Maryan Abdulkarim, 32, haaveili yläasteella lääkärin ammatista, mutta opinto-ohjaaja kehotti opiskelemaan lähihoitajaksi. Se oli hänestä sopivampi vaihtoehto somalitytölle. Maryanista ei tullut kumpaakaan vaan rasismin vastustaja ja musliminaisten äänitorvi.

Maryan Abdulkarim, 32, puhuisi mielellään kissavideoista. Niistä netin hauskoista videopätkistä, joissa kissanpentu änkeää piparipurkkiin tai koettaa saada itseään monta kertaa suuremman koiran leikkimään kanssaan. Maryan rakastaa kissoja ja kissavideoita, mutta harva toimittaja haluaa puhua niistä hänen kanssaan. Sen sijaan hänet soitetaan paikalle, kun halutaan muslimin mielipide naisten alistamisesta tai itsemurhapommi-iskuista.

Maryan on yhteiskunnallinen aktivisti, feministi ja muslimi, joka kuuluu AntirasismiX-verkoston perustajiin. Hän on myös Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja ja entinen Väestöliiton monikulttuurisuusasiantuntija. Maryan tuli turvapaikanhakijana Somalian Mogadishusta Tampereelle seitsemänvuotiaana. Kahden kulttuurin välissä eläneenä häntä voi pitää hyvinkin sopivana ihmisenä kertomaan muslimien tunnoista vaikkapa pariisilaiseen Charlie Hebdo -lehteen tehdystä terrori-iskusta. Miksi siis pitäisi puhua mieluummin kissavideoista?

Hijab ei ole pakko

Maryan istuu Helsingin keskustan trendibaarissa ja hämmentää teetään. Hänellä on yllään viininpunainen, hiukset ja hartiat peittävä hijab-huivi ja pitkä hame. On perjantai-ilta, ja viereisissä pöydissä istuu biletoppeihin pukeutuneita, drinkkejä siemailevia nuoria naisia.

Maryan haluaisi puhua höpsöistä videoista, jotta ihmiset huomaisivat muutakin kuin eroavaisuuksia tavatessaan hänet tai muita ”normista poikkeavia”. Esimerkiksi sen, että muslimitkin voivat pitää pörröisistä pennuista. Silloin ”valtakulttuuriin kuuluvat” saattaisivat kohdata hänet vertaisinaan ja jättäisivät ehkä surkuttelematta, kuinka Maryan joutuu peittämään itsensä ja jättämään drinkit kumoamatta uskontonsa takia.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun?”

Koska ei hän mitään joudu. Maryan sanoo, ettei uskonto rajoita häntä mitenkään. Hän itse päättää, miten sitä harjoittaa. Aivan kuten suomalainen kristitty päättää, meneekö joulukirkkoon vai ei, Maryan on päättänyt, ettei juo alkoholia. Mutta on olemassa yksi asia, joka rajoittaa Maryania jatkuvasti. Se on rasismi.

”Miksi minut yritetään saada tuntemaan oloni vääränlaiseksi? Miksi minun pitää perustella, miten pukeudun? Naiset ovat taistelleet oikeudesta päättää pukeutumisestaan, miksi sitä tilaa yritetään kaventaa? On vallankäyttöä väittää, etteivät musliminaiset pystyisi itse päättämään asioistaan. En tarvitse ketään vapauttamaan itseäni”, hän sanoo ja katsoo tiukasti silmiin.

Tervetuloa tapaamaan Maryan Abdulkarimia, uuden sukupolven muslimifeministiä, jollaista monikulttuuristuva Suomi on kipeästi kaivannut.

Kun Maryan oli yläasteella, hän haaveili lääkärin ammatista. Siihen kannustivat myös vanhemmat, olihan isäkin ollut aikoinaan Mogadishussa korkeakoulun opettaja. Tamperelaisen yläasteen opinto-ohjaaja kuitenkin kehotti Maryania olemaan realistinen. Opon mielestä hänen oli parempi hankkia jokin toinen ammatti, vaikkapa lähihoitaja.

Maryan katseli ympärilleen. Hänen näköisiään ihmisiä ei tosiaan näkynyt lääkäreinä, korkeintaan he olivat mopin varressa siivoamassa. Maryan lannistui.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään. That can never be me. Mahdollisuudet supistuvat”, hän sanoo.

Kun Maryan nuorena etsi kesätöitä, vaatekaupan myymäläpäällikkö mieltyi kohteliaaseen tyttöön ja pyysi tätä haastatteluun. Mutta nähtyään Maryanin hän sanoikin, ettei paikka ollut enää auki. Maryanista ei ollut edustamaan suomalaista vaatebrändiä.

”Jos kasvaa todellisuudessa, jossa ei ole itsensä kaltaisia esikuvia, alkaa ajatella, ettei pysty mihinkään.”

Maryan oli kuitenkin sinnikäs, ja teki töitä, joita sai. 14-vuotiaana hän jakoi mainoksia koulunsa ohella saadakseen taskurahaa, yläasteen jälkeen hänet palkattiin lähetiksi Tampereen liikennelaitokselle. Koulutoverit kävivät lukiota, Maryan totutteli kellokorttiin. Kotibileissä hän ei käynyt, koska ei jaksanut joka kerta selittää uusille ihmisille, mitä tekee Suomessa. Maryan sai tuntea jatkuvasti olevansa erilainen, poikkeava ja väärä.

”Ei luokkakavereideni olemassaoloa koskaan kyseenalaistettu.”

Herääminen

Sitten Maryan löysi mustien kansalaisoikeustaisteilija Malcolm X:n elämäkerran. Karismaattinen aktivisti antoi sanat Maryanin ulkopuolisuuden kokemuksille. Maryan ymmärsi, että kysymys oli yksilöä suuremmista asioista: vallasta, rakenteellisesta sorrosta ja toiseuttamisesta.

”Aloin ajatella, että ehkä vika onkin yhteiskunnassa, ei minussa. Oivalsin, että olen ihan ok tyyppi, vaikka minulle huudellaankin bussissa. Aloin vaatia tilaa olla oma itseni ja tulla kohdelluksi ihmisenä.”

Maryan päätti sittenkin mennä lukioon ja kouluttautua. Mutta pahin oli vielä edessä.

”Suomalaista identiteettiä ei voi rajata vain valkoisten kristittyjen etuoikeudeksi”, Maryan painottaa baarin pöydässä. Hän ja monet muut vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat jo täällä, he ovat meitä, ja yhteiskunnan kannattaisi kuunnella kansalaisiaan, Maryan jatkaa. Kannattaisi, jotta heidän potentiaalinsa saataisiin käyttöön. Kannattaisi, jottei syntyisi syrjäytettyjen sukupolvia. Sitä paitsi Maryan on suomalainen, Mogadishussa hän ei ole edes käynyt sieltä lähdettyään.

Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä.

”Ensimmäinen askel olisi kuunnella maahanmuuttajia muulloinkin kuin vain ääri-ilmiöistä puhuttaessa. Jos mikrofoni käännetään meihin vain väkivaltaisten tapahtumien yhteydessä, se vaikuttaa siihen, miten valtaväestö näkee meidät ja miten meihin suhtaudutaan.”

Maryan ja hänen kaksi pientä lastaan tuntevat sen lähes joka viikko arjessaan. Maryanin päälle on syljetty, häntä on uhkailtu väkivallalla ja hänen perheensä perään on huudeltu iljettävyyksiä. Vain, koska he näyttävät erilaisilta ja heidän tapansa tuntuvat joidenkin mielestä vierailta.

”Minun aikanani Suomi on aina ollut rasistinen yhteiskunta, mutta nyt rasismista ja jopa rotuopista on tullut salonkikelpoista. Eduskunnassakin ihmisiä on alettu jakaa hyviin ja huonoihin, laiskoihin ja ahkeriin vain taustansa perusteella.”

Tutkijoidenkin mukaan moni puolue on muuttanut diskurssiaan maahanmuuttovastaisemmaksi perussuomalaisten vanavedessä. Myös maltillisten puolueiden kansanedustajat ovat toistaneet urbaanilegendaa designlastenvaunuista, joita sosiaalihuolto jakaa maahanmuuttajille.

Muukalaisviha ja äärioikeiston esiinmarssi ovat koko Euroopan laajuinen ilmiö. Euroopan laajuisesti verkottuneet uusnatsiryhmät saarnaavat valkoisen rodun ylivaltaa, järjestävät jäsenilleen ”itsepuolustuskoulutusta” ja yllyttävät heitä väkivaltaan.

”Näin tapahtuu myös Suomessa, mutta kuitenkin tuntuu, että vain islamisaatiota pelätään”, Maryan huokaa.

Kun uutislähetyksessä lentokone lensi päin WTC:n kaksoistorneja, 19-vuotias Maryan oli juuri tullut koulusta. Hän katseli televisiota järkyttyneenä. Pian Yhdysvallat julisti terrorisminvastaisen sodan, ja yhtäkkiä kaikki maailman mediat puhuivat verenhimoisista muslimiterroristeista ja väkivaltaisesta islamista.

”Oli islamofobiaa ennenkin, mutta 9/11:n jälkeen se meni aivan eri sfääreihin. Minulle huudeltiin jatkuvasti ’onko sulla pommi’?”

Ei mikään uhri

Nuori Maryan ei kuitenkaan halunnut alistua. Hän sitoi sinnikkäästi huivinsa joka aamu, vaikka tiesi, että se saatettaisiin repiä pois hänen päästään.

Kun muu yhteiskunta käänsi selkänsä, ymmärrystä löytyi moskeijasta. Siellä saattoi keittää kannullisen teetä ja istua rauhassa ystävien kanssa. Jutella vaikka siitä, mistä saisi tummalle iholle sopivia meikkejä. Häntä ei kyseenalaistettu eikä hänen tarvinnut jatkuvasti selittää itseään.

Maryanista tuli muslimiaktivisti. Hän oli mukana moskeijan siskojen toiminnassa ja järjesti erilaisia naisten ja lasten tapahtumia. Siellä hänen itsetuntonsa kohosi, mutta julkisuudessa musliminaisista puhuttiin vain alistettuina uhreina. Maryania ärsytti. Kuunneltuaan vuosia sivusta, kuinka muut puhuvat hänen puolestaan, hän meni lopulta mukaan feministiseen toimintaan ja alkoi kirjoittaa feministiseen Tulva-lehteen.

”Feminismi on ollut minulle aina tosi tärkeä aate. Se antaa minulle vapauden olla sellainen kuin haluan. Uskon naiseuteen, siihen, että siskot yhdessä muuttavat asioita.”

Maryan kertoo oppineensa naisten välistä solidaarisuutta kotoa viideltä siskoltaan. Jo alle kouluikäisenä Maryan muistaa pistäneensä hanttiin pihan pojille Mogadishussa, kun nämä kieltäytyivät leikkimästä pikkutytön kanssa.

Loppuvuodesta 2014 Maryan valittiin Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajaksi. Unionissa hän on pitänyt varsinkin vähemmistöjen asioita esillä ja työskennellyt sen puolesta, ettei siirtolaisnaisen euro jäisi 20 senttiin.

“Yhteiskuntaa pitää rakentaa kaikkien ehdoilla. Sen jälkeen ihmiset pystyvät auttamaan itse itseään ja tekemään oman elämänsä. Jokaisessa ihmisessä on kyky ja voima siihen, jos sortavat rakenteet vain puretaan.”

Suomalaiset puolueet voisivat Maryanin mukaan ottaa oppia ruotsalaisesta puolueesta, Feministisestä aloitteesta, joka on tehnyt paljon työtä löytääkseen erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä kirjoittamaan poliittista ohjelmaansa.

“Eivät suomalaiset puolueet voi odottaa, että transihmiset tai rodullistetut vain kävelevät heidän toimistoonsa sisään. Se vaatii systemaattista rekrytointityötä.”

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista.

Maryan on aktiivinen myös antirasististiseen feminismiin keskittyvässä AntirasismiX-verkostossa. Antirasistista feminismiä tarvitaan Maryanin mukaan, koska fasismi ja sovinismi kulkevat yllättävän usein käsi kädessä.

Elä ja anna elää

Maryanille huivin käyttäminen tarkoittaa oman kehon haltuun ottamista. Hän haluaa itse päättää, mitä kropasta näkyy ja kenelle. Maryanin mielestä naisen ruumis on seksualisoitu, eikä hän halua kilpailla miesten huomiosta pukeutumalla paljastavasti. Se ei tarkoita, etteivät muut naiset saisi pukeutua juuri niin kuin itse haluavat. Maryan tekee töitä sen eteen, että jokainen hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin on tai haluaa olla.

“Useimmiten kuitenkin vain vähemmistöjen tavat näkyä ja olla kyseenalaistetaan”, Maryan huomauttaa.

”Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Myös hyvää tarkoittavat ihmiset sortuvat holhoavaan asenteeseen. He saattavat puhua maahanmuuttajien tai vammaisten puolesta, mutta sivuuttavat näiden omat mielipiteet. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi somalityttöjä ohjataan Maryanin tavoin usein hoiva-alalle. Koska he ovat useimmiten suurista perheistä, heillä ajatellaan olevan hoivatyössä tarvittavia taitoja. Se kuitenkin pitää vähemmistöt vain tietyissä ammateissa.

Maryan on hyvin tarkka siitä, ettei itse tunge ketään tiettyyn muottiin vain omien ennakkoluulojensa takia.

“Antirasistisen työn ei pitäisi tuottaa lisää sortoa. Se ei saa olla hyvää tarkoittavaa, alentuvaa suhtautumista. Ihmisiä ei pidä väkisin vapauttaa, vaan heidän pitää päästä itse määrittelemään, mitä he haluavat.”

Maryan itse on halunnut elämässään monenlaista. Hän on työskennellyt palveluneuvojana Kelalla ja tutkimusavustajana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on kouluttautunut leipuri-kondiittoriksi, sillä parikymppisenä käsityöammatti kuulosti romanttiselta vaihtoehdolta. Käytäntö osoittautui toisenlaiseksi. Maryan on mennyt nuorena naimisiin, mutta eronnut sittemmin miehestään.

Nyt Maryan on viittä vaille valmis sosionomi. Hän on tyytyväinen, jos voi kaikessa tekemisessään muokata maailmaa vähän paremmaksi, vähän inhimillisemmäksi. Maryan ei ole koskaan ollut mikään teoreetikko vaan suoran toiminnan kannattaja. Sellainen, joka kysyy Twitterissä Alexander Stubbilta, miksi transihmisiä edelleenkin steriloidaan. Sellainen, joka menee pistämään jauhot suuhun rasistisia kommentteja suoltavalle öykkärille.

Ja sellainen, joka silittää ja hoivaa kissaansa, sileäturkkista, leikkisää otusta.

myyrä

Sama ymmärtämättömyys vain jatkuu näissäkin kommenteissa. Ei kyse ole siitä, että yksi opinto-ohjaajan kommentti esti lääkäriksi kouluttautumisen tai että syitä haetaan vain muista. Jutussahan kerrotaan selvästi, että yleisesti maahanmuuttajataustaisia kehotetaan kouluttautumaan ammatteihin, jotka vaativat vähemmän opintoja, vaikka he itse haluaisivat opiskella enemmän. Tämä ei ole ainoa tapaus. Toistuvuus kertoo siitä, että on vallalla käsitys, jonka mukaan tausta vaikuttaa siihen, mille alalle henkilö sopii ja mille ei. Siksi yksilö ei välttämättä saa tukea pyrkimyksilleen. Yksilön kyvyt eivät tule käyttöön, jos niitä arvioitaessa annetaan syntyperää koskevien yleistyksien vaikuttaa. Tällaisten rakenteiden tunnistamisesta on kyse, ei siitä, että halutaan syyttää muita. Eikö olisi kaikkien etu, ettei tällaista tapahtuisi? Tämä tapaus ei ole mitään avointa rotuvihaa ja sitä ei sellaiseksi väitettykään. Kyse on pinnan alla olevista ennakkoasenteista, joilla ei välttämättä tarkoiteta mitään pahaa mutta jotka silti vaikuttavat niin, että asenteita kannattaisi tarkistaa.

Jos joku kantasuomalainen kokee saman, niin siitäkin pitää puhua.  Ennen vanhempien sosiaaliluokka saattoi vaikuttaa samalla tavalla, ja suomalaisen yhteiskunnan edistyksellisenä piirteenä pidetään nykyisin sitä, että luokkaerojen vaikutus on vähentynyt. Entä jos vähän koulutettujen suomalaisvanhempien lapsia toistuvasti kehotettaisiin "pysymään lestissään", jos he haluaisivat opiskella enemmän? Moitittaisiinko heitä "muiden syyllistämisestä", jos he valittaisivat asiasta?

Millä ihmeen tavalla halu opiskella toivomalleen alalle on sitä, että "pakolainen haluaa kaiken itselleen heti", vaikka kantasuomalainenkaan ei saa? Kenen etu on mennä välivaiheiden kautta, jos hän voisi mennä suoraankin, oli syntyperä mikä tahansa? Ei lääkärin opinnoissa anneta kuitenkaan helpotuksia syntyperän perusteella.

Ihmettelen suomalaisten itsetunnon heikkoutta. Jos joku kertoo rasismikokemuksiaan, on kuoro aina toistamassa, kuinka Suomessa ei ole rasismia, ja jos on, niin siihen ei saisi reagoida ja meitä ei ainakaan saa syyttää rasismin vaikutuksista. Kukahan tässä syyttää muita? Suomalaisten ei tarvitse parantaa tapojaan ikinä missään. Rasismikin on aina vain "niiden" omaa syytä. Helpointa olisi, jos jokainen hoitaisi oman osansa ja kohtelisi oikeasti kaikkia ihmisiä tasavertaisesti.

Uuno

Minäkin haaveilin yläasteella diplomi-insinöörin urasta. Mutta kun opinto-ohjaaja näki todistuksen keskiarvon, niin hän kehotti opiskelemaan auto-mekaanikoksi. Olisikohan ollut sama opinto-ohjaaja?

20 vuotta sitten Helsingin yöelämässä jorattiin MTV-musiikin tahtiin ja pukeuduttiin konservatiivisen ekshibitionistisesti.

Helsingin yöelämä tuntuu muuttuvan muoti-ilmiöitäkin nopeammin. Uusia trendipaikkoja avautuu kuukausittain vanhojen sulkiessa oviaan. Glorian kattava baarikatsaus 20 vuoden takaa paljastaa, miten yöelämä on muuttunut – vai onko?

Vaakuna-hotellin nykyinen ravintola Loiste tunnettiin vuonna 1996 Kymppinä. Kymppiä luonnehdittiin ampumaradaksi, eikä suotta, sillä ”melkoinen iskupaikan fiilis siellä onkin”. Tanssilattialla jorattiin ”MTV-musiikin” tahtiin.

Kymppi kilpaili Glorian mukaan ”aikuisten ykköspaikan tittelistä” jazz-ravintola Storyvillen kanssa. Storyville sai erityismaininnan siitä, että à la carte –lista on voimassa aamuyöhön asti. Tämä ilahduttaa öisiä juhlijoita edelleen.

Täältä Gloria oli bongannut muun muassa muusikko J. Karjalaisen ystävineen.

Marraskuussa 1996 Helsingin kovimpiin uutuuksiin kuului Ysibaari, joka jutun mukaan houkutteli ”taiteellisia pintaliitäjiä”. Täältä Gloria oli bongannut muun muassa muusikko J. Karjalaisen ystävineen. Nykyään kaupungin kuumimman tulokkaan titteli on vaihtunut klassikkoleimaan, mutta Ysibaarin suosiolle ei edelleenkään näy loppua.

Suosionsa on säilyttänyt myös yökerho Kaarle XII. ”Täällä viihtyvät ammattimaiset bailaajat, jotka eivät turhia tärkeile”, kuvailtiin jutussa. Kalleen tultiin usein tositarkoituksella, ja yhden illan romansseja sanottiin syntyvän tiuhaan tahtiin. Vuonna 1996 kovin hittibiisi oli tietysti Macarena, jonka koreografia oli jokaisella hallussa.

Onnistunut 90-luvun bileilta päättyi Kaivohuoneeseen. Paikan kerrottiin olevan mallityttöjen ja –poikien suosiossa ja pukeutumiskoodin olevan ”konservatiivisen ekshibitionistinen”. Kaivohuoneen vakiojulkkiksiin kuuluivat muun muassa bisnesmies Jari Komulainen ja taikuri Iiro Seppänen.

Vuonna 1996 kovin hittibiisi oli tietysti Macarena, jonka koreografia oli jokaisella hallussa.

Ehkä kovin paljon ei olekaan muuttunut kahdessa vuosikymmenessä. Voit siis huoletta käyttää tätä samaa listausta apuna tänäkin viikonloppuna, mikäli suuntaat yöelämään. Macarenan koreografia on ehkä silti parempi unohtaa.

Regina Sippel, 36, saavutti kaikki uratavoitteensa etuajassa, kun häntä pyydettiin miljardiluokan liikevaihtoa tekevän konsernin talousjohtajaksi. Työssään hän haluaa kehittyä – ja nauraa joka päivä.

Kerro itsestäsi.

Olen uranainen, jonka mielestä päivä on huono, ellei sen aikana naura kunnolla ainakin kerran. Aloitin maaliskuussa Pohjoismaiden suurimman matkanjärjestäjäkonsernin Thomas Cookin talousjohtajana eli konsernin kakkosnaisena.

 

Miten päädyit nykyiseen työhösi?

Olin ollut puolitoista vuotta Tjäreborgin toimitusjohtajana, kun konsernijohtaja kysyi, miksen ole hakenut konsernimme talousjohtajan paikkaa. Tiesin pestin olevan auki, mutta en ollut ajatellut hakevani sitä, koska olin niin nuori. Yleensä näin isoissa taloissa talousjohtajan työ menee harmaatukkaisille miehille.

Mitkä ovat vahvuutesi?

Matkailualalla pitää pystyä reagoimaan nopeasti, jos vaikkapa tulivuori purkautuu tai maailmalla alkaa levitä jokin epidemia. Osaankin tarvittaessa vaihtaa suuntaa lennosta. Olen myös hyvä kantamaan vastuuta. Se on tärkeää varsinkin silloin, kun pitää tehdä ei-niin-kivoja päätöksiä ja kenties tuottaa työntekijöille pettymyksiä.

Yleensä näin isoissa taloissa talousjohtajan työ menee harmaatukkaisille miehille.

Entä heikkoutesi?

Vaadin itseltäni ja muilta liikaa. Olen työnarkomaani, ja oletan, että muilla on sama energiataso kuin itselläni. Jos mieheltäni kysyttäisiin, hän sanoisi varmasti, että olen kotonakin aikamoinen pomo!

Mitä teit ennen nykyistä työtäsi?

Aloitin urani tilintarkastajana Ernst&Youngilla. Siellä saamieni kokemusten takia olen päässyt nopeasti niin pitkälle. Palattuani vuonna 2010 äitiyslomalta halusin kokeilla jotain uutta. Hain Tjäreborgille pääkirjanpitäjäksi, vaikka se oli urallani askel alaspäin. Halusin ottaa hetken rauhallisesti, sillä poikani oli niin pieni. Tiesin Tjäreborgin silloisen talousjohtajan jäävän jossain vaiheessa eläkkeelle, ja ajattelin voivani hakea paikkaa myöhemmin. Kului puoli vuotta, ja minulle tarjottiin tuota työtä.

Kuka on esikuvasi?

Äitini. Hän menehtyi kolme vuotta sitten, taisteltuaan 25 vuotta syöpää vastaan. Hän rakasti elämää eikä ikinä valittanut pienestä. Sairastamisestaan huolimatta äiti eli vauhdikkaasti ja loi uran Pohjola Nordenin toiminnanjohtajana.

Vaikein paikka urallasi?

Syksy, jolloin äitini kuoli. Viikko hänen kuolemansa jälkeen minulle tarjottiin Tjäreborgin toimitusjohtajan paikkaa. Olin hirveän eksynyt ja väsynyt. Olisin halunnut vain nukkua. Samalla minun piti päättää, otanko paikan vastaan. Vastattuani kyllä rankka syksy jatkui: oli tilinpäätös, irtisanomisia, uusia rekrytointeja. Selvisin niin kuin aina, ryhtymällä vain tekemään. Kevään tullessa olo helpotti, ja viihdyin loistavasti työssäni.

Olen todella ylpeä itsestäni, vaikka sellaista ei Suomessa saisikaan sanoa ääneen.

Mitkä ovat tavoitteesi?

Äitini oppien mukaisesti ajattelen, että elämässä ykkössijalla ovat terveys ja perhe, sitten hyvät ystävät ja kolmantena haastava työ. Urallani olen jo saavuttanut kaiken sen, minkä kaksikymppisenä asetin tavoitteekseni. Nyt haluan kehittää itseäni tässä työssä ja saada uusia kokemuksia.

Mitä opettelet?

Olen hyvin nopealiikkeinen, ja olen opetellut miettimään asioita yön yli. Minulla on ollut myös naisille tyypillinen syndrooma, että kaikki pitäisi osata 150-prosenttisesti. Urahyppyjä tehdessäni olen miettinyt, että uskallanko, olenko tarpeeksi hyvä. Vieläkin se on takaraivossa. Yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei kaikkea tarvitse osata itse. Tärkeintä on hankkia ympärilleen hyvä tiimi.

Mitkä asiat motivoivat sinua?

Sen ajatteleminen, mihin pystyn. Olen todella ylpeä itsestäni, vaikka sellaista ei Suomessa saisikaan sanoa ääneen. Olen saavuttanut asemani rankalla työllä, en vanhempieni meriiteillä tai rahalla.

Mitä neuvoa noudatat?

Nauru pidentää ikää. Olen ihminen, joka haluaa pitää hauskaa. Ja minulla on muuten äänekäs nauru! G

Kuka?

Regina Sippel, 36.

Pohjoismaiden suurimman matkanjärjestäjäkonserni Thomas Cook Northern Europen talousjohtaja. Konsernin liikevaihto on 1,43 miljardia euroa ja vuosittainen matkustajamäärä 1,5 miljoonaa ihmistä.

Työskennellyt aiemmin Tjäreborgin toimitusjohtajana ja talousjohtajana sekä tilintarkastajana konsulttiyritys Ernst&Youngissa.

Koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri.

Asuu Helsingissä miehensä ja kuusivuotiaan poikansa kanssa. Harrastaa joogaa.

Aliza

Olet nainen huipulla, ja uskon, että myöskin oikealla alalla. Onnea ja menestystä Regina Sippel! Kiva lukea näistä suomalaisista tehopakkauksista. Silloin rakastaa työtään ja nauttii, kun työnteko on muuta kuin tupakkataukoa tai FB:n lukemista työaikana!

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen, personal trainereiden yleistyminen, virtuaalitodellisuuden sovellukset... Gloria ennusti tämän päivän suurimmat trendit jo yli 20 vuotta sitten.

Tulevaisuus tuoksuu hyvältä, julisti lamasta tokeneva Gloria lokakuussa 1994. Tulevaisuuden trendejä ennustavassa jutussa pohditaan esimerkiksi, miltä työelämä näyttää Suomessa vuonna 2017. Yllättävää kyllä, yli 20 vuotta sitten tehdyt ennustukset näyttävät käyneen jopa pelottavan hyvin toteen.

Dosentti Heikki A. Loikkanen esitti kirjassaan Suomi 2017 vision, jonka mukaan työn ja vapaa-ajan roolit sekoittuvat entistä enemmän keskenään. Osa työstä tulee kotiin, ja työ- ja huvimatkan ero hämärtyy. Hän myös ennusti, että yhteiskunnan sisäpiirin ulkopuolelle jäävien ”outsidereiden” ongelmat kasvavat. Kuulostaa tutulta, eikö?

Työn ja vapaa-ajan roolit sekoittuvat entistä enemmän keskenään ja osa työstä tulee kotiin.

Gloria kannusti joka naista hankkimaan elektronisen päivyrin, sillä tietoon liittyvien taitojen veikattiin nousevan yhä tärkeämmiksi. Tärkeiksi taidoiksi nimettiin muun muassa kyky etsiä tietoa oikeista lähteistä, erottaa tosiasiat fiktiosta ja arvioida kriittisesti tiedon luotettavuutta. Litania kuulostaa siltä, että se voisi olla suoraan vuoden 2016 opetussuunnitelmasta.

Koulutuksen suhteen kasvavaksi trendiksi ennustettiin kielten opiskelua.

”Lapset käyvät ehkä vieraskielistä koulua, sillä eurokansalainen tarvitsee monipuolista ja hyvää kielitaitoa.”

Tärkeiksi taidoiksi nimettiin kyky etsiä tietoa oikeista lähteistä, erottaa tosiasiat fiktiosta ja arvioida kriittisesti tiedon luotettavuutta.

Myös koulun liikuntatuntien tavoitteiden kerrottiin muuttuneen ja opetuksen tähtäävän liikkumisen iloon. Aikuisten liikunnassa puolestaan korostettiin yksilöllisyyttä, joka on ”korostuneimmillaan kunnon vaalimista henkilökohtaisen valmentajan, personal trainerin, opastuksella.”

Virtuaalimaailmoja ja joogaa

Myös jutun arvomaailmaa käsittelevä osuus voisi hyvin olla kirjoitettu tänä päivänä, niin ajankohtaiselta se edelleen kuulostaa.

”Perheyhteisö muotoutuu uusperheeksi, kirkko ei pysty tarjoamaan päteviä vastauksia, puolueiden ideologiat ovat hämärtyneet ja isänmaan rajat laajenevat Eurooppaan”, jutussa luetellaan.

"Ihmisen sidonnaisuus paikkaan sekä lineaarinen aikakäsitys kokevat mullistuksen."

Muutosten myötä vaihtoehtoisten elämänmuotojen ja esimerkiksi joogan ennustettiin nostavan suosiotaan. Uuden teknologian puolestaan veikattiin vaikuttavan niin kulutukseen kuin kulttuuriinkin.

”Kotitietokoneiden yleistyessä katalogiostaminen ja tarjolla oleva tuotevalikoima lisääntyy.”

”Aivan uusia vaihtoehtoja vapaa-ajan käyttöön perinteisten kulttuuriharrastusten rinnalle tuovat erilaiset virtuaalitodellisuuden sovellutukset. Ihmisen sidonnaisuus paikkaan sekä lineaarinen aikakäsitys kokevat mullistuksen.”

Ei voi siis väittää, että nykyajan uudet ilmiöt olisivat tulleet suurena yllätyksenä. Enää kiinnostaisi tietää, mitä seuraaville kahdelle vuosikymmenelle on luvassa.

Rakkaus Ateneumiin houkutteli Susanna Petterssonin takaisin Suomeen Lontoosta, jossa elämä oli juuri löytänyt uomansa. ”Sillä, mitä teemme tänään, pitää olla merkitystä sadan vuoden kuluttua”, perinteikkään taidemuseon johtaja sanoo.

 

Siinä kävi juuri niin kuin ei pitänyt”, Susanna Pettersson sanoo nauraen työhuoneessaan Ateneumin taidemuseon kolmannessa kerroksessa.

Hänestä tuli maamme merkittävimmän taidemuseon johtaja melkein yllättäen syksyllä 2014.

Vielä keväällä Petterssonin ja hänen puolisonsa, taidekriitikko Timo Valjakan tulevaisuudensuunnitelmat olivat aivan toiset. Pariskunta ja heidän teini-ikäiset tyttärensä olivat asettuneet Lontooseen, jossa Susanna johti Suomen Lontoon instituuttia. Hän oli päässyt hyvään alkuun uudessa työssä, löytänyt perheelle viihtyisän kodin ja tyttärille hyvän koulun. Perheen rakas mäyräkoirakin oli kotiutunut vieraaseen ympäristöön.

"Perhe vastusteli, enkä minäkään olisi halunnut jättää lempikaupunkiani."

Sitten tuli puhelu Kansallisgallerian hallituksesta. Voisiko Susanna harkita hakemista pitkään museota johtaneelta ja alalla arvostetulta Maija Tanniselta avoimeksi jäänyttä paikkaa?

”Olin jo kerran, syksyllä 2013, vastannut hakukehotukseen ei. En voinut kuvitella Ateneumia parempaa työpaikkaa, mutta olin juuri aloittanut Lontoossa. Enhän voinut mitenkään lähteä instituutista vasta aloitettuani ja saatuani monta projektia käyntiin.”

Toisella kerralla Susanna Pettersson ei enää voinut vastustaa houkutusta. Hän matkusti Helsinkiin tapaamaan Kansallisgallerian eli entisen Valtion taidemuseon hallitusta.

”Päätös ei ollut helppo. Perhe vastusteli, enkä minäkään olisi halunnut jättää lempikaupunkiani. Toisaalta ymmärsin, että tällainen tarjous tulee eteen kerran elämässä. Jollen olisi tarttunut siihen, toista kertaa olisi ollut turha odottaa.”

Niin Susanna perheineen ja koirineen pakkasi Lontoon-kodin ja palasi Suomeen.

”Kaikesta hullunmyllystä huolimatta se tuntui paluulta kotiin”, hän sanoo.

Perhetausta vaikutti uravalintaan

Susanna on nuoresta asti ollut sydämeltään ateneumilainen. Ura maan tärkeimmässä taidemuseossa alkoi 1987, kun taidehistoriaa Helsingin yliopistossa opiskeleva Susanna pääsi taloon oppaaksi. Siitä hän eteni Ateneumin ystävien seuran sihteeriksi.

”Ne olivat määräaikaisia tehtäviä ja päättyivät aikanaan. Muistan, kun seisoin Ateneumin portaikossa 1991 museon avautuessa suuren kunnostuksen jälkeen. Oli silloisen pestini viimeinen työpäivä. Ajattelin, että tässäkö tämä oli. Rintani oli pakahtua.”

Ei se ollut siinä. Susanna Pettersson sai pian seuraavan sijaisuuden. Hän pääsi aloittamaan uuden Ateneum-salin toimintaa. Talon johto kehotti kokeilemaan ja toteuttamaan ideoita ennakkoluulottomasti.

”Opin silloiselta esimieheltäni Marketta Levannolta kaikki nykyisessäkin työssäni tärkeimmät asiat: rohkeuden riskinottoon ja sen, että uutta voi tällä alalla tehdä vain, jos tuntee museohistorian läpikotaisin.”

"Ajattelin, että tässäkö tämä oli. Rintani oli pakahtua.”

Toinen tärkeä oppiäiti oli pitkän linjan taidevaikuttaja, nyt jo edesmennyt Leena Peltola.

”Sain toimia Ateneumissa hänen apunaan näyttelysihteerinä. Leena opetti minulle, miten näyttelyt rakennetaan ja ripustetaan sekä kertoi lukemattomia tarinoita Ateneumin historiasta. On paljon hänen ansiotaan, että valitsin tämän alan.”

Perhetaustallakin taisi olla osansa uran valinnassa. Susanna varttui taiteen ja estetiikan ympäröimänä Hänen isänsä Eero Pettersson oli arkkitehti ja isoisänsä Lars Pettersson taidehistorian professori. Piirustuksenopettaja-isoäiti kuljetti pientä Susannaa mukanaan taidenäyttelyissä. Taiteesta keskusteltiin usein päivällispöydässä, ja taidemaailman tapahtumia seurattiin innokkaasti.

”Ajattelen silloin tällöin puolihuvittuneesti, että mahtavatko tyttäreni valita saman alan, jolle suvussa on monessa polvessa päädytty. He valitsevat oman polkunsa tietysti itse”, Susanna Pettersson miettii.

Taiteesta keskusteltiin usein päivällispöydässä, ja taidemaailman tapahtumia seurattiin innokkaasti.

Sitä on vielä aikaa pohtia. Toistaiseksi taidemuseo on tytöille äidin työpaikka, jonne he saattavat pistäytyä koulun jälkeen tekemään pienen kierroksen yksin tai kaverien kanssa.

”Minusta on hauskaa, että heillä on mutkaton suhde taiteeseen ja että äidillä on heidän mielestään kiva työ.”

Katse pitkällä tulevaisuudessa

Kivaa, hienoa, kiinnostavaa, motivoivaa… Adjektiivit tahtovat loppua kesken, kun Susanna Pettersson kuvailee työtään.

”Rakennamme tulevaisuutta uusille sukupolville. Sillä mitä teemme tänään, pitää olla merkitystä sadan vuoden kuluttua”, Susanna Pettersson sanoo.

Se on museonjohtajan työn niin sanottu ”iso kuva”. Käytännön työ on arkisempaa. Pitää muun muassa huolehtia Kansallisgallerian varainhankinnasta, ottaa haltuun monenlaisia kansainvälisiä verkostoja ja hankkia niiden kautta merkittäviä suurta yleisöä kiinnostavia näyttelyitä.

"Sillä mitä teemme tänään pitää olla merkitystä sadan vuoden kuluttua.”

Juuri nyt Petterssonia ja hänen tiimiään työllistävät syksyllä avautuva Modigliani-näyttely sekä Suomen itsenäisyyden juhlavuosi 2017. Ateneum viettää sitä suomalaista modernismia ja von Wrightin veljesten taidetta esittelevien näyttelyjen merkeissä.

”Näyttelyjen suunnittelu on pitkäjänteistä työtä. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että vaikka museot esittelevät usein menneiden aikojen mestariteoksia, ne elävät niitä hankkiessaan koko ajan tulevaisuudessa. Mekin rakennamme parhaillaan vuosien 2018–2020 ohjelmistoa.”

Ateneum haluaa muiden merkittävien valtion taidemuseoiden lailla tuoda näytteille tärkeiden taiteilijoiden teoksia ja ostaa kokoelmiinsa eri aikakausien arvotaidetta. Se onnistuu vain laajan kontaktiverkoston ja riittävän budjetin avulla. Susannan mielestä molemmat ovat juuri nyt kunnossa.

”Onnistuimme vastikään hankkimaan kokoelmiimme Helene Schjerfbeckin Omakuvan vuodelta 1902. Se oli tosin niin kallis, että hankinta ei olisi ollut mahdollista pelkästään museon määrärahoilla. Teoksen aiemmin omistanut yksityinen keräilijä tuli tässä vastaan.”

Kevään Auguste Rodin –suurnäyttelyn ja syksyn odotetun Modigliani-retrospektiivin kaltaiset taidetapaukset vaativat toteutuakseen paljon työtä ja hyvät henkilökohtaiset suhteet.

"Mekin rakennamme parhaillaan vuosien 2018–2020 ohjelmistoa.”

”Esimerkiksi Modigliani-näyttelyyn saamme teoksia, jotka eivät koskaan ole olleet esillä Suomessa. Kun tällaisista näyttelyistä lähdetään neuvottelemaan kansainvälisten yhteistyökumppanien kanssa, avainasia on luottamus. Se syntyy vain vuosien myötä.”

Kulttuurista ei tingitä

Kansainväliset, yhteistyökumppaneiden avulla hankitut suurnäyttelyt ovat Ateneumin menestykselle ja maineelle tärkeitä. Mutta pitää olla paljon muutakin, jotain uutta ja innostavaa. Susanna Pettersson ryhtyi johtajana pian toimiin alentaakseen museoon tulon kynnystä.

”Olemme esimerkiksi ottaneet käyttöön museokortin. Se on ollut valtava menestys. Kopioimme idean Hollannista, jossa se lanseerattiin ensimmäiseksi. Kortilla, joka maksaa 59 euroa, pääsee vuoden aikana kahteen sataan museokohteeseen kautta Suomen. Pelkästään Ateneumissa käy kuukaudessa 7 000 – 10 000 museokorttiasiakasta.”

 "On kolme asiaa, joista ihmiset eivät luovu: karkit, kosmetiikka ja kulttuuri.”

Ateneum aloitti vastikään myös Suomen taiteen tarinasta kertovan ilmaisen luentosarjan. Siinä käydään läpi koko maamme taiteen historia suuriruhtinaskunnan ajoista modernismin läpimurtoon. Avausluennon piti Susanna Pettersson. Siinä hän kertoi, miten pieneen Suomeen perustettiin suuri, koko kansaa yhdistävä taidemuseo ja kuinka sen kokoelmia alettiin kartuttaa.

Susanna uskoo museobuumin kasvavan edelleen.

”On jopa tutkittu, että jos taloudessa menee huonosti, on kolme asiaa, joista ihmiset eivät luovu: karkit, kosmetiikka ja kulttuuri”, hän sanoo.

Pätkätyöstä toiseen

Niin hieno, motivoiva ja upea kuin Susanna Petterssonin tehtävä Ateneumin johtajana onkin, se on sittenkin pätkätyö. Museon johtaja nimitetään viideksi vuodeksi kerrallaan. Kaksi vuotta on pian kulunut. Kolme jäljellä. Mitä sen jälkeen?

”En edes ajattele niin pitkälle. Olen tottunut lähtemään turvallisista työpaikoista uusiin ja epävarmoihin, tulevaisuutta murehtimatta. Asiat ovat aina järjestyneet.”

Niin on toistaiseksi käynyt – esimerkiksi kun Pettersson jätti vakituisen työnsä Ateneumin kehitysjohtajana ja lähti vetämään Alvar Aalto –museota vuonna 2010.

”Viihdyin työssäni, mutta ajattelin, että jollen nyt lähde, en lähde koskaan”, Pettersson kertoo.

"Olen tottunut lähtemään turvallisista työpaikoista uusiin ja epävarmoihin."

Hän viihtyi myös Aalto-museossa, mutta lähti sieltäkin Suomen Lontoon-instituutin johtajan määräaikaisen paikan tultua auki vuonna 2013.

”Minulle sopii työ, jossa on ripaus epävarmuutta ja mahdollisuus kehittää uutta. Uskallan puskea eteenpäin, kehittää uutta ja laittaa ison vaihteen päälle.”

Iso vaihde on Ateneumissakin päällä. Susanna Pettersson on päättänyt nostaa johtajakaudellaan museon Pohjois-Euroopan kiinnostavimmaksi kansallisgalleriaksi. Brändäys on jo aloitettu muun muassa Tate Modernin kanssa yhteistyötä tehneen lontoolaisen Jane Wentworth Associates -konsulttiyrityksen kanssa.

”Tämä on iso haaste, mutta realistinen”, Susanna Pettersson sanoo.

Toisin sanoen hänelle juuri sopiva. G

 

 

Näin johdan

1. Johtajan tehtävä on näyttää suunta. Jokaisella työllä on oltava selvä tavoite. Näin tiedämme, mitä teemme, kenelle ja miksi

2. On tärkeää oppia muilta ja näyttää, että arvostaa jokaisen työtä. Minä opin kollegoiltani joka päivä uutta. Arvostaminen tarkoittaa myös vastuun ottamista.

3. Kiittämisen merkitys. Ateneumissa on vahva välittämisen, tukemisen ja kiitoksen kulttuuri. Kaveria saa – ja pitää – kehua ja kiittää. Se luo hyvää energiaa, jolla mennään läpi hankalienkin hetkien.

4. Ole utelias ja rohkea. Vain altistumalla uusille ajatuksille ja ottamalla riskejä saa aikaan jotain uutta.

5. Aina kun voi, kannattaa nauraa. Rakastan hetkiä, jolloin nauramme töissä yhdessä hervottomille jutuille. Nauru on parasta liimaa pitämään ihmiset yhdessä. Ja ”yhdessä” on kaikkein tärkein työn tekemiseen liittyvä sana.

 

Kuka?

 

Susanna Pettersson, 49, Ateneumin taidemuseon museonjohtaja, filosofian tohtori. Työskenteli aiemmin muun muassa Alvar Aalto -säätiön ja Alvar Aalto -museon johtajana sekä Suomen Lontoon ins-tituutin johtajana. Perheeseen kuuluvat taidekriitikko Timo Valjakka ja kaksi teini-ikäistä tytärtä.