Tein kotona kaappikierroksen. Kerrostalomme on rakennettu vuonna 1927, eivätkä kaapit ole siistissä rivissä kuten uusissa asunnoissa.

Ei, meillä on vanhan ajan kulmakaappi, joka toimi aikoinaan talvisin jääkaappina. Makuuhuoneessamme taas on kaappi, jossa kulkee vesijohto, ja tyttärien entisissä huoneissa kaksi pienempää vaatehuonetta, trendikästä walk-in-closetia, siis. Hieno uusi nimi arkiselle vaatehuoneelle, jota moni himoitsee.

Suurempaa walk-in-closetiamme voisi kutsua kauhukaapiksi. Siellä makuutamme talvivaatteita, koulukirjoja, hääpukua, rantapyyhkeitä, kenkiä, lähes käyttämätöntä ompelukonetta ja pieneksi jääneitä talviurheiluvarusteita. Emme oikeasti edes mahdu kävelemään sinne sisään, eikä meitä huvita säilyttää kauhukaapissa arkivaatteita, koska kokemus ei ole esteettinen. ”Walk-in-closetille" täytyy tehdä jotakin. Ennen kesää.

Ruotsalainen toimittaja Jenny Nordberg kysyi jo vuonna 2012 Svenska Dagbladetissa (3.1.), kuinka joku voi edes ajatella nykypäivänä rakentavansa pyhäkön vaatteita varten? Hän viittasi il­miöön, joka oli syntynyt asuntovälityksessä: oli jotenkin hienoa, että järisyttävälle määrälle kenkiä, laukkuja ja vaatteita varten olisi säilytyspaikka, walk-in-closet. En klädkammare, vaatekammari, hän kirjoitti.

Bloggaajat ja vaatehamstraajat heräsivät. Kuka tarvitsee 70 paria kenkiä? Tai 50 laukkua? Nordberg käski ihmisiä laittamaan tavarat kiertoon. Hän ehdotti säilytettäväksi ne tavarat, joilla on käyttöarvoa tai jotka lasketaan taiteeksi. "Jos vaatekaapissa on jotakin, jolla on muotihistoriallista arvoa, säilytä se", hän sanoi. "Tai vie Nordiska Museetiin."

Tajusin, että itselläni oli käänteinen ongelma. Kotona on vaatehuone, joka on täynnä, mutta vaatteita siellä ei ole. Vaatteita minulla on jopa liian vähän! Niinpä päätimme muotialalla työskennelleen ystäväni kanssa tehdä molemmille palveluksen. Hän teki "nordbergit" ja kantoi ylimääräiset vaatteensa kotinsa varastotilaan ja kutsui minut (ja monen muun) kylään "vaatekauppaansa". Kävin läpi hänen vaatteitaan. Tarvitsisinko? Käyttäisinkö?

Ostin kirpputorihintaan uudet housut, pari uutta paitaa, kesämekon ja talvisaappaat. Nyt siis pitäisi tyhjentää oma vaatekammari roinasta ja rakentaa siitä vanhan ajan vaatehuone, jossa ei ole mitään liikaa, mutta jossa voin säilyttää vaatteeni kauniisti ja järkevästi.

Ei walk-in-closetissa eli vaatehuoneessa mitään vikaa ole. Se, mitä hyllyillä makaa, onkin sitten eri asia.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.


Tyytymättömyys ja avarat näkymät pitävät vaatesuunnittelija Ritva Fallan luovuuden hereillä.

Vaatesuunnittelija Ritva Falla kurkkii 1920 rakennetun töölöläistalon viidennen kerroksen ikkunasta ja luettelee, mitä kaikkea työhuoneestaan näkee: ”Kansallismuseo, Eduskuntatalo... Kohta näen uuden Keskustakirjastonkin.”

Töölössä sijaitsee yksi Fallan kolmesta työtilasta. Muut ovat myymälä Korkeavuorenkadulla ja Tammisaaren viikonloppukodin entiseen hevostalliin rakennettu studio. Töölön-kodin yhteydessä sijaitseva työhuone on arkipäivien toimisto.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja.”

”Tämä on tällainen kaupunkistudio. Tammisaaressa vietän viikonloput. Se on ajattelun paikka.”

Näkymä yli Etu-Töölön kattojen on vaatesuunnittelijalle tärkeä.

”Minun pitää nähdä ulos, ja ikkunan edessä on oltava avaruutta. Pitää nähdä taivasta ja kauas. Se rauhoittaa. En pääse flow’hun pimeässä tilassa.”

Nykyisin mallistoja omalla nimellään ja omalle yritykselleen tekevä Falla kuvailee itseään työntekijänä kurinalaiseksi – ja yksinäiseksi.

”Tiimityö ei ole minun juttuni, ei ole koskaan ollut. Työskentelen parhaiten yksinäni.”

Aikatauluasioissa suunnittelija on oppinut joustavaksi. ”Olosuhteet tekevät tällä rättialalla niin hirveän paljon. Tarkkoja deadlineja ei kannata itselleen asettaa. Aina tapahtuu jotain, ja unelmat romahtavat.”

Työpöydällä on pinoissa suuria muotikirjoja ja kirjahyllyssä kirjojen seassa punaiset korkokengät.

”En ole koskaan ollut tyytyväinen työni lopputulokseen. Se on tämän homman juju. Tyytymättömyys pitää hengissä ja hereillä”, Falla sanoo.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja. Silloin tulee sellainen turhautuminen, että minkä takia tätä teen, jos en ehdi uudistua.”

Kuvataiteilija Marjatta Tapiola sekä hänen tyttärensä, kirjailija Aina Bergroth ja elokuvaohjaaja Zaida Bergroth puhuvat lokakuun Gloriassa siitä, mitä luova työ tekijöitään vaatii. Jutun henkeen kuvasimme heidät valaistustaideteoksen sisällä Helsingissä. Katso upea video kuvauksista.

Kolmikko kuvattiin Helsingin Kruunuvuorenrannassa sijaitsevassa valaistustaideteos Öljysäiliö 468:ssa. Tästä pääset päivän tunnelmiin.

Juuri nyt taidemaalari Marjatta Tapiolalle, 66, ja hänen tyttärilleen, kirjailija Aina Bergrothille, 41, ja elokuvaohjaaja Zaida Bergrothille, 40, kuuluu  hyvää.

Zaida on vastikään kuullut, että hänen tuorein elokuvansa, sisaruudesta kertova ja Krista Kososen tähdittämä Miami, saa kansainvälisen ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla, yhdellä maailman arvostetuimmista elokuvafestivaaleista. Aina on tehnyt sopimuksen oman näytelmäkäsikirjoituksensa ensi-illasta ensi syksyksi Helsingin kaupunginteatteriin. Haastattelun jälkeen esikoisensa synnyttänyt kirjailija aikoo työstää äitiyslomalla kolmatta romaaniaan.

Marjatan kehuttu näyttely Galerie Forsblomilla puolestaan on vastikään päättynyt, ja hän on puunannut puimalaan rakentamansa ateljeen lattiasta kattoon uutta työskentelyperiodia varten.

”Maalatessani en pysty tekemään mitään arkista. Silloin en laita ruokaa enkä siivoa, ja paperihommatkin yritän hoitaa delegoimalla”, Marjatta kertoo.

”Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella.”

Aina ja Zaida nyökyttelevät. He tottuivat jo lapsina siihen, että perheen elämää rytmittävät äidin näyttelyt. ”Stressitasot nousivat, mitä lähemmäksi avajaisia tultiin. Silloin äiti oli äärimmäisen jännittynyt, eikä häntä voinut pahemmin edes puhutella”, Aina sanoo.

”Meidän piti tietää jopa se, milloin oveen voi koputtaa”, Zaida jatkaa.

Marjatta myöntää kaiken, ja kehuu sitten tyttäriensä olleen pienestä pitäen hyvin herkkiä. ”Te tiesitte, miten voin mennä väärästä sanasta sekaisin. Että työkyky voi kadota viikoksi.”

Arki taiteilijaäidin kanssa ei ehkä ollut aina helpointa, mutta Aina ja Zaida saivat tärkeän esimerkin.

”Naisia kiitetään yleensä siitä, että he huomioivat toisia ja asettavat itsensä taka-alalle. Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella. Mahdollisuus keskittyä on ylellinen, ihana lahja, jonka valtava arvo alkaa vasta kunnolla kirkastua”, Aina sanoo.

Miten äidistä js tyttäristä kasvoi taiteilijoita? Mitä he ajattelevat rahasta? Ja miksi ihmeessä Marjatta kasvatti tyttärensä katsomalla heidän kanssaan kauhuelokuvia? Lue koko Taiteen kokoinen elämä -juttu 5.10. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.