Kämp Groupin tuore toimitusjohtaja Laura Tarkka on diplomi-insinööri ja sijoitusanalyytikko, entinen pankkiiri ja kolmen lapsen äiti. ”En ole ylisuorittaja, vaikka jotkut minua sellaisena pitävät.”

”Olen tällainen varkautelainen maalaistyttö”, Kämp Groupin toimitusjohtaja Laura Tarkka, 44, nauraa eikä vaikuta vähääkään sellaiselta.

Hän on johtanut joulukuun alusta Suomen tasokkaimpana pidettyä hotelliryhmää, johon kuuluvat legendaarisen Kämpin lisäksi pääkaupunkiseudun neljä Glo-hotellia, Klaus K, Haven ja Fabian ja elokuussa avattava Lilla Roberts.

”Kun ensimmäinen Glo-hotelli aikoinaan lanseerattiin, ystäväni oli markkinointijohtajana ja esiinnyin Glon mainosvideolla”, hän muistelee.

Tarkan tyylikäs habitus sopisi edelleen hotelliryhmän mainontaan: tuore toimitusjohtaja istuu tummansinisessä kotelomekossa ja Italian-matkan päivetyksessä Kämpin kristallikruunujen alla. Ensimmäisessä toimitusjohtajan pestissään terveyspuolelta hotellialalle loikanneella Tarkalla on kuitenkin paljon isommat kuviot mielessään.

”Nyt on juuri se aika, jolloin pitää ajatella uudella tavalla ja investoida.”

Kämp Group on hiljattain hankkinut lisää hotelleja ja ryhtynyt rakentamaan pitkäaikaiseen asumiseen soveltuvaa luksushuoneistokokonaisuutta entiseen elokuvateatteriin Maximiin, joka sijaitsee Kämpin toisella puolella Kluuvi-kadulla.

Hotellibisnes ei piehtaroi sen paremmissa näkymissä kuin muukaan talous. Haasteena on saada asiakkaat palaamaan hotelliin. Tarkka on toiveikas.

”Meidän pitää olla syy tulla Helsinkiin.”

Ura

Olen nyt ollut Kämp Groupin toimitusjohtajana reilut puoli vuotta ja sitä ennen vajaat puoli vuotta varatoimitusjohtajana. On kai aika harvinaista, että toimitusjohtajaksi palkataan ihminen, jolla ei ole toimitusjohtaja- eikä toimialakokemusta.

Tulin Kämpiin Diacorin talous- ja varatoimitusjohtajan paikalta ja sanoin jo rekrytointivaiheessa, etten haluaa enää talousjohtajan tehtäviin. Tein niitä jo ennen Diacoria Fazerilla, joten reaktioni Kämpille oli ensiksi ei kiitos. Sovittiin, että aloitan varatoimitusjohtajana ja siirryn toimitusjohtajaksi sitten, kun olen valmis.

Valmistuttuani tuotantotalouden diplomi-insinööriksi olin aluksi pankkiiriuralla. Sieltä siirryin Fazerille. Soitin varatoimitusjohtajalle, että voisin auttaa heitä yritysjärjestelyissä ja kasvustrategian toteuttamisessa. Mietin pitkään, että haluan työskennellä alalla, jonka ymmärrän – ja ymmärrän karkkia, suklaata, leipää ja ruokaa!

Ahkera ja onnekas

Olen aina tykännyt numeroista ja analysoimisesta. Kun hain Varkaudesta lukion jälkeen opiskelemaan, spekuloin, mihin pääsisin helposti sisään. Vaihtoehtoina olivat kauppakorkeakoulu tai teknillinen yliopisto Lappeenrannassa. Päättelin, että naiselle diplomi-insinöörin koulutus olisi hyödyllisempi, ja menin vuodeksi kokeilemaan tuotantotalouden linjalle, vaikka kauppis olikin ykkösvaihtoehto. Vuoden aikana ei tullut kertaakaan mieleen, että vaihtaisin pois. Opiskelin vuoden Ranskassakin. Myöhemmin olen opiskellut tutkinnon myös Hankenilta.

Pystyn esittämään ymmärrettävästi lukuja sellaisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä niistä välttämättä mitään, se on lahjakkuuteni. Ystäväni sanoi kerran, että työni on vähän kuin Monopolin pelaamista oikeasti, ja olen aina tykännytkin strategisista peleistä.

Urallani olen ollut hirveän onnekas ja tehnyt paljon töitä. Tosin mieheni vinoilee, että ei tässä onnekkuudesta ole kyse vaan älyttömästä työnteosta.

Urani varrella olen joutunut miettimään, haluanko olla asiantuntija, joka on minulle helppo rooli, vai esimies. Aika harva haluaa, ja vielä harvempi on hyvä esimies.

Itse en ole varsinaisesti koskaan pyrkinyt pomoksi, mutta minulla on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet minuun enemmän kuin itse olen uskonut. Eräs oma alaiseni on kuvaillut minua uudelle kollegalleen, että olen vaativa mutta oikeudenmukainen. Haluan, että ihmiset ylittävät itsensä. Epäonnistuminen ja virheet eivät ole vaarallisia, kunhan niistä ottaa opikseen.

Feminismi

Sukupuoli on varmaankin vaikuttanut uraani pelkästään positiivisesti, enkä ole koskaan kokenut mitään syrjintää. Kun olin 1990-luvulla rahoitusalalla, se oli hirveän miesvaltainen, ja oli tietysti kaikenlaisia saunailtoja, joissa en ollut mukana. En tehnyt siitä isoa asiaa. Minulla oli pienet lapset silloin, joten en olisi päässytkään saunailtoihin.

Kun olen tehnyt isoja urasiirtoja, olen soittanut kaksi vuotta nuoremmalla siskolleni Lotalle, joka on myös diplomi-insinööri, ja kysynyt, voinko tehdä näin. Sisko on hyvä ystäväni ja kolmetoista vuotta nuoremman pikkusiskoni Annin mielestä myös meistä kahdesta selvästi henkisesti kypsempi. Joskus olen miettinyt, onko neuvojen kyseleminen naisille tyypillinen piirre vai vain persoonaani liittyvä.

Olen feministi, kyllä. Se liittyy siihen, että puretaan nais-mies-asetelmaa ja nähdään, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan työelämässä myös johtavissa asemissa.

Käännekohta

Vuonna 2011 aloin miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä. Minulla oli kolme pientä lasta, iso tiimi ja paljon matkapäiviä Venäjälle, Baltiaan ja Skandinaviaan. Olin sopinut Fazerilla, että jään kesäloman jälkeen vuodeksi vuorotteluvapaalle tätä pohtimaan.

Olin ollut pari päivää lomalla, kun tuli tieto, että siskollani Lotalla on työmatkalla Brysselissä katkennut jalka. Ryhdyin järjestämään häntä sieltä Suomeen. Sitten selvisi katkeamisen syy: hänellä oli jalassaan pahanlaatuinen ja harvinainen syöpä. Lotta oli silloin 40-vuotias ja käynyt kipeän jalan takia jo useasti lääkärissä. Lääkärit lähinnä vihjailivat, että tuossa iässä alkaa kaikenlaista kremppaa tulla polviin. Hän oli ollut seuraavalla viikolla menossa magneettikuviin.

Mitkään omat synnytykset eivät tuntuneet miltään, kun odotin Lotan leikkauksen tuloksia. Oli tosi ihana ja kaunis kesäpäivä, kun pyöräilin Lauttasaaresta katsomaan Lottaa Töölön sairaalaan ja mietin, palaankohan enää koskaan töihin. Pohdin, uhraanko koko elämäni töille, olenko elänyt kuten olen halunnut tai haluan. Haluanko olla lasteni tai mieheni kanssa enemmän?

Kun Lotta toipui, minäkin tavallaan löysin itseni ja työhalut palasivat.

Siskoani hoidettiin kahdessa paikassa ja näin läheltä, miten järkyttävää byrokratia voi olla. Silloin päätin, että haluan itse terveysalalle töihin. Olen niin idealisti, että halusin tehostaa toimintaa ilman, että potilaan hoito huonontuu mitenkään – päinvastoin. Pian huomasin, että Diacorille haettiin talousjohtajaa. Jäin ensimmäisessä haussa kakkoseksi, mutta kohta minulle soitettiin, että valittu hakija on perunut, ja työtä tarjottiin minulle.

Lyhyessäkin ajassa – olin Diacorilla vain puolitoista vuotta – opin, että tehostaminen on mahdollista, myös julkisella puolella, mutta vaatii todella merkittävää uutta ajattelua.

Perhe

Mieheni Harri on graafikko, ja hänellä on oma yritys. Olemme olleet yhdessä parikymmentä vuotta. Meillä on 9-, 13- ja 15-vuotiaat lapset, ja olisi hirveän hankalaa, jos molemmat aikuiset tekisivät yhtä paljon töitä kuin minä. Teen töitä myös kotona, ja siellä voisi silloin vaikka atomipommi räjähtää, enkä huomaisi mitään. Jos roolit olisivat toisinpäin, vaimo olisi varmasti hermostunut aikapäiviä sitten. Heh, mieheni saa nyt varmaan hirveästi säälipisteitä!

Työelämässä en ole koskaan pelännyt epäonnistumista tehtävissäni vaan sitä, että minulta menee työn takia perhe. En ole koskaan halunnut uhrata koko elämääni työlle. Tietysti lapsia on ikävä, ja heilläkin on ikävä minua.

Olen ollut kaikkien lasten kanssa kotona heidän synnyttyään, kahden ensimmäisen kanssa puolitoista vuotta. Olen meidän perheestä se, joka muistaa lasten Wilma-tunnukset ja koordinoi käsipallotreenit. Kolmannen lapsen kanssa en jaksanut enää istua puistossa ja aloitin kolmipäiväisen työviikon, kun hän oli seitsenkuinen. Olin silloin osakkaana investointipankissa ja sain synnytyssairaalaan isoimmat kukat kansainvälisiltä sijoittajilta.

En usko, että lapsista tulee sen takia onnettomia, ettei äiti ole viettänyt heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Jostain muusta syystä tietysti voi tulla. Lapsille heidän oman perheensä tavat ovat ihan normaaleja.

Lapsille on hirveän tärkeää se, että vanhemmat ovat onnellisia. Toivon eniten, että heistäkin tulisi onnellisia.

Heittäytyjä

En pidä itseäni määrätietoisena enkä kunnianhimoisena, mutta suhtaudun työhön intohimoisesti.

Tietyllä tavalla olen myös uhkarohkea heittäytyjä, kuten silloin, kun Fazerilla työskennellessäni lähdimme koko perhe Ruotsiin vuodeksi 2008–2009. Muutimme Ruotsiin ison yrityskaupan takia. Fazer Bageri osti kolme kertaa itseään suuremman yrityksen. Olin vastannut ostoprosessista ja halusin mukaan integrointiin ja lähemmäksi liiketoimintaa. En halunnut ruveta reissaamaan siellä Suomesta käsin, joten sanoin, että teen tämän sitten kunnolla. Tai ehkä mieheni on vielä hullumpi. Hän oli tyyliin nukkumassa kun kysyin, muutetaanko Ruotsiin. Hän vastasi okei.

En ole myöskään mikään ylisuorittaja, vaikka muut saattavat minua sellaisena pitää. Tehokkuuteni perustuu myös siihen, että tarvitsen hirveän vähän unta, selviän viidellä tunnilla yössä ja voin ihan hyvin olla päivän syömättä.

Tanssi ja jooga

Tanssin nuorena balettia, ja minusta olisi ihan hyvin voinut tulla tanssija. Nyt käyn aikuisbaletissa. Aivot tietävät, miten liike pitäisi tehdä, mutta keho ei meinaa siihen enää taipua.

Pidän myös joogasta ja teen välillä tosi fyysistäkin flow’ta sekä lentojoogaa, jota tehdään ilmassa roikkuen liinojen avulla. Joogaan myös aamuisin kotona. Siitä saa henkistä latausta päivään.

Esikuvat

Vuonna 1998 Mandatum oli ostamassa Protosta ja me tulevat osakkaat neuvottelimme Nallen ja muun Mandatumin johdon kanssa. Oli jo myöhä, kun pääjuristi Ilona Ervasti-Vaintolan puhelin soi. Hän vastasi kesken neuvottelun puhelimeen: ”Äiti”.

Se on ollut esikuvani toiminnassani. Aina ei voi vastata, mutta usein voi. Ja silloin aina vastaan Äiti – se on samalla pakosanani.

Todellinen esikuvani on ollut kuitenkin siskoni Lotta. Hän taisteli sairauden ja byrokratian läpi eikä koskaan luovuttanut. Hänen syöpänsä uusiutui, ja samaan aikaan, kun allekirjoitin sopimusta Kämp Groupin kanssa, hänen jalkansa amputoitiin. Hänellä on nyt hankala, mekaaninen proteesi, mutta hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, paitsi vielä vahvempi. Amputoinnin jälkeen hänen suurin huolensa oli, ettei hän pääse purjehtimaan, mutta siellä hän oli purjeveneen kannella heti seuraavana kesänä.”

Artikkeli on julkaistu alun perin elokuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

 

Kämp Groupin toimitusjohtaja Laura Tarkka on syntynyt Varkaudessa vuonna 1970.

Hän on opiskellut diplomi-insinööriksi Lappeenrannassa ja suorittanut CEFA-tutkinnon Svenska Handelhögskolanissa.

Tarkka on työskennellyt muun muassa pankkiiriliike Icecapitalissa sekä talousjohtajana Fazerilla ja Diacorilla.

Perheeseen kuuluu graafikkopuoliso Harri Tarkka ja 9-, 13- ja 15-vuotiaat lapset.

Harrastaa aikuisbalettia ja joogaa.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.

Tästä löydät näppärät suunnistusohjeet 17.9. järjestettävään Gloria Fashion Show'hun.

Jos tulet taksilla, kerro kuskille osoitteeksi Merikaapelihalli, Tammasaarenlaituri, M1 ovi.

Jos tulet julkisilla tai kävellen, älä suunnista sisäpihalle vaan Kaapelitehtaan meren puoleiselle sisäänkäynnille M1 (Tammasaarenlaituri).

Saavuthan paikan päälle vähintään puoli tuntia ennen näytöstä. Ovet avataan klo 14.30, näytöstilaan pääsee noin puoli tuntia ennen kutakin näytöstä.  

 

Sydämellisesti tervetuloa!