Taiteilija Sanna Saastamoinen-Barrois on asettunut parinkymmenen Pariisin-vuoden jälkeen perheineen Helsinkiin. Kaupungissa inspiroi meri, maalla metsä.

Yli kaksi vuotta siihen meni. Viime keväänä Sanna Saastamoinen-Barrois huomasi tuntevansa olonsa kotoisaksi Helsingissä.

”Se oli tuo maisema, joka alkoi vähitellen vaikuttaa. Eräänä päivänä huomasin, kuinka puihin oli puhjennut silmuja ja muuttolinnut lauloivat tuolla eteläkärjessä”, Sanna sanoo.

Sanna katselee ulos keittiön ikkunasta Katajanokan-kodissaan. Rentoa ja kotoisaa tunnelmaa korostaa taustalla puliseva ranskalainen nettiradio.Kesällä 2012 Sanna, hänen valokuvaajamiehensä Jeremy Barrois sekä tytöt Ea ja Lumi muuttivat Pariisista Sannan kotipaikkakunnalle Iisalmeen.

”Alun perin Suomessa oli tarkoitus olla vain vuosi, mutta sitten elämä vei.”

Kolmas tytär Billie syntyi toissa keväänä. Tyttöjen koulun kautta ympärille alkoi muodostua uusi yhteisö, ja kun perhe löysi vielä pienen hirsimökin Nuuksiosta ateljeeksi, juurtuminen saattoi alkaa. Lähes kahdenkymmenen Pariisin-vuoden jälkeen sopeutuminen otti silti aikansa.

”Oli niin hiljaista, että mietin välillä, olenko enää olemassa. Aloin pukeutuakin niin, etten herättäisi huomiota.”

Pariisissa kekkereitä ja avajaisia oli riittänyt, ja sosiaalinen aktiivisuus oli suorastaan velvollisuus.

”Nyt osaan jo nauttia Helsingin rauhallisuudesta. Ja olen taas alkanut pukeutua niin kuin haluan!”

”Alun perin Suomessa oli tarkoitus olla vain vuosi, mutta sitten elämä vei.”

Huolenpitoa kotikortteleissa

Helsinkiin tutustuessaan Sanna kaipasi ensin sitä, kuinka Pariisin kotikorttelissa ihmiset aina tervehtivät ja katsoivat silmiin.

”Mutta samalla tavalla täälläkin voi tervehtiä, kyllä joku aina vastaa. Olen päättänyt, etten valita, sillä Suomi on mieletön maa.”

Pariisista Sanna haluaisi silti tuoda kaupungin aktiivisen korttelitoiminnan. Hän suunnittelee Helsinkiin ilmaisia korttelitiloja, joissa ihmiset voisivat kokoontua, tutustua ja keskustella.

”Näen paljon vanhuksia, jotka haluaisivat jutella, mutta yhteiseen ajanviettoon ei ole paikkoja.”

Toisin on perheen entisillä kotikulmilla Pariisissa. Korttelipuutarhat ovat kodin jatke, joissa ihmiset kohtaavat ja katsovat lasten perään. Juuri tuohon kortteliin terroristit viime marraskuussa iskivät.

”Se on vapaamielisten ja avarakatseisten ihmisten kortteli, siellä asui rinnan taiteilijoita ja maahanmuuttajia. Juuri siksi terroristit sinne iskivätkin.”

”Miksi ostaa halpoja vaatteita, joiden eteen ihmiset ovat kärsineet? Elämä tuntuu arvokkaammalta, kun ostaa harvemmin ja laadukkaita vaatteita tai tekee itse ruokaa hyvistä aineksista.”

Arvokkaampi elämä

Korttelikävelylle Sanna pukee edesmenneen isänäitinsä Helvin ja äitinsä käyttämän pitkän takin.

”Rakastan entisaikojen arvokkaita elementtejä pukeutumisessa. Kunpa niitä siirtyisi enemmän tähän päivään.”

Muotisuunnittelijaksi Sanna päätyi vähän sattumalta. Työskenneltyään Parsonsin muotikoulun mallina hän sai mahdollisuuden opiskella koulussa ilmaiseksi.

”Ensimmäiseksi suunnittelin ympyrätakin, joka sai hyvän vastaanoton ja näkyvyyttä lehdissä. Muoto on vaatteissani kaiken alku, kaavani ovat aina geometrisia.”

Sanna haluaa tehdä ekologista muotia, jolla on pitkä elinkaari. Materiaalit ovat Suomessa kudottua puuvillaa, iranilaista silkkiä, pellavaa, samettia... Kumppaneiksi on löytynyt taitavia kaavoittajia ja ompelijoita. Sanna uskoo, että vaatteesta tai tavarasta välittyy energia, jolla se on tehty.

”Miksi ostaa halpoja vaatteita, joiden eteen ihmiset ovat kärsineet? Elämä tuntuu arvokkaammalta, kun ostaa harvemmin ja laadukkaita vaatteita tai tekee itse ruokaa hyvistä aineksista.”

Vilskettä päässä

Kun on valokuvaaja, muotisuunnittelija ja kuvataiteilija, on monta maaperää, joihin etsiä ja istuttaa ideoita.

”Päässäni käy koko ajan kova vilske. Teen etsintöjä ja pohdiskelen, mutta kun alan tehdä, olen nopea”, Sanna kertoo.

”Kiitollisinta on, kun on tila, jossa voi siirtyä tekemisen tavasta toiseen tai maalata vaikka monta taulua samaan aikaan.”

Lastenhoidolta ja kotihommilta ei aina liikene tilaa luomistyölle. Mutta kaikesta voi tehdä taidetta: katseltuaan aikansa huoltolossin lipumista merellä Sanna alkoi tehdä siitä lyhytelokuvaa. Ideoita kehitellessään hän on myös maalannut jääkaapin vaaleansiniseksi.

”Kotirouva on ranskaksi femme au foyer, mutta minä kutsun itseäni kotitaiteilijaksi, artiste au foyer.”

”Haluaisin elää hyvin, vanheta mutta pysyä uteliaana, ja kuolla rakastellessani tai maalatessani."

 

 

Metsän siimeksessä

Ulkona on pureva pakkanen ja puut notkuvat lumen painosta, mutta Nuuksion-hirsimökissä on suloinen tunnelma. Takassa palaa tuli, lattialla on räsymattoja ja sohvalla vilttejä ja lampaantaljoja. Seinät ovat täynnä pariskunnan valokuvia ja taideteoksia, ja nurkassa seisoo Jeremyn piano.

”Kun Sannalla on menoa kaupungissa, saatan hurauttaa tyttöjen kanssa tänne illaksi”, Jeremy kertoo.

”Kesän me vietämme täällä kokonaan, ja silloin meillä käy paljon vieraita. Jeremyn sukulaiset rakastavat sitä, kun nukumme kaikki täällä ympäriinsä siskonpedeissä”, Sanna sanoo.

Aina kun on aikaa, Jeremy remontoi ateljeeta pala palalta. Ulos hän on istuttanut Sannalle syntymäpäivälahjaksi hedelmäpuutarhan, jonne pääsi myös kukkia Helvi-mummon puutarhasta Kiuruvedeltä. Ulkona on Sannan maalausateljee, ja viereisessä vajassa on edellisen kesän jäljiltä lasten maja.

Jos Katajanokalla suurin inspiraationlähde on meri, Nuuksiossa se on metsä.

”On mahtava mennä sieneen tai mustikkaan. Sannan isä on opettanut tunnistamaan eri kasveja”, Jeremy sanoo.

”Jeremyn sukulaiset rakastavat sitä, kun nukumme kaikki täällä ympäriinsä siskonpedeissä.”

Pariskunta täydentää toisiaan

Sanna ja Jeremy inspiroivat ja tukevat töissään toisiaan, vaikka ovat kuulemma ”ihan erilaisia”: Sanna intuitiivinen ja kaoottinen, Jeremy looginen ja tarkka.

”Kysyn Jeremyltä usein lopuksi mielipidettä. Jos hän on tyytyväinen työhöni, tiedän, että sen voi lähettää eteenpäin.”

”Pitäähän minun aina jostain huomauttaa. Ranskalaisista sanotaan, että he ovat hyödyttömiä poleemikkoja. Sellaisia minun omat työnikin ovat”, Jeremy naureskelee.

Jeremy on rakentanut oman kameransa ja kehittää yhä valokuvansa. Vuodenvaihteen hän vietti Rovaniemellä kuvaamassa taidemuseo Louvren tilaamaa Kaamos-dokumenttia. Yhdessä pariskunta tekee muoti- ja mainoskuvauksia, ja tulevaisuudessa he haaveilevat elokuvien tekemisestä.

”Me perustimme perheen nuorina, joten nyt on aika tehdä asioita.”

Nuuksion-koti pysyy tukikohtana, kun karavaani tulevaisuudessa lähtee taas liikkeelle – seuraavaksi kenties hetkeksi Etelä-Afrikkaan.

”Haluaisin elää hyvin, vanheta mutta pysyä uteliaana, ja kuolla rakastellessani tai maalatessani”, Sanna sanoo.

”Me perustimme perheen nuorina, joten nyt on aika tehdä asioita.”

Ikuista etsintää

Sanna vetelee makuuhuoneen nurkista esiin taideteoksen toisensa jälkeen ja rullaa ne auki lattialle.

”Kun taiteilija Miina Äkkijyrkkä kävi täällä, hän paheksui, ettei maalauksia saisi näin kohdella.”

Maalaamisen ja piirtämisen lisäksi Sanna naulaa, ompelee, liimaa ja käyttää töissään mitä sattuu ympäriltään löytämään: kangasta, metallia, puuta, sanomalehtiä.

”Pariisissa kaikki panivat kamojaan aina kaduille, ja löysin sieltä vaikka mitä. Tokiossa näin, kuinka vanha puutarha tuhottiin parkkipaikaksi, ja otin viimeisenä maasta revityn puun juuret, puhdistin ne ja vein galleriaan.”

Sanna sanoo purkaneensa ennen maalaamiseen raivoaan, mutta viime aikoina sille ei ole ollut tarvetta. Maalaaminen on hänelle taidemuodoista kaikkein henkisintä.

”Etsin sillä omaa olemassaoloani. Kun maalaan, päässäni käy iso monologi. On ihmeellistä, miten monia asioita siinä samalla jäsentelee. Jos on suorassa yhteydessä tunteisiinsa, se näkyy kyllä siveltimenvedoissakin.”

Juttu on alun perin julkaistu helmikuun 2016 Gloriassa.

 

Kuka?

Sanna Saastamoinen-Barrois, 40, valokuvaaja, muotisuunnittelija ja kuvataiteilija.

Perhe: Valokuvaaja-aviomies Jeremy Barrois, 39, lapset Ea, 14, Lumi, 10, ja Billie, 1,5 sekä Felix-kissa.

Parasta kotikaupungissa: ”Helsingissä asumisessa parasta on mahtava tapahtumien kirjo sekä jäätyvä ja sulava meri.”