Valmiissa maailmassa olemme tottuneet siihen, että voimme saada tarvitsemamme, kun keksimme alkaa haluta jotakin. Nälän yllättäessä sushiateria on helpoimmillaan pyörälähetin päässä, kun meidän tekee mieli mennä elokuviin, voimme varata liput seuraavaan sopivaan näytökseen. Ystävän seuraa halutessa, usein puhelinsoitto riittää. Mutta entä kun haluaisimme rakastua? Impulssin toteuttamisen sijaan puhutaankin kännykän napin painallusta monimutkaisemmasta kaavasta: oikeasta ajoituksesta, onnekkaista sattumista ja omasta valmiudesta ottaa rakkautta vastaan - ennen kaikkea juuri viimeksi mainitsemastani. 

Kirjoittaessani Ehjäksi - kertomus hyvästä erosta -kirjaani, haastattelin projektin edetessä yhteensä yli viittäkymmentä eronnutta. He kertoivat omista vaikeista hetkistään, surustaan, selviytymiskeinoistaan ja myös siitä, milloin he tunsivat olevansa valmiita uuteen suhteeseen. Heidän tarinansa vahvistivat omaa kokemustani. Se, milloin me haluaisimme siirtyä seuraavaan suhteeseen ei vielä kerro siitä, että olisimme välttämättä valmiita pesemään yhteistä sukkapyykkiä ja olemaan auki toiselle ihmiselle. 

……...

Itse tunsin heti eron jälkeen suurta kaipuuta ihastua, rakastua ja löytää hyvä ihmissuhde. Silloin en vielä osannut erottaa, että parisuhteen sijaan kaipasin ennen kaikkea rakastetuksi tulemisen tunnetta, hyväksyvää läsnäoloa ja tunnetta, että kelpaan omana itsenäni. Hyvin nopeasti huomasin, että klisee: on ensin rakastettava itseään, piti tiukasti paikkansa. Sitä vaihetta oli rakastumisen tavoittelun kiireessäkin mahdoton ohittaa. Uuden ihmisen etsimisen sijaan aloin tunnustelemaan omia piirteitäni. Mitä paremmin tutustuin ja tykästyin itseeni, sitä selkeämmin rakkaussuhteen löytämisen pakko irrotti otettaan minusta. Koin jopa yllätyksekseni muutamia hetkiä, jolloin ajattelin, että vaikka en koskaan löytäisi rinnalleni ketään sopivaa, olisin itsenikin kanssa onnellinen (nämä hetket olivat ohikiitäviä, mutta hyvin kummallisella tavalla voimaannuttavia. Minä riitän! osasin viimein ajatella).

Kun olin eron jälkeen keskittynyt omaan maailmaani ja omaan itseeni liki kahden vuoden ajan, huomasin ensimmäisiä puhtaita hetkiä, jolloin ajattelin, että tuntuisi hyvältä jakaa elämä jonkun toisen kanssa. Ajatukseen ei liittynyt mitään ulkokultaisia toiveita juuri tietynlaisesta miehestä, vaan ainoastaan puhdasta halua olla yhdessä jonkun hyvän tyypin kanssa. Suunnitella kesälomaa, keittää aamuisin yhden kananmunan sijaan kaksi, ja jakaa sanomalehti kahtia hyvää keskustelua viritellessä. Sellaisina hetkinä aloin myös oivaltaa, että tiettyyn pisteeseen asti voimme kasvaa itse, yksin. Ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee risteys, jossa hedelmällinen kasvu voi jatkua vieläkin hanakammin jonkun rinnalla, toisen voimavaroihin nojaten.

……….

Samaa kertoivat kirjaani varten haastattelemani eronneet. Toiset olivat toki salamarakastuneet jo edellisen liiton aikana tai hetki sen päätteeksi, mutta moni kertoi juuri sellaisesta vaiheesta, jossa he ehkä ensimmäistä kertaa uskalsivat tutustua omaan itseensä ja todella pohtia, millaista ihmistä he oikeasti vierelleen kaipasivat. Sunnuntait saattoivat toisinaan edelleen olla haikeita, mutteivat enää epätoivoisia. Itse ajattelen nyt, että siinä kohtaa, kun yksinolo alkaa tuntua hyvältä, voi toisen rinnalla alkaa tapailla onnellista elämää. 

Mutta entä sitten ne onnelliset sattumat? Tuleehan niitä varmasti meille ihan jokaiselle - tai ainakin juuri niille, jotka haluavat löytää jonkun, johon rakastua? Sillä hetkellä, kun ajattelet, että nyt näin on hyvä, vapautuu samalla ilmoille hyvää energiaa - uskon, että jotenkin niin sen täytyy olla. Sillä hetkellä, kun olemme täydellisen keskittyneitä omaan pieneen ja ihanaan maailmaamme, kannamme ehkä kädessämme hyvää kirjaa, drinkkiä, sateenvarjoa tai kauppakassia, johon olemme keränneet ainekset lempisalaattiimme, voi alkaa tapahtua.

Ehkä me menemme juhliin, jossa päätämme viipyä vain hetken, koska olemme täyden viikon jäljiltä väsyneitä (onnellisia) ja fiilistelemme jo mielessämme sitä, kun saamme seuraavana aamuna nukkua rauhassa pitkään. Juttelemme juhlissa ehkä ystävän kanssa ja samalla nostamme katseemme hetkeksi vain huomataksemme sisään kävelevän jonkun, jossa tuntuu olevan selittämättömällä tavalla jotakin merkityksellistä. Koska olemme luottavaisella mielellä (onnellisia), emme koe tarvetta alkaa rakentaa mitään, mutta jotenkin, sattumien summana päädymme juttelemaan juuri sen selittämättömällä tavalla merkityksellisen ihmisen kanssa. Ja vaikka hetki sitten olimme tavattoman väsyneitä ja haaveilimme kotiin lähdöstä, emme mieti sitä enää. Väsymyksen tunne on vaihtunut toiseen. Nyt jossakin sisällämme kuplii aito, puhdas ihastus - vahva alku rakkaudelle.

Varmasti jotenkin niin se sitten tapahtuu.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Heli Thorén on 35-vuotias kaupunkilaisdaami, joka kertoo blogissaan sisustavasta elämästä, onnellisista illoista ja kaikenkokoisista unelmista.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Blogiarkisto

2016

Kategoriat