Isälläni on pitkälle edennyt muistisairaus. Hän asuu onnellisesti kotona isosiskoni hoitamana, saa käyttää omia rakkaita, nuhjaantuneita vaatteitaan ja elää pienen piirin elämäänsä levollisesti.
Kun vierailen hänen luonaan, isä kysyy aina ensin, olenko hänen lapsiaan. Hän luettelee lastensa nimet ikäjärjestyksessä, ja minä nyökkään, kun tärppää. Sama toistuu noin tunnin välein viitisen kertaa. Loppuvierailun ajan hän muistaakin minut jo melko hyvin.
Isäni ei muista lapsistaan enää juuri muuta kuin nimet, mutta kun pyydämme häntä nimeämään kaloja tai puulajeja, hän latelee niitä kuin vettä vain. Hän tunnistaisi taatusti myös itselleen rakkaat ooppera-aariat vuosien takaa, mutta valitettavasti niitä hän ei pysty enää kuuntelemaan, koska kuulokin on kadonnut lähes kokonaan. Siksi me viestimme hymyin, halauksin, nyökkäyksin ja lappusia kirjoittelemalla.
Isäni ei muista lapsistaan enää juuri muuta kuin nimet, mutta kun pyydämme häntä nimeämään kaloja tai puulajeja, hän latelee niitä kuin vettä vain.
Olen hyväksynyt tapahtuneen, mutta välillä kaipaan kovasti sitä älykästä ja huumorintajuista miestä, joka keskusteli kanssani elämän tarkoituksesta. Toisaalta isä on edelleen se rakas rovasti-Osmo, tuttu pilke silmäkulmassaan, nyt vain piilossa sairauden kerrostumien alla.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että muistiinsa voi vaikuttaa syömällä suhteellisen terveellisesti, juomalla kohtuullisesti, välttämällä tupakointia ja kuntoilemalla riittävästi. Sitäkin tärkeämpää on tavata ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, kahviloissa ja ravintoloissa, shoppailla, lukea kirjoja ja matkustella. Siis elää juuri sellaista elämää, jonka asialla me Gloriassa olemme.
