Onhan se hyvä, että joku osaa kertoa meille surun murtamille, miten kuuluu elää, niin ettei vaan rasita kanssaihmisiä. Mutta kyllä se poskille valunut ripsivärikin voi olla aika ikävän näköistä.
Kaiken voi näköjään ymmärtää negatiivisesti, jos haluaa. Eiköhän tässä ajatus ollut, että kohentaa omaa mielialaa! Kaikkiin eivät tietenkään tehoa samat keinot, joku saa ehkä helpotusta rypemällä pohjamudissa.
Itse ainakin ymmärrän täysin kirjoituksen idean viiden vuoden sisällä kaksi isoa surua kohdanneena.
'Surun suurta majesteettia vastaan käyvät ilon pienet iskujoukot' Hilkka Olkinuora sanoin. Aamu, jolloin on jaksanut kattaa nätisti aamiaisen tai pestä ja laittaa hiukset kauniisti, voi olla juuri sellainen ilon pieni iskujoukko.
Tässä pääkirjoituksen esimerkissä on yksi tosi paha vika: Se ripsarin laittaminen ei suinkaan ollut tämän menetyksen kokeneen rouvan oma idea vaan hänen "ystävänsä" patistelua. Olisi ystävä voinut sentään sen verran kunnioittaa toisen surua, ettei juuri ripsaria ehdottele ihmiselle, joka hyvinkin poissa hänen näköpiiristään saattaa joka päivä itkeskelläkin vielä.
Itse voin kertoa, että oman äitini menetettyäni näin nuorena aikuisena todellakin lopetin ripsarin ja luomivärin sekä silmänalusvoiteen käyttämisen. Kulmaväriä laitoin edelleen niin äidin hautajaisiin kuin myöhemminkin, samoin lakkasin kynteni. Mutta: Äitini kuoltua sain kotona valtavia itkunpuuskia vielä runsaan vuodenkin kuluttua. Joskus ne puuskat tulivat aamulla juuri ennen töihinlähtöä. Pesin sitten kasvoni ja onneksi työmatka oli niin pitkä, että sen aikana ehtivät silmäni edes jotenkin tasoittua ja sain uudelleen laitettua kulmavärit. Joskus silmistäni valui kyyneleitä vielä työpaikan pihassakin, vaikkei toki itkunpuuskia enää siinä vaiheessa.
En todellakaan olisi kaivannut siihen vielä komplikaatioksi jotain ripsaria. Enkä todellakaan olisi arvostanut "ystävää", joka tällaista olisi esittänyt.
Huh huh. Anteeksi nyt vaan, mutta olipa todella heppoinen kirjoitus. Suuri otsikko, typerä sellainen, ja sitten mitätöntä sisältöä. "että näyttää hirveältä". Kuinka ihmisvihainen näkemys, ilman että Saila-Mari Kohtala sitä edes ilmeisesti huomaa. Satuin tälle sivulle koska mainostitte kirjoitusta Facebookissani. Gloria, naistenlehtimaailma usein, on tätä tasoa. Kirjoitatte, saatte varsinaiset rahanne kauneusmainoksista, myytte kauneusteollisuutta, väliin vähän sanoja täytteeksi. Eikö työnne tunnu ainakin joskus olevan mieltä vailla?
Onhan se hyvä, että joku osaa kertoa meille surun murtamille, miten kuuluu elää, niin ettei vaan rasita kanssaihmisiä. Mutta kyllä se poskille valunut ripsivärikin voi olla aika ikävän näköistä.
Tämä entinen lempilehteni on muuttunut hölynpölyksi.
Kaiken voi näköjään ymmärtää negatiivisesti, jos haluaa. Eiköhän tässä ajatus ollut, että kohentaa omaa mielialaa! Kaikkiin eivät tietenkään tehoa samat keinot, joku saa ehkä helpotusta rypemällä pohjamudissa.
Itse ainakin ymmärrän täysin kirjoituksen idean viiden vuoden sisällä kaksi isoa surua kohdanneena.
'Surun suurta majesteettia vastaan käyvät ilon pienet iskujoukot' Hilkka Olkinuora sanoin. Aamu, jolloin on jaksanut kattaa nätisti aamiaisen tai pestä ja laittaa hiukset kauniisti, voi olla juuri sellainen ilon pieni iskujoukko.
Tässä pääkirjoituksen esimerkissä on yksi tosi paha vika: Se ripsarin laittaminen ei suinkaan ollut tämän menetyksen kokeneen rouvan oma idea vaan hänen "ystävänsä" patistelua. Olisi ystävä voinut sentään sen verran kunnioittaa toisen surua, ettei juuri ripsaria ehdottele ihmiselle, joka hyvinkin poissa hänen näköpiiristään saattaa joka päivä itkeskelläkin vielä.
Itse voin kertoa, että oman äitini menetettyäni näin nuorena aikuisena todellakin lopetin ripsarin ja luomivärin sekä silmänalusvoiteen käyttämisen. Kulmaväriä laitoin edelleen niin äidin hautajaisiin kuin myöhemminkin, samoin lakkasin kynteni. Mutta: Äitini kuoltua sain kotona valtavia itkunpuuskia vielä runsaan vuodenkin kuluttua. Joskus ne puuskat tulivat aamulla juuri ennen töihinlähtöä. Pesin sitten kasvoni ja onneksi työmatka oli niin pitkä, että sen aikana ehtivät silmäni edes jotenkin tasoittua ja sain uudelleen laitettua kulmavärit. Joskus silmistäni valui kyyneleitä vielä työpaikan pihassakin, vaikkei toki itkunpuuskia enää siinä vaiheessa.
En todellakaan olisi kaivannut siihen vielä komplikaatioksi jotain ripsaria. Enkä todellakaan olisi arvostanut "ystävää", joka tällaista olisi esittänyt.
Huh huh. Anteeksi nyt vaan, mutta olipa todella heppoinen kirjoitus. Suuri otsikko, typerä sellainen, ja sitten mitätöntä sisältöä. "että näyttää hirveältä". Kuinka ihmisvihainen näkemys, ilman että Saila-Mari Kohtala sitä edes ilmeisesti huomaa. Satuin tälle sivulle koska mainostitte kirjoitusta Facebookissani. Gloria, naistenlehtimaailma usein, on tätä tasoa. Kirjoitatte, saatte varsinaiset rahanne kauneusmainoksista, myytte kauneusteollisuutta, väliin vähän sanoja täytteeksi. Eikö työnne tunnu ainakin joskus olevan mieltä vailla?