Kasviekologian professorin, Anna-Liisa Laineen tutkimus voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Usko omaan intuitioon on johtanut tieteellisiin läpimurtoihin. Hän haluaa lisää naisia huipulle alalla kuin alalla.

Urallaan poikkeuksellisen itsenäinen ja rohkea. Näin on Anna-Liisa Lainetta, 40, luonnehdittu, kun hän on napsinut jo nuoresta pitäen merkittäviä tunnustuksia tiedemaailmassa. Luonnonkasvien sienitauteja tutkiva Anna-Liisa on muun muassa selvittänyt kasvitaudin perimän ja osoittanut kokeellisesti, kuinka nopeasti kasvista tulee sille vastustuskykyinen.

Käytännössä hänen tutkimuksensa voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Kasvitaudit nimittäin aiheuttavat valtavia satotappioita. Suomessa sadosta tuhoutuu vuosittain noin kymmenen prosenttia, kehitysmaissa lähes 40. Ei mikään vähäpätöinen pulma, mutta Anna-Liisalla on sen ratkaisemiseen tarvittavaa päättäväisyyttä. ”Ryhmänjohtajana minulla ei ole yhtään toleranssia löysäilylle.” Työ on tuntunut niin merkitykselliseltä, ettei Anna-Liisa ole malttanut jäädä edes äitiyslomille.

Ura

Tutkin luonnonkasvien sienitauteja ja niiden evoluutiota. Etsin vastausta siihen, miksi jotkut yksilöt sairastuvat ja toiset eivät. Yritän oppia tuntemaan tautien evoluution, tunnistamaan sen, mitä tapahtuu geneettisesti tautien infektiokyvyn muuttuessa. Olen myös kehittänyt tutkimusryhmäni kanssa työkaluja tautien tutkimiseen, muun muassa kryojäädytysmenetelmän, jonka avulla tautikantoja voidaan pakastaa ja herättää henkiin.

Olen koulutukseltani biologi, mutta yhdistelen tutkimuksessani genetiikkaa, epidemiologiaa, kasvipatologiaa, ekologiaa ja evoluutiobiologiaa. Kiinnostuin heti opintojeni alussa lajien välisistä vuorovaikutussuhteista, erityisesti lois–isäntä-suhteista, joihin tauditkin kuuluvat. On kiehtovaa, miten toista hyödyttävä, mutta toiselle jopa kuolemaksi koituva vuorovaikutussuhde, voi olla niin laajalle levinnyt elämänmuoto.

Sivupolut

Kiinnostuin alastani vahingossa. Lukion alussa ajattelin lähteväni lukemaan kirjallisuutta, sillä olen aina ollut lukutoukka. Kun olin 16, muutimme äitini työn takia Kuopiosta vuodeksi Pohjois-Carolinaan Yhdysvaltoihin. Paikallisessa lukiossa opiskeltiin asioita, jotka olin opetellut jo pari vuotta aiemmin, joten sain kuuntelijaoppilaan statuksen yliopistoon. Otin kaikki mahdolliset kirjallisuuden kurssit Shakespearesta modernismiin, ja kuukauden kuluttua tiesin, etten haluakaan kirjallisuuden opiskelijaksi. En pitänyt tekstin akateemisesta analysoimisesta, mutta opin tekemään töitä.

Aiemmin olin pärjännyt koulussa vasemmalla kädellä, mutta se ei enää toiminut, kun olin nuorin kaikista ja työskentelin vieraalla kielellä. Opiskelemisen oppimisesta oli kuitenkin valtavasti hyötyä, kun menin myöhemmin yliopistoon lukemaan biologiaa.

Vapaus

Tieteen teossa on nykyään paljon vähemmän vapausasteita kuin ennen. Aiemmin väitöskirjaa tehtiin viidestä kuuteen vuotta, mutta nykyään sen pitää olla valmis kolmessa, neljässä vuodessa.

Kun itse sain rahoituksen väitöskirjaani varten, minulle annettiin täysin vapaat kädet tehdä, mitä haluan. Minulla oli vahva intuitio siitä, mitä minun pitää tutkia, vaikka sitä ei ollut koskaan aiemmin tehty. Kun tarvitsin työssäni menetelmiä, jotka eivät olleet Suomessa käytössä, menin ulkomaisiin laboratorioihin opettelemaan niitä. Vapaus tuotti tulosta, ja sain Suomen Akatemialta palkinnon tieteellisestä rohkeudesta.

Kansainvälisyys

Suomi on niin pieni maa, että huippututkimusta tehdään pääosin ulkomailla. Aktiivinen osallistuminen kansainvälisen tiedeyhteisön keskusteluun on todella tärkeää, jos haluaa huipulle. Kontaktit korkeissa asemissa oleviin ihmisiin voivat olla uran kannalta ratkaisevia, sillä tiedemaailma toimii pitkälti kutsujen kautta: tutkijoita kutsutaan arvioimaan artikkeli tiedelehteen, puhujaksi alan johtavaan kongressiin tai kirjoittamaan tärkeään julkaisuun.

Itse sain hyödyllisiä kontakteja varsinkin post doc -tutkijana Kalifornian yliopistossa ja Australian valtion tutkimuslaitoksessa CSIRO:ssa Canberrassa. On ihan eri asia tavata ihmisiä lyhyesti seminaareissa kuin tehdä heidän kanssaan päivittäin töitä laboratoriossa.

Luonto

Nautin työssäni siitä, että saan olla kosketuksissa luontoon. Kaliforniassa tutkimusasemamme oli Santa Ynez Valleyssa vehreällä kukkulalla sijaitseva vanha ranch. Alue oli kumpuilevaa, harvaanasuttua seutua, jossa oli ikivanhoja tammipuita, punapuumetsiä, villiä luontoa ja pieniä, vauraita kyliä – ja tv-tähti Ellen DeGeneres lähinaapurinamme.

Kenttätutkimusjaksoilla asuin asuntovaunussa ja tutkin perhoslajeja, jotka olivat aktiivisia päivisin kello 10–15. Kun päivän tutkimus oli kolmelta tehty, lähdimme kollegoideni kanssa tutustumaan naapuruston viinitiloihin. Suomessa vietän joka kesä aikaa Ahvenanmaalla, jonka niityillä tutkimuskohteeni heinäratamo ja härmäsieni elävät.

Lasikatto

Pitkään ajattelin, ettei naisena tiedemaailmassa etenemisessä ole mitään esteitä. Minulla oli aina ollut sellainen olo, että maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten sain For Women in Science -palkinnon ja minua haastateltiin tv-uutisiin. Missäs ne kaikki naisprofessorit ovat, haastattelija kysyi minulta. En osannut vastata mitään. Perehdyttyäni Pohjoismaisiin tilastoihin huomasin, että vain joka viides professori on nainen, vaikka yliopistossa aloittavista hieman yli puolet on naisopiskelijoita. Miehet ja naiset tekevät kuitenkin suurin piirtein saman verran väitöksiä. Sen ymmärtäminen oli minulle havahtumisen paikka.

Esikuvat

Feminismi koetaan kauhean negatiivisena sanana, vaikka kaikille pitäisi olla itsestään selvää, että kyse on naisten ja miesten tasa-arvosta. Feminismiä tarvitaan, sillä naiset puuttuvat edelleenkin huipulta alalla kuin alalla. Naiset eivät välttämättä osaa visioida itseään johtoasemiin, jos eivät näe ympärillään ketään, johon samastua. Yksi omista esikuvistani on ollut maailman johtaviin geenitutkijoihin kuulunut, professori ja akateemikko Leena Palotie.

Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut tutkijaäitini, Kuopion yliopiston professori, joka on koulutukseltaan hammaslääkäri. Hänen esimerkkinsä takia tutkijaksi ryhtyminen tuntui alusta saakka itsestäänselvyydeltä. Minulla on hyvä itseluottamus, joka pohjautuu kotoa saamaani turvaan. Minua on rohkaistu kokeilemaan erilaisia asioita ja muistutettu, ettei aina tarvitse onnistua.

Roolit

Miesten ja naisten roolit työelämässä ovat tiukassa. Kokouksia varten naiset keittävät kahvin ja miehet hoitavat powerpointin, vaikka tehtävät eivät ole millään lailla sukupuolisidonnaisia. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan tällaisia käytäntöjä. Tutkimusryhmässäni vastuu esimerkiksi kollegojen lahjojen tai juhlien tarjoiluiden hankkimisesta kiertää ihmisten välillä. Vauvalahjaa ei mene automaattisesti ostamaan tutkimusryhmän nuorin nainen.

Olen myös kouluttanut lapsia Tiede tulee tarhaan -konseptin avulla. Olemme kutsuneet päiväkotiryhmiä yliopistolle tekemään tieteellisiä kokeita ja tutustumaan siihen, miltä tutkijat näyttävät. Lasten mielikuvia parrakkaista tiedemiehistä on hyvä ravistella.

Äitiys

Kun perustin perheen, olin tutkimusryhmäni johtaja. En voinut laittaa sähköpostiini poissaoloilmoitusta kolmeksi vuodeksi, sillä olin vastuussa nuorista, mahtavista tutkijoista. Kummankaan lapseni kohdalla en ole pitänyt varsinaista äitiyslomaa. Työnteko perhevapailla tuntui luontevalta – hoidin vain hommat niissä raameissa, joissa se oli mahdollista. Varsinkin kuopukseni vauva-aika oli seesteistä ja tuotteliasta. Kirjoitin, kun vauva nukkui kolmen tunnin päiväunet, ja kerran viikossa kävin tapaamassa tutkimusryhmääni.

Luomisen tarve nähdään naisen kohdalla usein kovin negatiivisessa valossa. Minulla tuo tarve on kova, ja uskon perheenikin olevan onnellisempi, kun olen voinut kanavoida energiaani muuallekin kuin kotiin. Jos vastuu lapsesta uskallettaisiin jakaa äidin ja isän kesken jo melko aikaisessa vaiheessa, perheetkin voisivat paremmin. Mieheni hoiti kuopustamme vuoden kotona, kun työskentelin tutkijana Australiassa.

Luonne

Innostun uusista ideoista ja ajatuksista nopeasti ja paljon. Se on tutkijalle haastava luonteenpiirre, sillä tutkimus on kauhean hidasta. Ideasta julkaisuun menee helposti viisikin vuotta. Olen myös aika int-rovertti, ja tyypillinen tapani ratkaista asioita on pohtia niitä itse. Voin olla poissaoleva, kun mietin päässäni miljoonia eri ratkaisuja. Kotona olen samanlainen, ja läheiseni kokevat sen joskus rasittavaksi.

Olen myös vähän hömelö, hajamielinen professori, mutta toisaalta se auttaa keskittymään. Pää täyttyy helposti kaikesta pienestä sälästä, mutta olen hyvä tyhjentämään pääni ja keskittymään olennaiseen. Vielä opiskeluaikoinani en voinut lukea edes kirjaston lukusalissa, sillä häiriinnyin niin helposti. Nyt teen töitä vaikka lentokoneessa tai tennishallilla odottaessani lapsia harjoituksista.

Harrastukset

Kun olin nuori, luin monta kirjaa viikossa. Lasteni vauvavaiheessa lukeminen jäi, mutta nyt se on taas ykkösharrastukseni. Luen sekä romaaneja että populaaria tiedekirjallisuutta. Tykkään myös juoksemisesta, mutta en ole asettanut itselleni mitään hurjia tavoitteita. Sain juoksemisesta rutiinin, kun päätin, että 15 minuutin lenkkikin riittää.”

Juttu on julkaistu alun perin heinäkuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

Anna-Liisa Laine, 40

* Kasviekologian professori Helsingin yliopistossa.

* Johtaa 12 hengen tutkimusryhmää, joka on mukana Suomen Akatemian huippuyksikössä.

* Valittiin huhtikuussa 2015 Helsingin yliopiston Vuoden dosentiksi.

* Palkittu L’Oréalin ja UNESCOn For Women in Science -kannustuspalkinnolla.

* Perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi lasta.

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.