Finnish Art Agencyn perustaja ja kuraattori Laura Köönikkä haluaa saada suomalaisen taiteen maailmankartalle. Se on tarkoittanut taistelua tytöttelyä vastaan – silloinkin, kun hän on johtanut miljoonabudjetilla pyörivää taidelaitosta.

Laura Köönikkä on saavuttanut urallaan taidemaailmassa paljon ja hyvin nuorena. 29-vuotiaana hänet palkattiin Tampereen taidemuseon näyttelypäälliköksi. 30-vuotiaana hän sai näyttelyvaihtokeskus Framen taiteellisen johtajan ja Venetsian biennaalin Aalto-paviljongin kuraattorin pestit. 32-vuotiaana hänet pyydettiin Pilvi Kalhaman seuraajaksi galleria Helsinki Contemporaryyn, ja 33-vuotiaana hän perusti kansainväliselle yleisölle tarkoitetun Finnish Art Today -lehden eli FAT:in.

Nyt hän vetää omaa Finnish Art Agencya, joka tarjoaa taiteilijoille ja taideinstituutioille managerointiin, kuratointiin ja viestintään liittyviä palveluja ensimmäisenä yksityisenä toimijana Suomessa.

Nimekkäät taiteilijat jonottavat Köönikän asiakkaaksi eikä ihme, onhan hänet nimetty maailman kymmenen kiinnostavimman kuraattorin joukkoon. Köönikkä tunnetaan maustaan, siitä, että hän osaa valita näyttelyihinsä nousevia kykyjä ja rakentaa kiinnostavia konsepteja.

Köönikkä on myös rohkaissut taiteilijoita tavoitteellisempaan ajatteluun ja kehittänyt heille muun muassa mentoriohjelman. Hänen intohimonaan on saada Suomi taiteen maailmankartalle ja taata taiteilijoille mahdollisuus elää työllään.

”Tiedän huipputekijöitä, jotka painavat kolmea työtä, jotta voisivat tehdä teoksiaan. On sääli, että he joutuvat taistelemaan oikeudestaan olla olemassa.”

Mutta mistä Köönikän oma energia oikein kumpuaa?

”Olen aina ollut ihan työhullu”, Porista kotoisin oleva Köönikkä tunnustaa.

Intohimo

Harrastin jo nuorena taidetta monimuotoisesti: piirsin, maalasin, katsoin taide-elokuvia, soitin pianoa, kuuntelin angstista grungea ja näyttelin. Lukion jälkeen mietin taiteilijaksi ryhtymistä, mutta hylkäsin ajatuksen. Tiesin, etten sietäisi taiteilijan työhön liittyvää yksinäisyyttä ja epävarmuutta.

Sen sijaan menin opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon. 23-vuotiaana pääsin tutkijaksi töihin Porin taidemuseoon, ja siitä lähtien olen tehnyt erilaisia taidealan töitä. Varsinkin kuraattorin työ on kiinnostavaa sen itsenäisyyden sekä jatkuvasti muuttuvien työtehtävien ansioista. Tuotan ja suunnittelen näyttelyitä sekä ulkomailla että Suomessa, välitän teoksia, luennoin, kirjoitan ja verkostoidun, muun muassa.

Koen itseni hyvin etuoikeutetuksi saadessani tehdä tätä työtä. Taide on ylellisyyttä, kun muistaa suuren joukon maailman väestöstä joutuvan keskittymään vain elämästä selviytymiseen.

Intuitio

Perustin Finnish Art Agencyn kesällä 2013. Suomen taidekentällä ei ollut yksityistä toimijaa, joka auttaisi taiteilijoita kansainvälistymisessä. Halusin luoda toimiston, joka pystyy panostamaan yksittäisen taiteilijan yksittäisiin ongelmiin hyvin spesifisti. Autamme esimerkiksi viestinnässä tai vaikkapa näyttelyn, tai jopa teoksen, valmistusprosessissa.

Edustamme nyt kahdeksaatoista taiteilijaa, muun muassa Saara Ekströmiä, Jarno Vesalaa ja Anssi Kasitonnia, mutta joudun jatkuvasti kieltäytymään uusista asiakkuuksista. Teen yhteistyötä vain niiden taiteilijoiden kanssa, joiden taiteeseen uskon. Valintoja tehdessäni luotan hyvin paljon intuitiooni.

Vapaus ja riippumattomuus ovat minulle hyvin tärkeitä. Haluan määritellä, mitä teen ja kenen kanssa. Mukavan työyhteisön löytäminen on olennaista, sillä ihminen käyttää suurimman osan valveillaoloajastaan töissä tapaamiensa ihmisten parissa.

On hienoa pystyä päättämään myös työajastaan. En halua sitoa itseäni istumaan kahdeksaksi tunniksi tietokoneen ääreen, koska se ei ole tehokasta. Vapaus tuo mukanaan myös vastuuta, ja siksi itsekurin pitää olla kohdillaan.

Uskottavuus

Olen kohdannut paljon sukupuoleen liittyvää vähättelyä – ja kihissyt raivosta. ’En tiennytkään, että olet tuollainen nuori nätti tyttö.’ Muun muassa noin minulle on sanottu johtaessani taidelaitosta, jolla oli miljoonabudjetti.

Monille miehille – ja naisillekin – on ollut kova paikka kohdata esimies- tai hallintoasemassa toimiva nuori nainen. Usein sovinistiset heitot verhotaan vitseiksi, mutta minä en voi sietää epätasa-arvoa ja vähättelyä missään muodossa. Jos niin käy, pyrin palauttamaan keskustelun takaisin itse asiaan.

Naisen kunnianhimo pelottaa monia. Menestyneen naisen ajatellaan usein olevan joku jäätävä hirmu. Minultakin tultiin kyselemään vauvan saatuani, että miten saatan jatkaa projektien tekoa. ’Kyllä äitiys on tärkeintä’, sanottiin. Meinasin tukehtua kokouspullaani. Kuka vaatisi miesjohtajaa jäämään kotiin?

Yhteiskuntamme on edelleenkin raakile tasa-arvon suhteen. Naisia yritetään laittaa yhä sokeripalan kokoiseen muottiin.

Itse en ole sellaiseen suostunut, sillä jo lapsuudenperheeni on aina ollut hyvin tasa-arvoinen. Isäni ajoi minut, kaksi sisartani ja äitini usein shoppailemaan, että hän saa rauhassa siivota ja kokata kotona.

Myös minä ja mieheni Juha olemme vanhempina tasa-vertaisia. Matkustan paljon työni puolesta, joten arkiset vastuut jäävät hänen hoidettavikseen.

Suuruudenhulluus

Olen suorapuheinen pomo ja haluan, että kissa nostetaan tarvittaessa pöydälle. Joistakin se voi tuntua karskilta, ja jotkut ovatkin pahoittaneet siitä mielensä, mutta minulle rehellisyys on tärkeää. En halua antaa ongelmien ja huonojen käytäntöjen jatkua vain, koska niistä puhuminen on liian kivuliasta tai epämukavaa.

Olen myös melko vaativa esimies ja projektinjohtaja, mutta en päästä itseänikään helpolla. Haluan joka kerta ylittää itseni. Olen jopa vähän suuruudenhullu.

Vahvuuteni on se, etten kuvittele osaavani tehdä kaikkea itse, eikä minua edes kiinnosta osata kaikkea. Olen nopea, fokusoitunut ja osaan karsia epäolennaisimmat asiat to do -listaltani.

Inspiraatio

Hiljaisuus ja yksinolo inspiroivat minua. Minulla ei ole tarvetta päästä jatkuvasti keskustelemaan päätöksistäni muiden kanssa. Sen sijaan tarvitsen rauhaa ja mahdollisuuden sulatella asioita hitaasti. Jos haluan kommentteja, puhun miehelleni. Hän työskentelee RAY:n product managerina eikä kuulu taidemaailmaan. Ulkopuolisena hän pystyy katsomaan asioita joskus minua rationaalisemmin.

Tietysti myös taide inspiroi minua. Ihastuin viimeksi Tukholman Moderna Museetissa Adrián Villar Rojasin teokseen, johon hän oli koonnut löytämäänsä roskaa. Lenkkareihin oli valettu betonia, tyhjiä tölkkejä oli täytetty mullalla ja niihin oli pistetty siemeniä kasvamaan. Se oli oivaltava kommentti kulutuskulttuuristamme, mutta myös esteettisesti hieno.

Osaan edelleenkin nauttia taiteesta, vaikka se onkin päivätyöni. Erityisen kivaa on käydä katsomassa vaikka Kuvataideakatemian näyttely, josta ei ole mitään odotuksia. Jos sitten näkee hienon teoksen, tulee helpottunut olo uuden löytämisestä. Tosin minusta on tullut myös aika armoton. Olin juuri tanssiterapeuttisiskoni kanssa näyttelyssä Pariisissa, joka ei kiinnostanut minua, ja siskoni valitti minun vain juosseen sen läpi.

Edullista terapiaa

Kun ryhdyin yrittäjäksi, sain hyvän neuvon: vaali omaa aikaasi. Rajan vetäminen työn ja vapaa-ajan välille onkin tärkeää, kun tekee töitä itselleen. Lapsen saamisen jälkeen rajat on ollut helpompi asettaa, sillä kolmevuotiaan poikani kanssa leikkipuistossa on pakko olla läsnä. Töissä minun pitää olla sosiaalinen, joten vapaa-ajalla jään mielelläni kotiin. Käyn mökillämme Kullaalla, jossa eivät toimi kunnolla netti eikä telkkari. Siellä minulla on rauha vain olla ja vaikka potkia kiviä.

Rakastan myös hikoilla ohjatuissa jumpissa. Urheilu ei ole minulle kehon muokkausta vaan edullista terapiaa.

Armollisuus

Nuorempana tein töitä välittämättä omasta jaksamisestani. Työpäivien jälkeen olin niin loppu, etten jaksanut vastata puhelimeen. Vasta saatuani vatsahaavan ja kroonisen stressipäänsäryn opin, että työelämässä pitää olla positiivisella tavalla itsekäs ja armollinen omia voimiaan kohtaan. Hitsaajaisältäni ja seurakunnassa työskentelevältä äidiltäni olen oppinut, että perhe ja rakkaus ovat aina työtä tärkeämpiä.

Äitinä ajattelen myös, ettei se ole vaarallista, vaikka kodissa juoksisi muutama villakoira ja ruoka syötäisiin lähiravintolassa. Tärkeintä on olla avoin, kannustava ja kiinnostunut vanhempi, jonka syliin voi aina tulla.

Kultakirstu

Minulta kysytään toisinaan, onko kotimainen taide yhtä hyvää kuin ulkomainen. Se kertoo kansallisesta huonosta itsetunnostamme. Mehän istumme kultakirstun päällä! Suomessa on huipputaiteilijoita, jotka voisivat olla kansainvälisesti todella menestyksekkäitä, jos heidät vain löydettäisiin.

Meillä ei ole kansainvälisesti näkyviä foorumeja, eikä valtio panosta tarpeeksi kuvataiteen vientiin. Edes huipuilla ei ole välttämättä varaa lähteä ulkomaille näyttelynsä avajaisiin. Tiedän koviakin nimiä, jotka keräävät pulloja saadakseen rahaa ruokaan, vaikka heillä on myyvä näyttely kaupallisessa galleriassa. Taiteen tekemisen kustannukset ovat isot, eikä taiteilijoiden työtä osata hyödyntää. Miksei esimerkiksi Suomen maabrändiä suunnittelemaan pyydetty taiteilijoita vaan työn teki mainostoimisto?

Kyseenalaistaminen

En ole koskaan kärsinyt huonosta itsetunnosta. Se johtuu lapsuudenkodistani, jossa opetettiin suhtautumaan ihmisiin tasavertaisesti heidän statuksestaan riippumatta. Kun sisäistää, että kaikki ovat samanarvoisia, ei voi asettaa itseään ylempään tai alempaan asemaan. Ehkä juuri tämän asenteen takia olen aina uskaltanut kyseenalaistaa auktoriteetteja ja jähmettyneitä tekemisen tapoja hyvin kirkasotsaisesti.

Taidemaailmassa annetaan liian paljon arvoa ulkomaisille auktoriteeteille. Jos taiteilija menestyy ulkomailla, hän saa todennäköisesti apurahoja Suomessakin. Ajatellaan, että koska hänet on hyväksytty jossain muualla, hän ansaitsee meilläkin jonkin aseman. Suomalaisten pitäisi luottaa, että pystymme arvioimaan taiteemme laatua itsenäisesti.

Karman laki

Olen joskus valinnut vääriä yhteistyökumppaneita. He ovat paljastuneet kyynärpäätaktiikalla eteneviksi paskanpuhujiksi, jotka ovat lopulta ottaneet kunnian työstäni. Virhearvio on harmittanut, mutta uskon karman lakiin. Ikävät teot tulevat ihmisen eteen ennemmin tai myöhemmin.

Ajassamme ihaillaan pyrkyreitä ja opportunisteja, mutta itse arvostan nöyryyttä ja inhimillisiä ihmisiä, joita asema ei ole sokaissut - esimerkiksi Nobel-palkittua presidentti Martti Ahtisaarta, joka edelleen ostaa itse maitonsa lähikaupastamme.

Juttu on julkaistu alun perin lokakuun 2015 Gloriassa.

 

Kuka?

* Kuraattori Laura Köönikkä on Finnish Art Agencyn perustaja ja toimitusjohtaja.

* Filosofian maisteri Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta pääaineenaan kulttuurihistoria.

* Kuratoinut näyttelyitä Suomen lisäksi muun muassa Venetsian biennaaliin, Espace Louis Vuitton Galleryyn, Tokioon ja Bury Art Museum and Sculptre Centreen, Manchesteriin.

* Köönikän kuratoima näyttely New Narrative and Reader siirtyy Man-chesterista Salon Taidemuseoon 17.10.

* Perheeseen kuuluvat puoliso ja kolmevuotias poika.

 

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.