Tuomas Enbuske aloitti terapian kuusivuotiaana. Tässä haastattelussa hän puhui siitä syvemmin ensimmäistä kertaa.

Määrittelemätön lapsuuden tunnehäiriö. Niin lukee paperissa, joka on hautautunut lipastonlaatikkoon jonnekin muiden A4:sten joukkoon Tuomas Enbusken asunnossa Helsingin Punavuoressa.

Tuomas, 35, muutti Bulevardilla sijaitsevaan neliöönsä yksin puolisen vuotta sitten. Muuttokuormassa Punavuoreen päätynyt paperi on ollut Tuomaksella vuosia. Hän
sai sen 18-vuotiaana kutsuntojen yhteydessä hakiessaan siviilipalvelukseen. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sivari, hän sai omien sanojensa mukaan ”hullun paperit”. Terapeutti suositteli hänelle vapautusta asevelvollisuudesta, juuri paperiin kirjatun määrittelemättömän lapsuuden tunnehäiriön vuoksi. Saman, joka vei Tuomaksen kuusivuotiaana terapiaan ensimmäistä kertaa.

Poika, joka ei nukkunut

Omakotitalo Oulun Kastellissa, keskiluokkaisella asuinalueella. Isä diplomi-insinööri, äiti merkonomi, vuonna 1977 syntynyt Tuomas ja kolme vuotta nuorempi pikkuveli. Artekin huonekalut, automaattivaihteinen Volvo ja perhelomat Mallorcalle. Tuomas oli aurinkoinen lapsi, joka teki jatkuvasti havaintoja ympäristöstään, kyseli hengästyttävän paljon näkemästään ja uppoutui nelivuotiaasta lähtien — heti lukemaan opittuaan — kirjojen maailmaan. Lukeminen oli äidiltä peritty tapa.
”Edelleen äidin löytää kotoa aina jostain huoneesta lukemasta”, Tuomas sanoo.

Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku.

Lapsena Tuomas oppi ennen kaikkea olemaan kiltisti, eikä hänellä ollut lainkaan uhmaikää. Tärkeää oli, ettei tehnyt itsestään numeroa.
”Meillä ei puhuttu mistään. Perheemme oli hyvin käytännönläheinen. Olisi esimerkiksi todella outoa puhua isän kanssa mistään, mikä liittyy tunteisiin. Musta tuntuu, ettei isäni ole koskaan aloittanut lausetta sanoilla ’musta tuntuu’.”

Tuomaksesta varttui lapsi, joka viihtyi aikuisten seurassa ja leikki tyttöjen kanssa. Poikaporukat tuntuivat Tuomaksesta vierailta, ja hän valitsi lelukseen mieluummin nuken kuin muskeliauton. Kaikki vaikutti olevan hyvin, kunnes eräänä päivänä kuusivuotiaana Tuomas päätti, ettei enää nuku — eikä nukkunut sen jälkeen kunnolla moneen vuoteen.
”Se liittyi johonkin perusturvallisuuden menetykseen”, hän miettii nyt.

Terapia jäi kesken

Vaikka ulkoisesti kaikki oli entisellään, oman päänsä sisällä Tuomas oli alkanut hiljalleen tajuta, että hän hahmottaa maailman eri tavalla kuin muut. Asiaa ei auttanut se, että hän sai kuulla asiasta läheisiltään: hän oli omituinen, häntä oli hankala ymmärtää. Vanhemmat veivät unettoman Tuomaksen terapiaan. Hän vietti tunnin viikossa terapeutin huoneessa Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Käynneistä hän muistaa lähinnä sen, että halusi viihdyttää terapeuttia. Ei koskaan keksinyt julmia juttuja muista ihmisistä, vaan väritti omia tarinoitaan.
”Mulla on aina ollut taipumus liioitteluun, niin hyvässä kuin pahassakin.”

”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia.”

Tuomas nauraakin pystyvänsä huijaamaan jopa valheenpaljastuskonetta: ”Psykopaatilla kone tekee suoraa viivaa. Jos normaali ihminen valehtelee, viiva hypähtää. Mulla se sahaa koko ajan, myös silloin kun puhun totta.”

Meni pari vuotta, ja Tuomas alkoi taas nukkua. Terapia loppui, ja terapeutti muutti toiselle paikkakunnalle. Näin jälkikäteen Tuomas sanoo tajunneensa, että hänen olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa terapiassa käyntiä. Niin sekaisin hän oli. Asiasta on vaikea puhua, sillä Tuomas ei halua syyttää ketään. Hän vakuuttaa, että hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, eikä hän halua puhua heistä pahaa, mutta sanoo suoraan, että vanhemmat eivät osanneet olla herkän poikansa kanssa.
”Olen aina saanut kuulla, että meidän suvussa miehet ovat toisenlaisia. On oltu maatalousmiehiä — fyysisiä, ei verbaalisia. Ei mitään neitejä vaan äijiä, ja sitten tulee tällainen nukeilla leikkivä poika, joka ei urheile.”

Liikunnan pelko

Tuomasta sovitettiin muottiin, johon hän ei mahtunut. Kun 1980-luvulla tuli muotiin, että lapsella pitää olla harrastus, Tuomas yritettiin saada innostumaan liikunnasta.
”Mua vietiin judoon, jalkapalloon, tennikseen ja uimaan, ja mä inhosin sitä niin paljon. Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

Peruskoulu ei auttanut karistamaan tunnetta omasta erilaisuudesta. Ikäistensä parissa Tuomas ahdistui tajutessaan, että jotkut asiat, jotka ovat muille vaikeita, ovat hänelle äärimmäisen helppoja. Hän saattoi esimerkiksi lukea kirjan vartissa ja omaksua sen sisällön. Kokeissa hän teki tahallaan virheitä — alisuoriutui, koska ei halunnut erottua massasta. Mutta vaikka hän oli erilainen, häntä ei koskaan kiusattu.
”Osasin lukea tilanteita, olla sellainen kuin kulloinkin piti olla”, hän sanoo.

”Mulle jäi älytön kammo urheilua kohtaan, joka näkyy edelleenkin.”

”Mulla on äärimmäiset naisen aivot. Tarkkailen koko ajan ihmisiä ja sitä, miten he ovat suhteessa toisiinsa. Toisaalta mulla on myös äärimmäisen systemaattiset insinööriaivot, ja olen hyvä numeroissa ja matematiikassa.”

Kun näkee maailman yhtä aikaa liian monesta kulmasta, ei ihme, että alkaa tuskastuttaa. Teininä pahaa oloa voimisti ikään kuuluva paini oman seksuaalisuuden kanssa.
”Ahdistus liittyi kokemukseen miehenä ja naisena olemisesta. Siihen, etten kokenut olevani mies”, Tuomas sanoo.
”Teini-ikäisenä äitini kuvitteli, että olen homo. Se oli tosi raskasta — ei siksi, että homous olisi silloinkaan ollut mun mielestä mitenkään väärin vaan siksi, että seksuaalisuus on voimakkaasti yksityisasia.”

Mies, jolla on mielipide kaikesta

Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset jättivät Tuomakseen jälkensä.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä. Siksi musta varmaan on tullut yltiöääriliberaali kaikessa.”

Uusliberalismin äänitorvi Tuomas Enbuske on ollut julkisuudessa jo yli vuosikymmenen ajan: juontanut radiossa ja televisiossa, kirjoittanut kolumneja ja viime vuosina twiitannut julmettuun tahtiin. Hän toitottaa yksilönvapauden puolesta ja on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää puuttua yksilön elämään mahdollisimman vähän. Samalla hän on tullut tunnetuksi tyyppinä, joka kertoo mielipiteensä melkein mistä tahansa ja on myös valmis sitä vaihtamaan. Hän arvostaa ihmisiä, jotka uskaltavat muuttaa mieltään saatuaan uutta tietoa. Itsekin hän tekee niin.

”Ärsyynnyn, kun joku ottaa kantaa siihen, mitä joku muu saa tehdä.”

Mutta ennen tätä kaikkea Tuomas oli Oulusta Helsinkiin muuttanut radiotyön opiskelija Laajasalon opistossa. Valmistuttuaan hän päätyi juontamaan Kiss FM:n Aamutiimi-ohjelmaan Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren kanssa. Vihdoin hän alkoi tuntea olonsa itsekseen.
”Oli kummallista, miten isossa kaupungissa pystyi rakentamaan identiteettinsä uudestaan”, hän sanoo.
”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia. Oli siistiä, että ihmiset tykkäsivät musta sellaisena kuin olin. Se johtui varmaan siitä, että tulin paikkaan, jossa oli samankaltaisia ihmisiä.”

”Kukaan ei tiennyt, mitä olin ollut ennen. Yhtäkkiä sain olla sellainen kuin olin ja aloin saada naisia.”

Samalla, kun oma identiteetti alkoi rakentua, ahdistus hiipi takaisin rinta-alaan. Parikymppisenä Tuomas aloitti terapian.
”Menin, koska arjen hallinta oli hankalaa.”

Haukkujen kohteeksi

Hän teki valtavasti töitä ja oli kolme kertaa viikossa kännissä, ”niin kuin monet muutkin sen ikäiset”. Häntä ahdisti, ettei hän osannut muodostaa pysyvää suhdetta naisiin.
”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”
”Halusin olla normaali, mutta kun en ollut”, hän sanoo.

Asiaa ei auttanut se, että televisiotöiden myötä Tuomaksen naama alkoi tulla kansalle tutuksi. Ihmiset kommentoivat hänen ulkonäköään päin naamaa ja haukkuivat rumaksi. ”Miten tuon näköinen voi olla telkkarissa?” hän sai kuulla tuntemattomilta.
”Nuorempana olin tosi epävarma ulkonäöstäni, itsestäni ja seksuaalisesta viehätysvoimastani, ja haukkuminen tuntui pahalta. Mutta monesti ulkonäkö oli ainoa asia, josta haukkujat saivat kiinni”, Tuomas sanoo.

”Minulla oli tosi paljon tyttöystäviä yhtä aikaa, ja he tiesivät toisistaan enemmän tai vähemmän. Aina välillä tuli pitkiä parisuhteita, joiden ansiosta olo parani hetkeksi.”

Hän jatkoi terapiassa muutaman vuoden, mutta oli omien sanojensa mukaan niin pihalla, ettei saanut käytyä siellä säännöllisesti ja lopetti. Noiden vuosien muisteleminen on Tuomakselle yhä vaikeaa.
”Haluaisin unohtaa kaiken, mitä on ennen tapahtunut ja katsoa eteenpäin”, hän puuskahtaa ja vääntelehtii levottomasti tuolissaan.

Ei kovin avoin

Tuomas vilkuilee käsiään. Oikeassa on iPad, jonka ruudulla on auki Twitter, vasemmassa iPhone, joka värisee silloin tällöin puhelun tai tekstiviestin merkiksi.
Välillä hän räplää jompaakumpaa, mutta muun ajan katsoo intensiivisesti suoraan silmiin ja vastaa kysymyksiin — monesti passiivissa, vaikka asia koskee häntä itseään.
”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua”, hän myöntää.

Yksi asia, josta hän ei ole koskaan puhunut tai kirjoittanut, on parisuhde, joka puolisen vuotta sitten päättyi. Tuomas ja radiojuontaja Hannah Norrena alkoivat seurustella vuonna 2005. Heillä on kaksi lasta, Elaisa, 4, ja Uno, 9 kuukautta. Pari on kertonut erosta vain lähipiirilleen. Eroon ei liity draamaa ja parilla on erinomaiset välit. Päätös oli yhteinen.
”Mun käsitys elämästä on muuttunut niin, että saa mokata. Ennen olisin voinut pitää eroa pettymyksenä, mutta nyt ajattelen, että mokaaminen on sallittua.”

”Annan itsestäni näennäisesti avoimen kuvan, mutta en kerro asioita, joita en halua.”

Ero on tuonut muassaan paljon hyvääkin. Esimerkiksi Tuomaksen suhde lapsiin on hyvällä tolalla.
”Enkä tarkoita nyt mitään laatuaikahöpötystä. Ei me mennä Hoplopiin koko lauantaiksi, vaan tehdään tosi tavallisia juttuja. Lasten kanssa voi mennä Kaivopuistoon, ja ne ovat tuossa iässä ihan yhtä innoissaan siitä kuin jos mentäisiin Disney Worldiin. Yritän myös opettaa lapsia työhön. He tyhjentävät astianpesukoneen mun kanssa, vaikka se sitten sujuukin hitaammin.”

”En kauheasti pidä ihmisistä.”

Toinen ilon aihe on uusi koti, jossa saa olla yksin. Se on Tuomaksen mielestä ihanaa. Huolimatta siitä, että hän twiittaa valtavalle tuttujen ja tuntemattomien joukolle vähintään parisenkymmentä kertaa päivässä ja joutuu työnsä puolesta olemaan jatkuvasti kiinnostunut muiden asioista, hän sanoo inhoavansa uusiin ihmisiin tutustumista.
”En kauheasti pidä ihmisistä. Mun on helppo olla ihmisille mukava, koska en hae heiltä hyväksyntää. Ihmisen, joka pelkää sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, on vaikeampaa olla ihmisten seurassa.”

Hankala tyyppi?

Lähelleen hän ei päästä ketä tahansa, ja todellisia ystäviä hänellä on vain muutama.
”Mitä enemmän luen ja havainnoin maailmaa, sitä vähemmän on ihmisiä, joiden kanssa voin hengailla”, hän sanoo.

Toisaalta kaikki eivät myöskään pidä Tuomaksesta. Hän saa usein kuulla olevansa vaikeasti lähestyttävä — hankala tyyppi, joka provosoi tahallaan. Tyyppi, josta ei saa otetta. Kun Tuomaksen tapaa, on helppo ymmärtää, miksi joku ajattelisi niin. Esimerkiksi työtilanteestaan kertoessaan hän sanoo koko ajan valmistautuvansa siihen, ettei kukaan kohta soitakaan, ja viikkoa myöhemmin mielipide samasta asiasta on päinvastainen: ”Mulla ei ole käynyt mielessäkään, etteikö puhelin soisi.”

”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.

Eikä hän käännä kelkkaansa ärsyttääkseen tai kiusallaan. Voi olla, ettei hän yksinkertaisesti muista, mitä on asiasta aiemmin sanonut, koska hän on hajamielinen ja kärsimätön. Tai sitten se liittyy siihen, ettei Tuomas pidä konsensuksesta, joka on hänestä Suomessa poikkeuksellisen voimakasta.
”Esimerkiksi juutalaisessa kulttuurissa niin ei ole. Siksi tykkään siitä tosi paljon. Kaikki ovat koko ajan eri mieltä, se on hauskaa eikä loukkaavaa. Mun maailma on just sellainen.”

Ja yhä siihen maailmaan kuuluu terapia — ja vieläkin puheenaiheet ovat samoja kuin aina ennenkin: ”Kukaan ei rakasta mua, äiti ei hyväksy mua, ja kukaan nainen ei ikinä halua mua”, Tuomas sanoo ja nauraa iloisesti.
”Mutta terapiakäyntini maksan itse, en hae niille Kela-korvausta. Tuntuisi tyhmältä maksaa verovaroilla tällaisten ongelmien hoitoa.”

Neuroosit vaikeuttavat arkea

Terapiaistuntojen vakioaiheita ovat myös Tuomaksen neuroosit. Se, miten hän varmistaa moneen otteeseen kotoa lähtiessään, että ovi on lukossa ja liesi pois päältä. Miten hänen pitää kulkea tietyllä puolella katua, miten hän ei uskalla käyttää verkkopankkia.
”En pysty avaamaan kirjekuoria. Lähetän kaikki laskut avaamattomina kirjanpitäjälleni, joka hoitaa ne. Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi. Olen ulkoistanut kaiken, mihin en itse pysty. Teen vain sitä, mitä osaan.”

Eli työtä. Siinä Tuomas tietää olevansa hyvä, on aina tiennyt. Viime vuodet hän on juontanut Radio Novan aamuohjelmaa Enbuske & Linnanahde Crew’ta ja tekee sen ohessa MTV3:lle samannimistä talk show’ta, joka jäi juuri kesätauolle.
”Olen syönyt elämäni aikana rauhoittavia, mutta mikään työasia ei ole koskaan ahdistanut niin paljon, että olisin joutunut sen takia ottamaan lääkettä. Olen fokusoituva ihminen ja kun keskityn työhön, keskityn vain siihen. Silloin kaikki muu jää — paitsi henkilökohtainen hygienia.”

"Mulla ei ole aavistustakaan, paljonko tililläni on rahaa. Kirjanpitäjäni pitää huolta, että sitä on tarpeeksi."

Ankara työnteko oli ratkaisu myös silloin, kun esikoisen synnyttyä pala rinnan alla kasvoi. Vaikka isyys rauhoitti nuoruuden railakasta elämänrytmiä, olo ei juuri paremmaksi muuttunut.
”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Niinpä hän päätti olla sellainen isä, joka varmistaa perheen taloudellisen perustan.
”Aloin tehdä ihan mielettömästi töitä ja tienata tosi paljon rahaa. Mulla pettymysten sietäminen liittyy voimakkaasti taloudelliseen turvallisuuteen ja sen hakemiseen ulkoisilla keinoilla.”

Vanhemmuus pelottaa

Vaikka hän nyt jo uskoo olevansa hyvä isä ja on löytänyt oman tapansa olla lastensa kanssa, kaikki vanhemmuuteen liittyvät pelot eivät ole hälvenneet.
”Pelottaa hirvittävästi, että mun lapsille tulee samoja juttuja kuin mulle. Siksi olen äärimmäisen tarkka siitä, jos joku arvostelee lasteni ulkonäköä, sillä itse sain aina kuulla, että olen läski ja kömpelö ja epäurheilullinen. Ja mun lapsille ei kukaan saa sanoa, että he ovat liian tyttöjä tai poikia.”

”Ahdistuin, kun en osannut olla lapsen kanssa. Aloin miettiä, olenko huono isä.”

Tuomas onkin iloinen, että asenteet ovat muuttuneet sitten hänen lapsuutensa ja esimerkiksi käsitykset sukupuolirooleista höllentyneet. Itse hän tarvitsi terapiaa tajutakseen sen, millainen hän saa olla — ja myös, millaisia muut ovat. Terapian myötä hän on oppinut suhtautumaan toisiin ihmisiin paljon suvaitsevaisemmin, ja samaa asennetta hän toivoo muiltakin.
”Koko elämäni ajan olen saanut kuulla olevani kummallinen ja kuulen vieläkin. Mua on alkanut ottaa se päähän. Miten niin kummallinen, kaikki me ollaan erilaisia!”

Terapiaa, kyllä kiitos

Hän puhuu terapian puolesta ja on sitä mieltä, että sinne pitäisi rohkeasti ohjata erityisesti lapsia ja nuoria. Ihmisten erilaisuus pitäisi tajuta voimakkaammin varhaisessa vaiheessa.

"On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka."

”Suomessa arvostetaan kouluttautumista ja menestymistä niin paljon, että ajatellaan, että kaikkien pitäisi tehdä kaikki samalla tavalla. On esimerkiksi ihan järjetöntä istuttaa kaikkia lapsia koulussa ysiluokalle saakka. Kaikki lapset eivät sovi sinne, eikä kaikille pitäisi tarjota samanlaista mallia.”

”Kunpa joku olisi sanonut mulle lapsena, että on ihan ok olla tuollainen — että kaikkia asioita sun ei tarvitse hoitaa itse, vaan teet ne, missä olet hyvä. Ei sitä itse sen ikäisenä tajua”, Tuomas sanoo hiljaa. Onneksi sen ehti tajuta vielä aikuisena.

Juttu on julkaistu alun perin toukokuun 2013 Gloriassa.

murre

Hyvä tyyppi. Alussa olin eri mieltä, mutta tutustuin enemmän hänen ajatteluunsa ja tajusin kuinka rehellinen ja ajatteleva ihminen hän on.

Vierailija

Minulle heti tulee mieleen, että hän on ajattelultaan ja ongelmiltaan ja elämäntarinaltaan kuin useat asperger-henkilöt, joita tunnen monia. Sopisi hyvin joukkoon. Assit ovat keskenään mainiota porukkaa, mutta tuntevat olonsa usein oudoksi normitavisten maailmassa. Kykyprofiilit yhtä vuoristorataa, eikä kahta samankaltaista assia löydy. Kannattaisi kurkata tännekin suuntaan.  Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjon lievempään päähän, ja sen piirissä on ihmisiä huippuälykkäistä keskinkertaisten kautta  elämän vaateista vaikeammin selviäviin.  ( www.asy.fi ) ( www.puoltaja.fi ). Vaikka eipä minulla ole valtuuksia ketään diagnosoida, jotenkin vain kovin tutunoloisia ongelmia tarinassa.   

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.

Tästä löydät näppärät suunnistusohjeet 17.9. järjestettävään Gloria Fashion Show'hun.

Jos tulet taksilla, kerro kuskille osoitteeksi Merikaapelihalli, Tammasaarenlaituri, M1 ovi.

Jos tulet julkisilla tai kävellen, älä suunnista sisäpihalle vaan Kaapelitehtaan meren puoleiselle sisäänkäynnille M1 (Tammasaarenlaituri).

Saavuthan paikan päälle vähintään puoli tuntia ennen näytöstä. Ovet avataan klo 14.30, näytöstilaan pääsee noin puoli tuntia ennen kutakin näytöstä.  

 

Sydämellisesti tervetuloa!

 

Plastiikkakirurgian nousu ei ole mikään uusi ilmiö. Gloria esitteli kauneusleikkausten huippunimiä jo 90-luvulla.

Kun viesti on selvä, ei jutun otsikossa tarvitse kikkailla, oli periaatteena Uudet kauneusleikkaukset -jutussa. Kesän1994  kynnyksellä ilmestyneessä Kaunis Gloria -erikoisnumerossa lukijalle esiteltiin kolme maailman huippua platiikkakirurgia, nenäoperaatioihin keskittynyt Gilbert Aiach Pariisista, rasvaimun mestari Robert Ersek Austinista sekä tamperelainen Matti Pakkanen, jonka mainittiin suunnittelevan kasvojen kauneusleikkauksia tietokoneella – huippumodernia siis. "Potilas näkee näyttöpäätteeltä uudet, kauniit piirteensä", hehkutettiin.

”Enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena.”

Artikkelin ulkoasu oli nykymittapuulla varsin koruton, mutta asiasisältö suorastaan hämmentävän samantyyppinen kuin nyt, yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aiheesta kirjoitetuissa jutuissa. ”90-luvun plastiikkakirurgeilla on uusi filosofiakin: enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena”, jutussa kuvaillaan. Miten tämä tuokin elävästi mieleen nykyisen ajatuksen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

Kirurgien asiakkaita ei silti käsitellä silkkihansikkain, vaan kritisoidaan jopa melko rajusti. Nenäkirurgi Gilbert Aiachin mukaan esimerkiksi leikkauksiin hakeutuvat miehet ovat ”hyvin vaikeita asiakkaita, narsistisia ja epärealistisia”. Nykyään olisi myös vaikeaa kuvitella, että jo jutun ingresissä kerrottaisiin plastiikkakirurgian olevan tarpeen, jos ”nenäsi on vitsi, jos laihdutuksesta ja jumpasta huolimatta et kehtaa mennä rannalle...” Ei kuulosta kovin itsetuntoa kohottavalta.

Ohjaaja Juha Jokela haaveilee pitkistä junamatkoista ja miettii, kuinka selviää ensi-illoista hengissä. Hän on feministi, jolle kirjoittaminen on tapa olla olemassa.

A Arsenal FC. Katson mielelläni Englannin Valioliigaa. Muutama vuosi sitten huomasin yllättäen kannattavani Arsenalia. Oman joukkueen puolesta jännittäminen on emotionaalista puuhaa.

B Bon Temps Cafe. Lähikahvilani Helsingin Meilahdessa. Paikka, jossa teen töitä ja näen ystäviäni. Bon Temps on kannustava esimerkki yrittäjyydestä. Minulle se symboloi myös kotikulmieni elävöitymistä.

C Chaplin. Katsoin jo lapsena Chaplinin elokuvia. Kaupungin valojen loppu on yksi hienoimpia elokuvahistorian hetkiä. Chaplin näytti, että myös isot ja kipeät asiat taipuvat komediaksi.

D Duuni. Olen haaveammatissani, joka vie kokonaisvaltaisesti mukanaan. Mielekkyys ei löydy menestyksestä tai meriiteistä vaan siitä, että keskittyy työn tekemiseen.

E Ensi-ilta. Sanon usein, että teatterintekijän päätavoite on selvitä ensi-illasta hengissä. Hetki on pelottava, mutta terapeuttinen. Ensi-illassa päästän irti ja luovun kontrollista. Työ jää näyttelijöille.

Olen haaveammatissani, joka vie kokonaisvaltaisesti mukanaan.

F Fundamentalisti. Ehkä henkilökohtaisin näytelmäni. Tulin rippileirillä uskoon ja olin parikymppiseksi asti mukana seurakunnan toiminnassa. Mikä tahansa lukittu aate, jonka läpi todellisuus tulkitaan, on fundamentalismia. Näytelmää on esitetty muun muassa New Yorkissa, Moskovassa ja Färsaarilla.

G Geneven pakolaissopimus. Viime aikoina on väitetty, että Geneven sopimus on vanhentunut. Sopimus on kuitenkin tehty toisen maailmansodan jälkeen aikana, jolloin Eurooppa oli keskellä kaaosta ja köyhempi. Pakolaisia oli väkilukuun nähden enemmän. Kyse on ihmisoikeuksista. Suvakki on useimmiten ihmisoikeuksien puolustaja.

H Hämeenpuisto. Lukioaikainen kotini sijaitsi Tampereen Hämeenpuistossa. Viihdyin siinä lapsuudenkodeistamme parhaiten. Ikkunasta näkyi Aleksanterin kirkko, jonka taustalle piirtyy muistikuvissani kirkkaansininen taivas.

I Ilves. Isäni vei minua viisivuotiaasta asti Ilveksen jääkiekkopeleihin. Olin paikalla myös 1985, kun Ilves voitti Kupittaan jäähallissa mestaruuden. Fanitin jo silloin Raimo Helmistä.

”Suvakki on useimmiten ihmisoikeuksien puolustaja.”

J Junat. Pidän pitkistä junamatkoista. Teen töitä tai vain istun ja olen. Pääsen junassa lähes meditatiiviseen tilaan. Bonuksena tulee ympäristöystävällisyys.

K Kirjoittaminen. Luin lapsena paljon, mutta aloin kirjoittaa enemmän vasta lukiossa. Nyt kirjoittaminen on minulle tapa olla olemassa. Se on keinoni tutkia mieltäni ja maailmaa sekä olla kontaktissa muihin.

L Linnut. Olimme vaimoni kanssa retkellä Fiskarsissa ja törmäsimme lintubongariin. Hän näytti meille kuningaskalastajan. Meistä ei tullut bongareita, mutta on kiehtovaa tietää, että jo Helsingissä Vanhankaupunginlahdella on runsas linnusto.

M Mari. Vaimoni, jonka kanssa olen ollut kimpassa lähes 18 vuotta. Tapasimme Teatterikorkeakoulussa. Mari on sydämellinen, viisas ja luotettava.

N Näyttelijä. Käsittämättömän hieno ammatti. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka näyttelijän työn tuloksena näyttämölle syntyy toinen ihminen.

”Kirjoittaminen on minulle tapa olla olemassa.”

O Otaniemi. Kuva siitä, kuinka hyvin ihminen tuntee itsensä nuorena. Opiskelin ensin rakennustekniikkaa. Kävin kahdella luennolla ja lähdin molemmilta kesken pois. Nykykehitys, jossa opiskelua halutaan rajata ja oman tien löytämistä vaikeuttaa, tuntuu järjettömältä.

”Vaimoni on sydämellinen, viisas ja luotettava.”

P Pulkkinen. Tv-sarja, ensimmäinen työni, joka menestyi. Pulkkinen oli sisäänajoni käsikirjoittamiseen. Sen jälkeen minussa oli pitkään komediakäsikirjoittajan leima.

Q Queen. Kuningatar-shakkinappula. Pärjäsin teininä ikäisteni SM-tasolla. Olin jopa perustamassa Aatos-nimistä shakkiseuraa. Sitten rupesin pelkäämään häviämistä ja lopetin. Kollegani väittävät, että shakkitaustani näkyy kuitenkin siinä, miten näytelmäni on sommiteltu.

R Rellu. Tampereen lyseon lukio, josta kirjoitin ylioppilaaksi 1989. Meillä oli kiva luokka. Menimme usein välitunnilla liikuntasaliin pelaamaan lentopalloa.

S Sumu. Näytelmäni, joka liittyy Suomen ja Venäjän suhteisiin. Näytelmä käsittelee konfliktin pelkoa ja sitä, miten se vaikuttaa ihmiseen.

T Teatterin taika. Sanapari on klisee, mutta tosi. Kun näyttämölle syntyy oikea elävä hetki, se on aina yhtä taianomaista.

U Ukraina. Kun Ukrainan kriisi alkoi, minussa tapahtui jotain. Tajusin, että jos olisin ukrainalainen, olisin Maidanin aukiolla. Se, että perustellusta kansannoususta seurasi sota, on järkyttävää.

V Venäjä. Suomen suhde Venäjään on johdonmukaisen epäselvä. Mielistelimme Neuvostoliittoa, koska ajattelimme hyötyvämme siitä turvallisuuden ja kaupan näkökulmasta. Nyt esitämme läntistä demokratiaa, mutta toimimme myös vanhojen mallien mukaan. Arvostan venäläisiä kollegoitani, jotka tekevät kunnianhimoista taidetta ahtaammaksi kehittyvässä ilmapiirissä.

W The Wire. Langalla on viimeinen televisiosarja, jonka ahmin. Yhdessä jaksossa saattoi tapahtua vähän, mutta sarja käsitteli yhteiskuntaa niin monitasoisesti, että kerronta säilytti kiehtovuutensa.

”Haluan, että tyttärilläni on samat mahdollisuudet kuin ikäisillään pojilla.”

X X-kromosomi. Naisten asema on yksi tärkeimmistä avaimista siihen, mihin suuntaan maailma menee. Haluan, että tyttärilläni on samat mahdollisuudet kuin ikäisillään pojilla. Olen ehdottomasti feministi.

Y Yksinäisyys. Tunsin lapsena usein yksinäisyyttä. Toisaalta pidin siitä. Saan yhä nostalgisen tunteen, kun kävelen yöllä sateista katua, jota katuvalot valaisevat.

Z Zzzz. Vaimollani on aina korvatulpat kätensä ulottuvilla.

Å Å. Joki ruotsiksi. Liittyy nimeeni ja liikkeeseen, ajan vääjäämättömään kulumiseen.

Ä Äly. Pyrin käyttämään. Kun joku asia on ajateltu älykkäästi, se tuottaa myös tunteita.

Ö Özil, Mesut. Arsenalin kiehtovin pelaaja, joka syötti viime kaudella 19 maalia. Kollegani sanoi kerran, ettei pidä Özilistä. Siitä kehittyi meille vitsi. Lähettelen hänelle klippejä Özilin nerokkaista syötöistä tai juttuja siitä, kuinka hän on maksanut köyhien lasten syöpähoidot. ”Tiedän, että et arvosta Öziliä, mutta jaksatko vilkaista...”

Kuka?

Juha Jokela, 46.

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka asuu näyttelijävaimonsa Mari Lehtosen ja kahden alakouluikäisen tyttärensä kanssa Helsingissä.

Opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja ohjaamista Teatterikorkeakoulussa.

Tullut tunnetuksi Mobile Horror, Fundamentalisti, Esitystalous ja Patriarkka-näytelmistään.

Käsikirjoittanut televisioon muun muassa Pulkkista, Kalliota ja Firmaa.