Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Neljä vuotta sitten suosikkinäyttelijä Mikko Leppilampi tunsi olevansa kuopassa, josta ei pääse pois muuten kuin panemalla elämän uusiksi. Hän kertoo Gloriassa, mitä muutoksen vuodet toivat tullessaan.

”Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko muutan elämääni tai katkeroidun” Mikko kuvailee neljän vuoden takaista päätöstä. Suosikkinäyttelijä oli ehtinyt valloittaa niin suomalaiset tv-ruudut kuin valkokankaatkin, mutta myös erota vaimostaan Emilia Vuorisalmesta ja epäonnistua Amerikan-valloituksessaan.

Siksi hän päätti listata paperille asiat, joihin halusi muutosta. Paperille muodostui kuva fyysisesti hyväkuntoisesta miehestä, joka ei juo alkoholia ja keskittyy paremmin töihinsä ja läheisiinsä.

Sitten Mikko rupesi pyrkimään tavoitteitaan kohti. Alkoi matka, jota hän kutsuu nyt välitilinpäätökseksi.

Vuorikiipeilijän matka

Ulkoisesti muutos on helpointa huomata. Mikko on aloittanut tavoitteellisen treenaamisen, jota on voinut seurata hänen Instagram-tilillään tunnisteella #fitforfifty. Puku on nykyisin kokoa 48, kun se ennen oli 52.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin henkisiä.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Kun tällainen tunne tuli, Mikko sulki silmänsä ja laski kymmeneen.

”Halusin muistaa, että hyviäkin asioita tapahtuu. Tapanani on vain ollut aina painaa suvannot paremmin mieleeni”, hän pohtii.  

Muutos on näkynyt myös työasioissa. Helmikuussa Mikko julkaisi musiikkia ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen.

Sinkkuelämää

Yksi muutoksen merkeistä on myös se, että Mikko on sinkku, ja haluaa tällä hetkellä ollakin. Alkuvuodesta hän erosi malli-stylisti Maryam Razavista, ja keväällä hänen uutisoitiin viihtyvän Sofia-nimisen ruotsalaisnaisen kanssa, mutta Mikon mukaan kyseessä on läheinen ystävä vuosien takaa.

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis.”

”Vietämme aikaa yhdessä, koska ystäväni haluaa laajentaa matkailubisnestään mahdollisesti myös Helsinkiin.”

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis. Tärkeintä on oppia olemaan yksin. Vasta, kun osaan sen, voin jatkaa”, hän sanoo.  

 

Mitä uutta elämänmuutos on Mikon elämään tuonut? Mitä hän pohtii roolistaan isänä, entä uransa tulevaisuudesta? Mitkä ovat hänen tärkeimmät toiveensa tulevaisuudesta? Lue Mikon haastattelu 2.8. ilmestyneessä elokuun Gloriasta.

Teininä käsitykseni työelämästä perustui amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Tapitin Kate ja Allie -komediaa huoneessani ja haaveilin eläväni New Yorkissa, jossa pitäisin appelsiinimehua jääkaapissa lasikannussa ja rullaluistelisin töihin ylisuuressa ruutujakussa niin kuin Kate eli Susan Saint James teki.

Todellisuus ensimmäisessä kesätyöpaikassani Kannuksen Säästöpankissa oli hivenen toinen. En rullaluistellut vaan pyöräilin hiljaista kylänraittia töihin. Mietin silti tarkkaan miten pukeudun. Eräs asuista oli ehtaa Saint Jamesia – ruskea, tuhdisti olkatopattu Malli-Marin pitkä jakku, 501-levikset ja ruskeat ballerinat. New York -asukokonaisuus ylläni siivoilin varastoja ja tein muita rutiinityötehtäviä intoa täynnä.

”Enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana.”

Muodit vaihtuivat, ura urkeni. Siivosin hotellihuoneita, vietin au pair -vuoden Sveitsissä, pääsin yliopistoon, hoidin opintojen ohessa lapsia (hälsningar till Maria och Wava), työskentelin toimistosihteerinä. Jokainen on duuni on ollut tärkeä, ja huonoistakin olen oppinut nöyryyttä ja omatoimisuutta. Kaikkein paras työ on kuitenkin tämä nykyinen Glorian päätoimittajana. Jokaiseen työpäivääni kuuluu muotia, kauneutta ja ihanaa elämää, saan työskennellä hienon tiimin kanssa ja lehdellämme on fiksut, palautetta antavat lukijat.

Ensimmäisestä työkesästäni pankissa on kulunut 30 vuotta. Edelleen pyöräilen töihin lämpimillä säillä, mutta enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana. Tämän numeron Tukholman muotijutustamme (s. 46) inspiroituneena aion kylläkin hankkia syksyksi Hopen raitamekon.

Hienoa töihinpaluuta!

Ps. Muistathan tulla katsastamaan syksyn muotitarjontaa Gloria Fashion Show'hun 1.9.

saila-mari.kohtala@sanoma.com