Vuoden 1988 Gloriassa suunnittelijalegenda Karl Lagerfeld kertoo, miksi poninhännästä ja sävytetyistä laseista tuli hänen tavaramerkkinsä.

Oletko koskaan nähnyt kuvaa Karl Lagerfeldista ilman tummia aurinkolaseja? Helmikuun 1988 Gloriassa suunnittelija poseeraa 1700-luvun tyyliin sisustetussa kodissaan ilman laseja, mutta muuten tunnistettavaan tapaan valkoisessa kauluspaidassa, hiukset poninhännälle sidottuna.

Haastattelussa 55-vuotias Karl kertoo kampauksen olleen hänen tavaramerkkinsä vuodesta 1976, jolloin hän hermostui pitkiin ja luonnonkihariin hiuksiinsa. Ilman poninhäntää suunnittelija sanoo muistuttavansa Frankensteinin hirviötä esittänyttä näyttelijää Boris Karloffia. Ja vaikkei sitä jutun kuvista näekään, olivat myös silmälasit osa miehen tyyliä jo 80-luvulla.

"Käytän sävytettyjä linssejä, sillä maailma on mielestäni kauniimpi väreissä."

"Olen varma, että Coco Chanel olisi inhonnut sitä mitä minä tänä päivänä teen.”

Haastattelussa käy ilmi, ettei Karl koskaan välittänyt tutustua legendaariseen Coco Chaneliin, kuulemma välttääkseen pettymyksiä.

”Kun Coco Chanel oli nuori, hän teki hyvin mielenkiintoisia asioita, mutta lopuksi hän polki paikallaan. Minulle on myös kerrottu, että hänestä tuli hyvin ilkeä. Koska hän oli aivan toiselta aikakaudelta, olen varma, että hän olisi inhonnut sitä mitä minä tänä päivänä teen”, hän sanoo.

”Neliapilat ja lehmät ovat elämäni peruspylväitä.”

Jutussa Karl Lagerfeld myös kertoo pyytäneensä nelivuotiaana vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi palvelijaa. Jo lapsena vaatteista kiinnostunut Karl ei nimittäin voinut sietää vanhaa lastenhoitajaansa, joka puki hänet liian käytännöllisiin vaatteisiin. Onkin hieman yllättävää, että suunnittelija kertoo viihtyvänsä Pariisin lisäksi loistavasti maaseudulla.

”Olen erittäin paljon maalainen, jopa niin paljon, ettette pysty kuvittelemaankaan”, hän paljastaa.

”Neliapilat ja lehmät ovat elämäni peruspylväitä.”

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.

Tästä löydät näppärät suunnistusohjeet 17.9. järjestettävään Gloria Fashion Show'hun.

Jos tulet taksilla, kerro kuskille osoitteeksi Merikaapelihalli, Tammasaarenlaituri, M1 ovi.

Jos tulet julkisilla tai kävellen, älä suunnista sisäpihalle vaan Kaapelitehtaan meren puoleiselle sisäänkäynnille M1 (Tammasaarenlaituri).

Saavuthan paikan päälle vähintään puoli tuntia ennen näytöstä. Ovet avataan klo 14.30, näytöstilaan pääsee noin puoli tuntia ennen kutakin näytöstä.  

 

Sydämellisesti tervetuloa!

 

Plastiikkakirurgian nousu ei ole mikään uusi ilmiö. Gloria esitteli kauneusleikkausten huippunimiä jo 90-luvulla.

Kun viesti on selvä, ei jutun otsikossa tarvitse kikkailla, oli periaatteena Uudet kauneusleikkaukset -jutussa. Kesän1994  kynnyksellä ilmestyneessä Kaunis Gloria -erikoisnumerossa lukijalle esiteltiin kolme maailman huippua platiikkakirurgia, nenäoperaatioihin keskittynyt Gilbert Aiach Pariisista, rasvaimun mestari Robert Ersek Austinista sekä tamperelainen Matti Pakkanen, jonka mainittiin suunnittelevan kasvojen kauneusleikkauksia tietokoneella – huippumodernia siis. "Potilas näkee näyttöpäätteeltä uudet, kauniit piirteensä", hehkutettiin.

”Enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena.”

Artikkelin ulkoasu oli nykymittapuulla varsin koruton, mutta asiasisältö suorastaan hämmentävän samantyyppinen kuin nyt, yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aiheesta kirjoitetuissa jutuissa. ”90-luvun plastiikkakirurgeilla on uusi filosofiakin: enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena”, jutussa kuvaillaan. Miten tämä tuokin elävästi mieleen nykyisen ajatuksen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

Kirurgien asiakkaita ei silti käsitellä silkkihansikkain, vaan kritisoidaan jopa melko rajusti. Nenäkirurgi Gilbert Aiachin mukaan esimerkiksi leikkauksiin hakeutuvat miehet ovat ”hyvin vaikeita asiakkaita, narsistisia ja epärealistisia”. Nykyään olisi myös vaikeaa kuvitella, että jo jutun ingresissä kerrottaisiin plastiikkakirurgian olevan tarpeen, jos ”nenäsi on vitsi, jos laihdutuksesta ja jumpasta huolimatta et kehtaa mennä rannalle...” Ei kuulosta kovin itsetuntoa kohottavalta.