Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari heräsi jo lapsena näkemään maailman ulkopuolisen silmin. ”Tässä työssä pitää sietää omaa päätään”, hän sanoo.

 

Onpa kaunis kuva.

Kapean, lumikinosten entisestään kaventaman kujan keskivaiheilla pienen pihan perällä kohoaa komea mansardikattoinen puutalo. Ikkunat antavat joka ilmansuuntaan, ovelle nousevat kapeat portaat. Ja portaiden päässä seisoo päähenkilömme, dokumentaristi Virpi Suutari, 48.

Tämä on hänen oma tekniikkansa. Dokumenttielokuvissaan Virpi Suutari suosii laajaa kuvaa. Hän haluaa heittää päähenkilönsä keskelle oman elämänsä näyttämöä.

”En oikein usko siihen, että herutetaan katsojilta tunteita lähikuvassa itkevällä ihmisellä. Laaja kuva on koskettavampi”, hän sanoo.

”Laaja kuva antaa enemmän tietoa myös niistä vammoista, joita elämä on meihin kovertanut. Työnteosta vinoon kasvanut ranka tai yläselkään pahkaksi kovettunut suru ovat fyysisiä merkkejä, jotka kertovat suurempaa tarinaa. Ihmisen tragikoominen eksistenssi näkyy laajassa maisemassa kirkkaammin.”

Huumoria ja kauneutta

Juuri sellaisina Suutari elokuviensa henkilöt näkee. Oli kyseessä sitten Joutilaat-elokuvan elämässään haahuilevat kainuulaisnuoret tai tuoreen Eleganssi-dokumentin huippuyritysjohtajat metsästysretkellään, kamera vangitsee kohteista jotakin hellyttävää.

Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria, arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita sekä puutarhanhoitoa.

”Näen itseni ja lajitoverini ennen kaikkea koomisina olentoina. Komiikka on elokuvissani kuitenkin hyväntahtoista, ei koskaan ilkeää.”

Täytyy kyllä lisätä, että komiikan lisäksi Virpi Suutari etsii kauneutta. Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria (Hilton!), arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia (Synti), saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita (Auf Wiedersehen Finnland) sekä puutarhanhoitoa (Edenistä pohjoiseen), ja aina traagisiinkin tarinoihin on löytynyt herkkyyttä, ymmärrystä ja hymyä.

Riisutaan päällysvaatteet ja kengät eteiseen ja istutaan pitkän keittiönpöydän ääreen kerimään hänen omaa tarinaansa. On olemassa tarkka hetki, jolloin dokumentaristin katse heräsi.

Ulkopuolisena

Huhtikuu vuonna 1973. Virpi, rovaniemeläisen perhepäivähoitajan ja opettaja-kuvataiteilijan tytär, on jälleen kiidätetty sairaalaan vaikean astmakohtauksen vuoksi.

Samassa huoneessa makaa kolme lapsipotilasta. Virpi näkee silmiä raottaessaan, miten toinen huonetovereista hiipii nappaamaan hänen vaaleanpunaiseen tinapaperiin kääritystä suklaamunastaan. Sairaalan ulkopuolella vietetään pääsiäistä – ja tässä sairaalahuoneessa Virpin kuusivuotissyntymäpäivää.

Yöllä herätessään Virpi ei pysty liikkumaan. Kuusivuotiaan kädet on sidottu sairaalasängyn reunoihin, jotta hän ei unissaan repisi tippaletkua irti. Pakokauhun rinnalla syntyy myös toisenlainen tunne. Siinä sairaalasängyssä maatessaan lapsi näkeekin itsensä ulkopuolelta, pääosan esittäjänä tässä kummallisessa kohtauksessa.

”Se oli ensimmäinen vieraannutuksen kokemus, jonka muistan.”

Sama kuin kuusivuotiaana

Virpi Suutari puhuu näin: yhtä aikaa hyvin tunteikkaasti ja vähän akateemisesti, hakee samaan aikaan tarinoita ja tarkkoja termejä.”

”Katsoin itseäni, koko tapahtumaa ja niitä muita lapsia siinä huoneessa, kaikkea mitä minulle tehtiin, ulkopuolisen silmin. Kauhun ohella pidin sitä myös mielenkiintoisena ja erityisenä.”

Jotain tärkeää syttyi kuusivuotiaan päässä.

”Minulla on tunne, että olen ytimeltäni se sama ihminen, mitä olin jo kuuden vanhana. Tiesin kaiken tärkeän jo silloin. Nykyisin kuvauksissakin yritän usein kuvitella, millaisia kuvattavat ovat olleet lapsina. Se auttaa löytämään heistä oleellisen.”

Sairastelun takia Virpi joutui olemaan paljon poissa koulusta. Kaiken päälle perhe levitettiin varhaislapsuudessa yhdeksi lukukaudeksi evakkoon eri puolille Suomea äidin tuberkuloosiepäilyn takia. Virpi asui puoli vuotta Maikki-tädin luona Pihtiputaalla.

”Kun sillä tavalla revittiin irti omasta kontekstista, olin aina vähän ulkopuolinen. En ole koskaan tuntenut tarvetta kuulua mihinkään ryhmään. Nautin kyllä yhteistyöstä lahjakkaiden työkavereideni kanssa, mutta viihdyn myös itsekseni. Tässä työssä pitää sietää omaa päätään.”

Aviomies on siunaus

Tosin yksi yhteistyösuhde on Virpin elämässä kestänyt jo 21 vuotta. Aviomies, näyttelijä Martti Suosalo on nykyisin myös yhtiökumppani: aviopari perusti neljä vuotta sitten yhteisen elokuva- ja teatterituotantoyhtiön.

”Martin kohtaaminen on ollut minulle siunaus”, Virpi sanoo.

”Martti on saanut pessimismiin taipuvaisen vaimonsa uskomaan, että kaikki järjestyy lopulta. Olen lepattava persoona, yliherkkä erilaisille tunnelmille. Martti osaa maadoittaa.”

Elokuu 1994. Helsinkiläisyökerho Manalan baaritiskillä yö vaihtuu aamuksi, ja kesätoimittajien bileisiin sekoittuu muuta väkeä.

Virpi törmää baaritiskillä yksin seisoskelevaan tutulta näyttävään hahmoon, kolmekymppiseen Martti Suosaloon. Vastoin tapojaan Martti tarjoaa Virpille drinkin, Bloody Maryn. Muutaman juoman ja tunnin jälkeen hän huomaa istuvansa kommuunisänkynsä reunalla kuuntelemassa tauotta aamuun asti lennokkaita luennoivaa Virpiä.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet.”

Kesätyöpaikassaan Helsingin Sanomissa Virpi saa seuraavana päivänä tehtäväkseen kirjoittaa ajankohtaisen artikkelin otsikolla ”Mikä on internet”.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet. Graafikko piirsi siihen jotain nuolia, että miten tieto kulkee serveriltä toiselle. Olen kertonut lapsille, jotka ovat syntyneet tähän somemaailmaan, että silloin kun me tavattiin, ei edes tiedetty, mikä on internet.”

Virpi Suutarilla ja Martti Suosalolla on kolme lasta, vanhin on jo parikymppinen, keskimmäinen 16, nuorin kymmenen vanha.

”Kun lapset ovat nyt kasvaneet, aikaa vapautuu taas työlle”, Virpi sanoo.

Töitä, lisää töitä

Ja niin töitä on siinnyt. Puolituntinen Eleganssi sai juuri ensi-iltansa DocPointissa ja Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla. Toukokuussa se esitetään Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalin kilpailusarjassa. Seuraavaksi työn alla on yhtä aikaa kolme elokuvaa: yksi suomalaisista pienyrittäjistä, yksi Alvar Aallosta,ja kolmas muistisairaasta naisesta.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

Kaikki tulevat dokumentit – kuten Virpi Suutarin koko tuotanto – ovat jollain tavalla henkilökohtaisia. Alvar Aaltoon syntyi suhde jo lapsena, kun Virpi vietti pitkiä iltapäiviä Aallon suunnittelemassa Rovaniemen kaupunginkirjastossa.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

”Se oli meidän nuorisotalo. Muistan elävästi, miltä ovien messinkikahvat tai nahkatuolit tuntuivat. Millaista oli kulkea viuhkamaiseen muotoon rakennetussa lainaussalissa. Kirjastossa tuli ylellinen, rikas olo, vaikka kotona oli vaatimatonta.”

Pienyrittäjän arki ja asema taas ovat avautuneet uudella tavalla oman yrityksen kautta. Virpi on huomannut nauttivansa jopa kirjanpidosta.

”Mehän ei todellakaan olla mikään kasvuyritys, kun meillä on vain tämä kahden henkilön pääoma. Meille yrittäjyys on tämän päivän sosialismia: Olemme ottaneet tuotantovälineet haltuun. Hankkineet taiteellista vapautta yrittäjyyden kautta.”

Virpi Suutaria viehättää tilintarkastajansa toteamus: ”Yrittäjyys on kaunein tapa ottaa vastuu omasta elämästä.”

Tarjokkaita yrittäjädokumentin aiheeksi ilmoittautui heti yli kaksisataa. Edessä oli taas vaikea valinta. Dokumentaristin kun täytyy kiintyä kohteisiinsa.

Ohjaajan suuri vastuu

”Olipa dokumentin henkilö itähelsinkiläisten lähiöiden joutilas nuori tai taloudelliseen eliittiin kuuluva, heihin pätevät samat säännöt.”

Tämä on aihe, josta Virpi Suutari puhuu varmalla äänellä. Entinen toimittaja on hylännyt puhtaan kriittisen katseen. Tilalla on luovan dokumentaristin lähestymistapa, jota kuvatessaan Suutari siteeraa amerikkalaisdokumentaristi Albert Mayslesiä: Elokuvan kohdetta on lähestyttävä with a kind heart.

”Tämä ei tietenkään tarkoita ihmisen esittämistä vain imartelevassa valossa, mutta ohjaajana on suostuttava näkemään itsensä päähenkilöissään. Katson heitä ulkopuolelta, mutta en koskaan yläpuolelta.”

"Ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Ohjaajan ja dokumentin kohteen läheiselle suhteelle on myös käytännön syy. Usein yhdessä vietetään intensiivisesti jopa vuosia.

”Samalla tavalla kirjailijan päähenkilöistä tulee niin läheisiä, että he melskaavat päässä ja sydämessä lakkaamatta. Sillä erotuksella, että dokumentin päähenkilöt ovat oikeita ihmisiä. Tästä seuraa myös vastuu: ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Luottamus rakentuu rehellisellä puheella – ja joskus vaikka tiskaten.

”Tätäkin olen oppinut Martilta. Hänellä on luonnostaan palvelijan asenne. Olen siivonnut päähenkilöideni koteja, laittanut heille ruokaa ja ollut hautaamassa Kossu-nimistä rottweileria itähelsinkiläiseen metsään miesporukan kanssa. Yhteisten kokemusten jälkeen on ihan eri lähtökohta puhua oleellisista.”

Totta ja tulkintaa

Auf Wiedersehen Finnland -elokuvaan Virpi etsi henkilöitä pari vuotta. Saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneitä suomalaisnaisia ei ollut helppo löytää, eivätkä löytyneet millään meinanneet suostua kuvattavaksi. Kärsivällisesti dokumentaristi kahvitteli ja maanitteli.

”Taas kerran matkustin Rovaniemelle Kaisun luokse, joka oli kategorisesti kieltäytynyt jo useita kertoja. Sillä kertaa minulla oli mukanani tuolloin kolmivuotias Aino-tyttäreni ja eteisessä lähtiessämme Kaisu sanoikin Ainolle: ’Kai minun on suostuttava elokuvaan, muuten Ainon äiti on koko ajan niin pahalla päällä!’”

”Lopulta tarinansa jakaneet naiset tunsivat suurta helpotusta avautumisestaan. Kaisu kuoli pian ensi-illan jälkeen. Lyhyt mutta intensiivinen ystävyytemme merkitsi minulle paljon. Jos minulla on nykyään vaikeita hetkiä työssäni, saatan yhä jutella Kaisulle mielessäni ja pyytää häneltä apua.”

Dokumentaristi ottaa muiden elämät oman tarinankerrontansa välineiksi. Joskus lopputulos vaikuttaa melkein fiktiolta, ennalta kirjoitetulta.

”Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa, mutta elokuvan ydinväitteen pitää olla totta.”

Sattuma on parasta

Nuorena Virpi innoittui fiktioelokuvaohjaaja Roy Anderssonin verkkaisesta asetelmallisuudesta. Niinpä Virpi Suutarinkin elokuvissa henkilöt saattavat seistä minuuttikaupalla hiljaa keskellä kuvaa, taivaanrantaan tuijottaen. Mutta tosiaan: rakennetuissa hetkissä on jotain runollista.

Kun Eedenistä pohjoiseen -dokumentin uusperhe seisoo iltahämärässä puutarhassaan, on koko kuva ohjaajan tarkkaan rakentama – kunnes perheen tytär väsyy poseeraamiseen ja nukahtaa isänsä villapaidan sisään.

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän.”

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän. Alfred Hitchcock on sanonut, että fiktiossa ohjaaja on jumala, dokumenttielokuvassa jumala on ohjaaja.”

Filmille tarttuneet sattumat panee järjestykseen kuitenkin ohjaaja. Hilton!-elokuvassa lapsi tenttaa alkoholisoituneelta isältään, miksi tämän parvekkeelta löytyy oksennusta ja jääkaapissa on pelkkiä oluttölkkejä. Rujo kohtaus päättyy herkkään kuvaan lapsesta isän kainalossa.

”Mielikuva, että kunhan vaan panee kameran pyörimään, siihen tallentuu automaattisesti jotain totuudesta, on harhaa.”

Utelias perheenäiti

Kirkas talviaurinko on hitaasti kiertänyt mansardikattoisen talon, ja säteet osuvat sisään nyt eri ikkunoista kuin keskustelua aloittaessamme. Keittiö aukeaa valoisaan olohuoneeseen, jossa ikkunattomiin nurkkiin on nostettu koko seinän korkuiset peilit, jotta taloa ympäröivä puutarha näkyisi sisään paremmin.

Omaa tarinaansa kerratessaan Virpi Suutari katsoo vuorotellen ulos eri ikkunoista vähän silmiään siristäen, kuin muistiinsa tarkentaen.

Millaiseksi hän nyt näkee itsensä tämän oman näyttämönsä keskellä?

”Väsyneeksi keski-ikäiseksi perheenäidiksi. Väsyneeksi mutta yhä uteliaaksi perheenäidiksi.”

”Introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset.”

Kokenut dokumentaristi taitaa tietää, ettei kuvaus ole ihan tyhjentävä. Se on kuitenkin hyvin suutarimainen, haikean humoristinen.

”Kömpelyys, haavoittuvuus ja ei-tietoinen läsnäolo koskettavat minua . Siksi introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset. Useimmat meistä haluavat esittää rationaalista, vaikka meissä on paljon irrationaalia, tunteellista ja häilyvää.”

”Pienten inhimillisten murtumien taltioiminen tuntuu merkitykselliseltä ja lohdulliselta.”

Tavallisuuden kuvaaja

Ehkä koko ajan merkityksellisemmältä. Tiukan yhteiskunnallisia elokuvia tehnyt ohjaaja on kääntynyt ”ikuisempien aiheiden käsittelyyn”, kuten hän itse sanoo.

”Vaikka yhteiskunnassa tapahtuu nyt hurjia muutoksia, jätän ajankohtaiset aiheet nuoremmille tekijöille. Omissa elokuvissani uskon tavallisuuden kuvaamiseen, mutta tavattomalla ja yllättävällä tavalla.”

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist.”

Kääntäessään katseensa ikkunasta keskustelukumppaniin Virpi herkästi hymyilee.

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist. Hän osasi tehdä Leevi & the Leavingsille lauluja, joissa banaali ja pyhä limittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos kerran laulaa vaikkapa panemisesta, se pitää tehdä viehättävästi ja viattomasti – vain siten syntyy runoutta.”

Ja ilman runoutta, muistakaamme, ei tavoita totuutta.

”Ilman leikkiä ja iloa asioista tulee tympeitä ja tunkkaisia.”

 

Kuka?

Virpi Suutari, 48, taiteilijaprofessori, Euroopan elokuva-akatemian jäsen.

Syntyi Kajaanissa, opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, valmistui lopulta Taideteollisesta korkeakoulusta taiteen maisteriksi. Palkittu Jussi-palkinnolla elokuvistaan Edenistä pohjoiseen (2014) ja Joutilaat (2001, yhdessä Susanna Helken kanssa).

Naimisissa näyttelijä Martti Suosalon kanssa. Kolme lasta.

 

 

 

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.