Eläkkeelle jäätyään kirjailija Merete Mazzarella tuntee vapautuneensa aikuisen arjen kahleista. Ja vielä voi tapahtua vaikka mitä ihanaa.

Etutöölöläisestä neljännen kerroksen asunnosta avautuu vaikuttava, huurteinen näkymä talviseen Hesperianpuistoon ja jäiselle Töölönlahdelle.

”Pidän näkymästä melkeinpä enemmän talvella. Nyt näkee todella kauas, kun puissa ei ole lehtiä”, kommentoi asunnon toinen asukas, kirjailija ja eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Merete Mazzarella, 71.

Ikkunanäkymä on esiintynyt myös Mazzarellan tuotannossa, kirjassa Ainoat todelliset asiat (2012). Mazzarellan omaa elämää ja esseemäistä pohdintaa yhdistelevässä, oivaltavassa ja viihdyttävässä kirjassa hän kirjoittaa, kuinka muutti tähän asuntoon muutama vuosi sitten, tuoreena eläkeläisenä ja vastarakastuneena. Silloinen avopuoliso, nykyinen aviomies, eläkkeellä oleva filosofian professori Lars Hertzberg kantoi hänet kynnyksen yli.

Vanha? Minäkö?

Tämä on myös Mazzarellan ensimmäinen ”oma” asunto. Tänne hän muutti diplomaatti-isältään ja tanskalaiselta äidiltään peritystä lapsuudenkodistaan Huvilakadulta Eirasta.

”Minulla oli aiemmin vähän nuorempana tapana sanoa pilaillen itsestäni, että vanhuksen pitää päästä nyt istumaan. Pikku hiljaa sille lakattiin nauramasta.”

Kotoa pois muuttaminen on vain yksi yhtymäkohta siihen, miksi Mazzarella kuvaa elämäänsä nyt uudeksi teini-iäksi.

”Tunnen itseni nuoremmaksi nyt kuin tunsin 40-vuotiaana”, Mazzarella sanoo.

Ikä ja elämän kulku ovat Mazzarellan pohdiskelevien kirjojen kestoteemoja. Uusin, viime vuonna ilmestynyt Aurinkokissan vuosi ajoittuu Mazzarellan 70-vuotispäivän tienoille.

Kirjailija hämmästelee siinä, täyttääkö hän todella 70, kuinka hän voi jo olla sen ikäinen. Ihminen haluaa ikääntyä yksilöllisesti, ei osana jotakin epäkiinnostavaa vanhusten massaa.

”Minulla oli aiemmin vähän nuorempana tapana sanoa pilaillen itsestäni, että vanhuksen pitää päästä nyt istumaan. Pikku hiljaa sille lakattiin nauramasta.”

Vitsi oli tullut liian todeksi.

Tervetuloa, vapaus

Yngre äldre, nuorempi vanhus, sellaiseksi Mazzarellan ikäistä naista kutsuttaisiin Ruotsissa. Se huvittaa Mazzarellaa.

”Äldre äldre, vanhempi vanhus, on sellainen 85-vuotias, joten minulla on siihen vielä viisitoista vuotta aikaa”, hän naurahtaa.

Nuorempi vanhus on vapautunut aikuisen arjen kahleista: hänen ei tarvitse käydä päivätöissä eikä seistä Mannerheimintien ruuhkassa, jota Mazzarella aamutakissaan katselee valtavasta kulmaikkunasta miehensä kanssa aamukahvia juoden. Hän voi valvoa myöhään ja vetelehtiä aamuisin.

”Äldre äldre, vanhempi vanhus, on sellainen 85-vuotias, joten minulla on siihen vielä viisitoista vuotta aikaa”

Nuoremman vanhukset omat vanhemmat ovat kuolleet, joten heistä ei tarvitse huolehtia. Aikuiset lapset ovat omillaan, ja Mazzarellan tapauksessa poika Ville asuu Yhdysvalloissa, jossa asuu myös kaksi Mazzarellan lapsenlasta. Elämää ei tarvitse suunnitella siinä mielessä, että mitä sillä oikeastaan haluaa tehdä.

Jää siis ihan uudella tavalla villiä ja vapaata aikaa.

Vanhuus on muuttunut, eikä pelkästään siksi, että suurten ikäluokkien ikääntyessä vanhuudelle on alettu keksiä termejä, jotka kuulostavat dynaamisemmilta.

Seitsemänkymppiset seniorit, ikäihmiset ja harmaat pantterit eivät kyhjötä vilttien alla vanhainkodeissa, vaan viilettävät matkoilla, golfaamassa ja työelämässä.

Ei vanhuselämää

Mazzarellan ja Hertzbergin kotonakaan eläkeläiset eivät lepää laakereillaan: lasisten pariovien takana on ison ruokapöydän ääressä parin työpiste, jossa Hertzberg parhaillaankin istuu kannettavan tietokoneen äärellä. He kisaavat päivittäin siitä, että saavat askelmittareidensa 10 000 askelta täyteen. Useina päivinä askeleita kertyy reippaasti yli. Jos taas tavoite uhkaa jäädä vajaaksi, he lähtevät illalla uudestaan kävelylle. Lempilenkki kiertää Töölönlahden ympäri.

Eikä Mazzarellaa muutenkaan tohtisi vanhukseksi kutsua.

Hän on hyvin hoikka, silmät tuikkivat innostuneesti ja hän on epämummomaisesti pukeutunut istuvaan, harmaaseen pooloon ja mustaan polvipituiseen hameeseen. Kaulassa on iso hopeakoru. Jalassa on villasukat, mutta kenellepä ei vanhassa kerrostalossa olisi, kun ulkona oli yli 20 astetta pakkasta.

Kun Merete oli 45-vuotias, hänellä oli elämänsä surkein vuosi.

Talvi-iltapäivän hämärässä ei erota ”hautaruostetta”, joksi Mazzarella kutsuu käsien maksaläiskiä.

Hiljattain ilmestyneen, laajan brittitutkimuksen mukaan ihminen on onnettomimmillaan 42-vuotiaana. Onnellisuus on tutkimuksen mukaan U-käyrä, joka sukeltaa keski-iän paikkeilla pohjamutiin ja nousee taas toiseen huippuunsa noin 70-vuotiaana.

Mazzarella tietää tuntemuksen. Kun hän oli 45-vuotias, hänellä oli elämänsä surkein vuosi.

”Silloin kuoli paras ystäväni, sitten kuoli äitini ja samoihin aikoihin lapseni muutti Englantiin opiskelemaan. Tunsin itseni kamalan yksinäiseksi ja olin myös kyllästynyt työhöni.”

Elämä parani

Hän oli eronnut jo vuosia aiemmin lapsensa isänsä, ensimmäisestä aviomiehestään Silvester Mazzarellasta ja työskenteli lehtorina Helsingin yliopistossa.

”Kun ihminen on kolme-neljäkymppinen, hän on elämänvaiheessa, jossa alkaa ajatella, että mitään ei oikeastaan voi enää tapahtua, ainakaan mitään ihanaa.”

Sitten Mazzarellan elämä vain alkoi jotenkin parantua.

”Minua on aina kiehtonut elämässä se, mikä on sattuman ja mikä oman valinnan tulosta. Itse ajattelen, etten ole kovinkaan tietoisesti suunnitellut elämääni”, hän miettii.

Hän sai professuurin ja kirjoitti äidistään Annamarie Schreckistä kirjan Juhlista kotiin (1993), jonka sanoo olevan kaikkein tärkein kirjansa. Kirjan nimi viittaa äidin ajatukseen siitä, kuinka elämä on kuin olisi saanut olla mukana mukavissa juhlissa, ja kuka oikeastaan jaksaa niiden jälkeen jäädä kovin pitkäksi aikaa jatkoille roikkumaan.

”Kun ihminen on kolme-neljäkymppinen, hän on elämänvaiheessa, jossa alkaa ajatella, että mitään ei oikeastaan voi enää tapahtua, ainakaan mitään ihanaa.”

Rakkaus yllätti

Mazzarellan uuteen teini-ikään vaikuttaa tietysti myös tuore rakkaus. Se iski juuri silloin, kun sen ei pitänyt. Mazzarella oli 65-vuotias, juuri eläkkeelle jäänyt ja toista kertaa naimisissa Uppsalassa asuvan Lars Gustafssonin kanssa.

Turussa asuva Lars Hetrzberg oli hiljattain jäänyt leskeksi, ja pyysi kaupungissa luennoimassa ollutta, ennestään puolituttua Mazzarellaa kahville. Kahvin ja valtavan sacherkakkupalan jälkeen mentiin vielä kävelylle ja intialaiseen ravintolaan syömään ennen kuin Mazzarellan laiva Tukholmaan lähti.

Pari on nyt ollut kuusi vuotta yhdessä ja naimisissa neljä. Yhteiseen asuntoon remontoitiin kylpyamme, jonne he mahtuvat molemmat yhtä aikaa. Remonttimies rypisteli kulmiaan, kun toive ammeesta esitettiin, ilmeisesti ajatellen, että kohta nuo vanhukset eivät enää pääse ammeesta omin avuin pois.

Vielä pääsevät. Mazzarella noudattaa isoäitinsä ohjetta, jonka mukaan saapas pitää saada vetäistyä jalkaan yhdellä jalalla seisten.

Toisaalta Mazzarellan elämän ihmissuhdekuviot eivät ehkä täyttäisi nykyteinien kriteereitä, sillä teinit tuppaavat olemaan hyvinkin konservatiivisia parisuhdenäkemyksissään.

Mazzarella on kolmannessa avioliitossaan, käy edelleen tapaamassa 18 vuotta vanhempaa ex-miestään Uppsalassa, ja vietti 70-vuotissyntymäpäiväänsä risteilyllä, jolla oli mukana muun muassa hänen ensimmäinen aviomiehensä nykyisine vaimoineen.

Paha anoppi?

Yhdessä suosituimmista kirjoistaan Illalla pelataan Afrikan tähteä (2008) hän sanoo suoraan, ettei pidä amerikkalaisesta, nykyisin entisestä miniästään ja kertoo, kuinka ylimielinen, antropologina työskentelevä miniä ei ole tippaakaan kiinnostunut Suomesta ja työntää nyrpistäen Mazzarellan valmistaman aterian kauemmas itsestään.

Aihe on niin tabu, että edelleen Mazzarellan ikäiset naiset tulevat kertomaan hänelle, että heillä itsellään on ainakin aivan ihana miniä, jonka kanssa he tulevat loistavasti toimeen. On yksinkertaisesti liian törkeää sanoa ääneen, ettei pidä miniästään.

”On myös hyvin yleistä ajatella, että miniän ja anopin ongelmiin on aina syynä anoppi.”

Mazzarella arvelee sen johtuvan siitä, ettei vanhempia naisia haluta nähdä happamina tai kitkerinä. Ja ainakaan kolmekymppiset eivät halua ajatella, että heistä tulee sellaisia vanhempina.

”On oltava iloinen ja kiitollinen kaikesta. On myös hyvin yleistä ajatella, että miniän ja anopin ongelmiin on aina syynä anoppi.”

Mazzarellan oma varsinainen teini-ikä ja nuoruus ajoittuvat seksuaalisen vapautumisen ja poliittisen opiskelijakuohunnan vuosikymmenelle.

Prostituutio on ammatti siinä missä muutkin, kunhan maksaa tuloveronsa. Ruotsalaisen sanomalehden Dagens Nyheterin artikkeli viidenkymmenen vuoden takaa on jäänyt Mazzarellan mieleen esimerkkinä 1960-luvun vapaamielisistä asenteista, jotka olivat silloin uusinta uutta.

”En ollut itse hippi enkä poliittisesti radikaali, mutta silloin vallitsi aivan mieletön tulevaisuusoptimismi. Tuntui, että kaikki meni kovaa vauhtia parempaan suuntaan. Kaikilla oli valtavasti ideoita, niitä kokeiltiin ja niillä leikiteltiin.”

Nykyään on paremmin

Vaikkei nykyistä henkistä ilmapiiriä voi parhaalla tahdollakaan kuvata optimistiseksi, Mazzarella ei haikaile menneeseen.

”Monet asiat ovat nyt paljon paremmin kuin 60-luvulla. Ihmiset ovat ylipäätään paljon suvaitsevaisempia kuin silloin, jos ajatellaan vaikkapa homoseksuaalisuutta.”

Mazzarellan pikkuveli, nykyisin Tanskassa asuva Martin Schreck oli perustamassa Seksuaalisen tasavertaisuuden yhdistystä Setaa ja toimi sen puheenjohtajana 1970-luvun puolivälissä.

Ei nostalgiaa, kiitos

Se, ettei ala nostalgisoida, vaatii kyllä vähän vaivaa. Mazzarella on pohtinut asiaa paljon. Täytyy keskittyä nykyhetkeen ja hoitaa silti hommansa niin, ettei huku arkisiin asioihin.

Joskus haluan niin kovasti painaa kaiken mieleeni, että alankin nähdä nykyhetken jälkikäteisperspektiivistä, muutan sen jo nyt nostalgiseksi muistoksi, hän kirjoittaa kirjassaan Matkalla puoleen hintaan – eläkkeellä olemisen taidosta (2010). Myöhemmin Mazzarella on todennut itseironiseen tapaansa, ettei hän tuolloin kyllä tiennyt eläkkeellä olemisesta mitään, eläkkeelle jäämisestä ehkä kyllä.

Talvi-iltapäivä on viittä vaille sinisen hämärä, mutta Mazzarella käy hakemassa paikalle ”aurinkokissan”, josta hänen tuorein kirjansa on saanut nimensä ja kansikuvansa.

Hän on siitä innoissaan, juuri niin kuin teinin voisi kuvitella olevan hassusta, japanilaisesta muovilelusta.

San Franciscon matkalta hankitussa kissassa on siis aurinkokenno, ja se heiluttaa tassuaan, kun valoa on tarpeeksi. Professoripari on tutkinut sen taustat tarkasti: kissa ei oikeastaan huiskuta, vaan kutsuu luokseen. Kissan uskotaan muun muassa tuovan onnea bisnekselle, joten sen takia sitä näkee aasialaisten ravintoloiden ovilla viittomassa potentiaalisille asiakkaille.

Ihme kyllä sen käpälä alkaa heilua olohuoneen pöytänä toimivan Aallon tarjoiluvaunun päällä, vaikka talven pimein hyssy on vasta taittunut.

Kasvissyöjäksi

Mazzarella kirjoittaa, että kissa muistuttaa häntä ajan kulusta. Seitsemänkymppisenä on korkea aika tehdä kaikkea, kuten matkustaa vaikkapa ensimmäistä kertaa Firenzeen, kuten hän teki vuosi sitten. Voi olla myös korkea aika ryhtyä kasvissyöjäksi.

”En oikeastaan edes tiedä, miksi olen ryhtynyt kasvissyöjäksi. Olen vain huomannut, että minun on todella vaikeaa syödä lihaa ja olla ajattelematta, että liha lautasellani on aiemmin ollut lehmä, lammas tai possu.”

Lempeän sovittelevaan tyylinsä Mazzarella sanoo heti perään, ettei ole asiassa fanaattinen. Jos hän menee kylään, jossa on suurella vaivalla ja rakkaudella haudutettu lihapataa, hän syö sitä kyllä.

Uudessa teini-iässä voi palata pohtimaan asioita, jotka keski-ikäisille olisivat jotenkin lapsellisia tai noloja. Kuten elämän tarkoitusta.

"Olen huomannut, että minun on vaikeaa syödä lihaa ja olla ajattelematta, että liha lautasellani on aiemmin ollut lehmä, lammas tai possu.”

”Jostain syystä sen miettimistä pidetään naiivina, vaikka tekisi hyvää miettiä sitä eri elämänvaiheissa.”

Sen enempää pohdintojensa tuloksista Mazzarella ei kuitenkaan halua nyt puhua, sillä siitä hän kirjoittaa tekeillä olevassa seuraavassa kirjassaan. Siinä hän miettii myös, kuinka eletään sellainen elämä, että tulee vanhaksi ja viisaaksi.

Ainakin täytyy käydä kävelyillä ja olla hukkumatta arkeen.

 

Juttu on julkaistu alun perin helmikuun 2016 Gloriassa.

 

Kuka?

* Merete Mazzarella (os. Schreck), 71. Eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Asuu Töölössä.

* Mazzarellan omasta lapsuudesta kertonut esikoisteos Ensin myytiin piano ilmestyi ruotsiksi 1979 ja suomeksi 1985.

* Mazzarellan isä Wilhelm Schreck oli diplomaatti, ja Mazzarella asui lapsena muun muassa Turkissa, Sveitsissä, Kiinassa ja Iso-Britanniassa.

* Mazzarella on yksi lapsi, joka asuu Yhdysvalloissa ja kaksi lapsenlasta.

Hän on naimisissa eläkkeellä olevan filosofian professorin Lars Hertzbergin kanssa.