Lapsena uskoin järkähtämättömästi, että aikuiset tietävät aina, mitä tekevät: rovasti-isä hoiti sunnuntaisaarnat jännittämättä, äiti ei koskaan epäröinyt päätöksiään. Vanhemmat myös tiesivät tarkkaan perheemme tulevaisuuden.
Aikuistuttuani olen huomannut olleeni mahdollisimman väärässä. Nyt tiedän, miten paljon isää jännitti saarnojen pitäminen joka kerta. Äitini oli monesta asiasta hyvin epävarma. Omat vanhempani eivät myöskään osanneet nähdä tulevaisuuteen yhtään sen kirkkaammin kuin minäkään nyt aikuisena. Joskus saavuttaa hetkellisen elämänhallinnan tunteen, mutta enimmäkseen tämä show menee ihan summamutikassa.
Kun täytin 40, oletin, että olisin vihdoin aikuistunut tarpeeksi kohdatakseni entiset heilat tyynen rauhallisesti.
Kun täytin 40, oletin, että olisin vihdoin aikuistunut tarpeeksi kohdatakseni entiset heilat tyynen rauhallisesti. Mutta mitä vielä: olen esimerkiksi hypännyt paniikissa piiloon ostoskeskuksen vaaterekkien väliin, kun vastaan tulee deittailukumppani vuosikymmenten takaa.
Itseruoskinnan sijaan turvaudun huumoriin. Onhan toisaalta hauskaa, ettei ikä takaa yhtään mitään. Olemme sisäisesti ikuisesti lapsia ja luolanaisia. Oma äitinikin tapasi sanoa vielä yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, että hän on aina vain se 25-vuotias, mutta peilistä tuijottaa joku vanhempi rouva.
Ai että minun elämänhallintani on hukassa. Vahva väite, etenkin kun asia on jäänyt itseltä huomaamatta. Mitä merkkejä pitäisi tarkkailla?
Hallitsen elämääni ja valintojani, enkä todellakaan säiky vanhoja heiloja, päinvastoin; kivahan heitä on aina tavata!
Usein joutuu ihmettelemään näitä avautumisia...
