Kehyksillä tyyliä sisustukseen

Glorian Antiikin sisutusvinkki: kehystä maalauksesi oikeanlaisilla kehyksillä. Parhaiten taideteosta kehystävät alkuperäiset ja aikakauteen sopivat raamit.

Avaa uudessa ikkunassa

KUVA 1/5 Empireajan (n. 1810–1840) kehykset ovat tyypillisesti leveät ja kullatut, ja niiden kulmakoristeina on simpukankuori-, palmetti- ja akanthuslehtiaiheita.

KUVA 2/5 Biedermeierin (n. 1820–1840) kehykset ovat mahonki- tai pähkinäpuuvaneroituja, mutta niitä tehtiin myös koivusta ja visakoivusta. Kulmakoristeina ovat usein neliömäiset puunkappaleet.

KUVA 3/5 Uusrokokooajan ( n. 1840–1900) raamit ovat runsaasti koristeltuja ja kullattuja.

KUVA 4/5 Uusrenessanssin ajalla ( n. 1870–1900) olivat muodissa sekä kullatut että tummat kehykset. Usein niissä on koko pinnan peittävä kullattu tai pronssattu pastellage-koristelu (mm. liidusta ja kipsistä tehty massa).

KUVA 5/5 jugendin aikana (n. 1890–1910) suosittiin leveitä suoria kehyksiä, jotka monesti tehtiin tammesta tai mahonkiootratusta (ootraus=jalopuuta jäljittelevä maalaustapa) männystä.

Sisustustrendit ovat vaikuttaneet myös taideteosten kehyksiin. Vanhoja kehyksiä on vaihdettu paremmin sohvan väreihin sopiviksi, ja alkuperäiset kehykset ovat saattaneet päätyä roskalaatikkoon tai saunan pesään.

Inhokkeja ovat olleet varsinkin 20–50-luvun taulujen liimamaalatut kehykset, ”pula-ajan” raamit.

Kehykset ovat siis vahva sisustuksellinen elementti. Esimerkiksi vanhat kehykset modernissa kodissa tai modernit kehykset antiikkikodissa antavat sisustukseen särmää ja persoonallisuutta.


Miten valita kehykset oikein?


Ensimmäinen lähtökohta on valita teokselle saman aikakauden ja tyylin kehykset. Yleinen periaate on, että sinisävyisille teoksille valitaan hopeansävyiset kehykset ja lämpimän sävyisille maalauksille kullatut.

Teoksen koko vaikuttaa kehyksen valintaan: mitä suurempi teos sitä paksummat kehykset.

Kyse on kuitenkin aina tapauskohtaisista valinnoista, eikä ole sääntöä, millainen kehys parhaiten sopii esimerkiksi maisemamaalaukselle tai muotokuvalle.

Kehykset eivät saa viedä huomiota itse teoksesta. Tavoitteena on tasapainoinen kokonaisuus, joka kunnioittaa alkuperäisyyttä. Siten ne ovat sekä rahallisesti ja esteettisesti arvokkaimmillaan.

Kommentoi


Viestisi *
Kirjoita numeroina ilman välilyöntejä
kolme neljä viisi
Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia

Kommentit

KUVA 1/5 Empireajan (n. 1810–1840) kehykset ovat tyypillisesti leveät ja kullatut, ja niiden kulmakoristeina on simpukankuori-, palmetti- ja akanthuslehtiaiheita.

KUVA 2/5 Biedermeierin (n. 1820–1840) kehykset ovat mahonki- tai pähkinäpuuvaneroituja, mutta niitä tehtiin myös koivusta ja visakoivusta. Kulmakoristeina ovat usein neliömäiset puunkappaleet.

KUVA 3/5 Uusrokokooajan ( n. 1840–1900) raamit ovat runsaasti koristeltuja ja kullattuja.

KUVA 4/5 Uusrenessanssin ajalla ( n. 1870–1900) olivat muodissa sekä kullatut että tummat kehykset. Usein niissä on koko pinnan peittävä kullattu tai pronssattu pastellage-koristelu (mm. liidusta ja kipsistä tehty massa).

KUVA 5/5 jugendin aikana (n. 1890–1910) suosittiin leveitä suoria kehyksiä, jotka monesti tehtiin tammesta tai mahonkiootratusta (ootraus=jalopuuta jäljittelevä maalaustapa) männystä.