettujen sitruunapuuruukkujen keskellä ja ihailla vesialtaita ja suihkulähteitä. Kuvittele tähän lisäksi lintujen sirkutus ja kukkien tuoksu, niin pääset tunnelmaan.

Huonostihan Elisan paratiisille kävi. Italian yhdistymisen jälkeen kuningas Vittorio Emmanuele II otti haltuunsa tilukset, jotka ränsistyivät ja ryöstettiin.

Mutta mikä mahtava power couple ottikaan Villa Realen haltuunsa 1900-luvulla. Palatsien valokuvista ja vanhoista filmeistä voi seurata, keitä nämä aikansa taide-elämän keskiössä eläneet ihmiset tapasivat ja kuinka he juhlivat. Jos aikakoneella voisi siityä jonnekin, niin haluaisin palatsiin tuon pariskunnan aikana. Ja keitä he olivat?

Vaimo oli paavi Leo XIII:n veljentytär kreivitär Anna Laetitia Pecci, Miminä tunnettu (1885-1971). Aviomies oli New Yorkista, juutalainen Cecil Blumenthal, jonka taustan takia pariskunta otti itselleen uuden sukunimen Pecci-Blunt. On fantastista katsoa kuvia juhlista, taitelijoista ja älyköistä, jotka vierailivat palatsissa. Jean Cocteau, Picasso, Salvador Dalì, Poulenc, Braque, Paul Valéry, Moravia, Diaghilev. Riehakkaat teemajuhlat naamiaisasuineen näyttävät olleen suosiossa.

Perheellä oli poika ja neljä tytärtä, mutta heidän elämänsä eivät enää liity Villa Realeen.

Sen sijaan tilukset osti vuonna 2015 sveitsiläinen pankkiiripariskunta Henric (myös Ruotsin kansalainen) ja Marina Grönberg, jotka ovat tehneet uskomattoman työn ja käyttäneet todella paljon rahaa paikan kunnostamiseen. He ovat avanneet Villa Realen puistot ja rakennukset yleisölle ja kunnostavat nyt yhtä huvilaa alueella omaksi kodikseen.

Palatsista arkeen palaaminen on haikeaa mutta lempeää, koska tässä osassa Toscanaa ei ole suurta turistiruuhkaa. Viettäisin mielelläni viikonloppuloman suloisessa Luccassa. Siellä on paljon (99) hienoja kirkkoja, leveä ja pitkä (4 km) kaupunginmuuri, jossa puolimaratoniin osallistuvat kilpailijat juoksevat vastaan ja muut paikalliset hengailevat. Ja kivoja pieniä ja kotoisia ravintoloita ja kauppoja.

Rantalomaa sopisi viettää Viareggiossa, jossa voi kokea täydellisen italialaisen hiekkarantaelämyksen. Nyt vain on vielä aivan liian kylmää. Lähellä Torre del Lagossa on myös Puccinin kotimuseo.

Mutta eihän aivan kaiken matkallakaan pidä olla vain helppoa. Aamutuimaan pakkaudumme romuluiseen jeeppiin, jonka on määrä ajaa meidät Carraran marmorikaivoksille.

Kuljettaja on jotain paikallisen robertdeniron ja rockybalboan väliltä. Tie vuorille nousee yli tuhannen metrin korkeuteen, on järkyttävän kapea ja rotko vieressä kahden sentin päässä on pöyristyttävän syvä.

Onneksi kuskin ajotaito on huippuluokkaa, faktat kaivoksen omistuksista sen sijaan eivät niinkään. Eli marmoria louhivat myös ulkomaiset, eivät vain italialaiset yritykset. Uljaita näkymiä, pienen kauhun arvoisia ehdottomasti.

Viime visiitilläni Pisassa vuosia sitten kuuluisa torni oli suljettu, nyt se seisoi suoremmassa ja sinne sai mennä. En kyllä mennyt. Liian korkeaa minulle.

Mutta kaupunki on leppoisa, jos vertaa vaikka Firenzeen, joka on niin tupaten täynnä turisteja. Täällä saa kävellä rauhassa pitkin Arnon rantoja.

Ja sitten ruokaan ja viiniin. Valkoviineistä tällä alueella vermentino on mainiota, sitä kannattaa suosia. Rannikolla Viareggiossa on syytä satsata kalaan jä äyriäisiin.

Pääsimme myös kokkaamaan itse Castelvecchion viinitilalla lähellä Terriciolaa. Menu oli todella yksinkertainen: bruschettaa, tagliatellea ja tiramisua.

Mutta olipa taas hyvä muistutus, että pastan tekemiseen ei tarvita edes käsin pyöritettävää konetta. Vain jauhot, munat ja kaulin. Pastakastikkeeseen laitoimme valkosipulia, vihreää parsaa, persiljaa, oliiviöljyä, suolaa, pippuria ja parmesaania. Onneksi muistoja voi verestää kokkaamalla parsapastaa kotona, vaikka näköala Toscanan lempeille kukkuloille puuttuu.

ariannandfriends.com/cooking-classes/ Norwegian lentää suoraan Pisaan Helsingistä 25.10. asti. Osallistuin Norwegianin järjestämälle matkalle.

Juttu on julkaistu Gloriassa 6-7/2025.