”Loviisassa on hieno yhteisö, hyvin luova ja taiteellinen. Halusimme asua keskustassa, että voimme tavata ihmisiä helposti”, Frida ja Mikko kertovat.
Talon remontti alkoi kylpy-huoneesta. ”Loviisassa energiat virtaavat. Tämä paikka tuo rauhaa, jota tarvitsen.”
Fridan studio rakennetaan talon toiseen päätyyn. Madonsyömät hirret on poistettu, alta näkyy nyt vain maankamara.
Estrid ja Berta rakastavat Loviisaa. Tytöillä on piirustukset valmiina talon pihamaalle.

Taiteilija Frida Hultcrantz ja mainosmies Mikko Airas etsivät Loviisasta pientä kesäpaikkaa – ja ostivatkin valtavan talovanhuksen. Remontoinnissa ei ole ikäviltä yllätyksiltä tai ärräpäiltä säästytty, mutta talo tuntuu yhä siltä oikealta.

Se oikea

”Valo, tämä fantastinen valo”, huokaa taiteilija Frida Hultcrantz vanhan loviisalaisen talon tulevassa ruokasalissa.

Keskipäivän aurinko kulkee huoneesta toiseen avautuvien pariovien läpi ja valaisee leveitä lattialankkuja ja valkoisia kaakeliuuneja. Tässä syntyi Fridan ja aviomies Mikko Airaksen päätös ostaa Loviisan keskustassa sijaitseva, Skrapikseksi kutsuttu talo.

Pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Mikään päähänpisto se ei ollut, vaan pitkän pohdinnan tulos. Ohi ajaessaan Frida oli aina ihaillut tien vieressä seisovaa talovanhusta. Ostamista oli pohdittu jo vuotta aikaisemmin, mutta Mikkoa oli alkanut epäilyttää huonokuntoisen talon ”helvetillinen työmaa”.

Fridan mukaan pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Kumpikaan ei pystynyt päästämään haaveesta irti, vaikka haussa oli oikeastaan vain pieni kesäpaikka. Elokuussa 2014 kaupat tehtiin parisataaneliöisestä ja kymmenhuoneisesta talosta, jonka iäksi arvioidaan ”jotain 100–300 vuoden väliltä”.

"Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

”Näin heti, millaista elämämme olisi täällä. Tiesin esimerkiksi, minne panisimme joulukuusen, Frida sanoo ja osoittaa olohuoneen remonttiroinan peittämää nurkkaa.

”Mutta lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”, hän nauraa. ”Ehkä nautimme jouluista sitten lastenlasten kanssa.”

Taiteilijoiden Loviisa

Vain kolmisen vuotta sitten perhe oli muuttanut vastentahtoisesti Loviisasta takaisin Helsinkiin. Mikon ja hänen kumppaninsa perustama suunnittelutoimisto Wörks oli alkanut kasvaa, ja päivittäinen Loviisa–Helsinki-ajomatka alkoi käydä raskaaksi. Perhe vuokrasi kodin Punavuoresta, ja tytöt Estrid ja Berta alkoivat käydä koulua Helsingissä.

Muutto ei ollut ensimmäinen, perhe oli ehtinyt asua myös Lapinjärvellä Itä-Uudellamaalla .

”Mutta paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

Ruotsin Västeråsissa syntynyt Frida on asunut Suomessa lähes parikymmentä vuotta, mutta ei ole koskaan oikein kotiutunut Helsinkiin. Myös perheen tytöt ikävöivät takaisin Loviisaan.

"Paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

”Haluan, että ikkunoistani näkyy puita. Kaipaan metsää, en niinkään merta. Loviisassa voin myös puhua ruotsia, ehkä siksikin tunnen oloni täällä kotoisaksi.”

Loviisaan on viime vuosina syntynyt taiteilijayhteisö, joka järjestää monia tapahtumia.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää. Sellainen on muun muassa taidefestivaali Loviisa Contemporary heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.”

Festivaalilla ovat töitänsä esitelleet Fridan lisäksi muun muassa Terike Haapoja, Katja Tukiainen ja Matti Hagelberg sekä tapahtuman järjestäjät, loviisalaistaiteilijat Kati Rapia, Ilona Valkonen, Pia Sirén ja Beniamino Borghi.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää.”

”Helsingissä voi mennä päiviä, etten kohtaa ketään. Mutta Loviisassa tapaa ihmisiä koko ajan, eikä tutustumisen eteen tarvitse tehdä töitä”, Frida kertoo.

Tahmea alku

Kun parikymppinen Frida muutti vuonna 1999 Suomeen opiskelemaan, hänellä ei ollut ”mitään hajua” suomalaisesta kulttuurista. Koti-ikävän vaivaamana hän matkusti joka toinen viikonloppu takaisin Ruotsiin.

Ensimmäinen vuosi Kuvataideakatemiassa sujui tahmeasti. Frida ei puhunut suomea eikä kehdannut vaatia tunneilla opetusta englanniksi.

”Tunsin itseni typeräksi, mutta en voinut valittaa, sillä itse olin kouluun vapaasta tahdostani tullut. Olen vähän ujo, eivätkä varovaiset signaalini herättäneet vastakaikua muissa opiskelijoissa.”

”Osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Vähitellen hän alkoi kuitenkin sopeutua, etenkin tavattuaan Mikon vuonna 2001. Ensimmäiset vuodet pariskunta puhui toisilleen englantia.

”Puhuithan sinä vanhemmilleni ruotsia”, muistelee Frida.

”Enkä puhunut, osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Perhe asui ensin Punavuoressa ja Ullanlinnassa. Sitten Mikko sairastui burn outiin, ja pariskunta päätti muuttaa Lapinjärvelle vuonna 2009.

”Se downshftaaminen meni siis kohtuullisen huonosti”, Mikko naurahtaa nyt.

Perhe käy usein tapaamassa Fridan sukua, mutta muuta Ruotsia tytöt eivät juuri ole nähneet.

”En olisi ikinä kuvitellut, että omat lapseni kasvavat Suomessa, että heidän lapsuusmuistonsa syntyvät tässä maassa. Siitä tulee vähän yksinäinen olo”, Frida myöntää.

Piilossa mutta nähtynä

Ulkopuolisuus on aina näkynyt Fridan taiteessa. Työt käsittelevät etäisyyttä, yksinäisyyttä ja hylkäämistä: hän on maalannut niin miehiä ilman päitä kuin autiotalojakin. Viime aikoina häntä ovat kiehtoneet huntumaiset kankaat, mutta ei niinkään poliittisessa tai uskonnollisessa mielessä.

”Pikemminkin minua kiehtovat eri kulttuureista tulevat naiset, kuinka he kaikki kantavat sisällään salaisuuksia. Tunnen itsekin olevani Suomessa aina vähän erilainen.”

Fridasta on jännittävää, kuinka kankaalla voi peittää itsensä epämukavassa tilanteessa ja toisaalta olla sen alla helpommin oma itsensä. Sillä voi kuvata samanaikaista halua piiloutua ja tulla huomatuksi.

Loviisan-kodissa on esillä työ, jossa on hunnulla päänsä peittänyt, alaston nainen.

”Pian nelikymppisenä naisena haluan tulla nähdyksi kaikin tavoin, ehkä töissäni on nyt vähän sitäkin energiaa.”

"Täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen.”

Fridalla ei ole Loviisassa omaa studiota, mutta sellainen on tulossa talon toiseen päätyyn.

”Taiteen tekeminen on yksinäistä puuhaa, eikä siinä aina näe edistystä. Sen sijaan täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen. Sai vain tehdä, ja se oli hyvin tyydyttävää.”

Ärräpäitä ja ikäviä yllätyksiä

Viime kesä oli Skrapiksen ensimmäinen remonttikesä, varsinainen yllätysten kesä. Yksi nihkeimmistä löydöistä oli talon lattiahirsien kunto: puolet niistä oli läpimätiä.

”Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että olikohan tämä niin fiksua”, Mikko sanoo.

Niin kuin myös silloin, kun ilmeni, että talon yhdeksästä kaakeli- ja pönttöuunista vain yksi oli toimiva.

Mikko on hoitanut remontoinnin pitkälti yksin ”Hollolan yläasteen puukäsityötunneilla opituilla taidoilla” sekä kavereiden avulla. Pahimmissa paikoissa apuna on ollut toki ammattilainen.

Tähän mennessä koko perhe on yöpynyt talossa vain muutaman kerran. Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

”Minä autan minkä voin, mutta yleensä hoidan lapset ja ruuan. Tulen sitten aina katsomaan, mitä Mikko on tehnyt ja ihmettelemään, kun mikään ei edisty”, Frida kiusoittelee.

Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

Mikko kirjoittaa omaksi terapiakseen kirosanojen höystämää humoristista remppablogia Mitä tuli tehtyä (mitatulitehtya.com). ”Suurin osa vanhojen talojen remppausta käsittelevistä blogeista on niin kaunistelevia, että halusin kirjoittaa, mitä se oikeasti on. Kyllä tässä aika monta ärräpäätä on päässyt.”

Unelmien voimalla

”Sokki siitä, mitä täällä täytyy vielä tehdä, tulee päivittäin”, Frida ja Mikko kertovat.

”Onneksi olemme hyviä pettämään itseämme. Ajattelimme esimerkiksi, että talo olisi yhdessä kesässä rempattu”, Mikko naurahtaa.

Talon hankkiminen ei ole silti kertaakaan kaduttanut. Kun alkaa masentaa, Frida ja Mikko istuvat keittiönpöydän ääreen, ottavat lasin viiniä ja haaveilevat, millaista talossa vielä on.

”Meistä on tullut ammattimaisia unelmoijia. Näemme vain mahdollisuudet. Alussa syntynyt haavemaailmani on vain vahvistunut: kuinka aamuisin keittiöstä leijailee tuoreen leivän tuoksu, kuinka Mikko tuo minulle kahvin sänkyyn ja kuinka lapset leikkivät kauniisti huoneessaan, nukeilla tietenkin...”, Frida maalailee naureskellen.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa."

Mikko muotoilee asian proosallisemmin.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa. Mutta eihän tässä nyt enää niin iso työ ole, kun lattia on paikoillaan ja kylpyhuonekin valmis. Edessä on vain pientä pintaremppaa.”

Frida ja Mikko eivät jaksaisi ajatella vielä talon pihamaata, mutta Estridillä ja Bertalla on jo piirustukset valmiina: kukkia, marjapuskia, penkkejä, polkuja sekä aitaus Irikselle.

”Mutta ei nurmikenttää, mä en jaksa ajaa sitä”, Mikko sanoo.

Kun tytöt protestoivat, hän myöntyy saman tien: ”Okei, vähän nurmikkoakin.”

Villahousuista fiinimpään

Mikko lähtee kaivelemaan jotain siistiä ylle valokuvia varten. Pian eteisestä kuuluu ähkäisy: ”Kaikki vaatteet ovat niin rypyssä!”

Viimeisen vuoden ajan tyylin on sanellut pitkälti remontti. ”Loviisassa pukeudun niin läävästi, tulen ravintolaankin oransseissa remppavaatteissa.”

Frida oikoo vaatepussukasta vetämäänsä punaisenruskeaa pitkää jakkua.

”Ostin tämän eilen Loviisan suurkirppikseltä, se on mahtava paikka. Takin väri ei kuulu suosikkeihini, mutta kun otin napit pois, siitä tuli aika hauska”.

Hän ostaa useimmat vaatteensa kirpputoreilta. Mukavissa ja lämpimissä villahousuissa pärjää pitkälle, kun arkeen kuuluu tyttöjen kouluun vienti ja yksinäistä työskentelyä työhuoneella.

Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Mutta viime aikoina minussa on taas herännyt halu pukeutua kauniimmin ja naisellisemmin”, Frida sanoo.

Suosikkeihin kuuluvat R/H:n ja Katri Niskasen suunnittelemat vaatteet. Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Riittää, kun kävelen Fredrikinkatua ja bongailen näyteikkunoista ihania asuja.”

Liedestä tuli symboli

Keittön puuliedessä rätisee tuli. Vieressä seisoo hervottoman kokoinen kaasuliesi.

”Ostin sen periaatteella mitä isompi, sitä parempi! Ja jonain päivänä minä kokkaan sillä”, Mikko vakuuttaa.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Hän on innokas ruuanlaittaja, ja kokkauksesta on tullut kadotetun vapaa-ajan symboli. Nyt työnjako on luisunut perinteiseen malliin, jossa Frida laittaa arkiruuan ja Mikko viikonlopun erikoisuudet.

Loviisassa ystäväperheet järjestävät vuorotellen illanistujaisia.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Ketkä?

Taiteilija Frida Hultcrantz, 38, ja suunnittelutoimisto Wörksin perustaja Mikko Aarnio, 43. Tytöt Estrid, 10, ja Berta, 8, sekä Iris-koira.

Asuvat: Helsingin Punavuoressa ja Loviisassa.

Ihaninta kodissa: Loviisan ihmiset, talon tunnelma, tila ja historia.

Vierailija

Vanhan talon remontoiminen ei ole yksinkertaista. Asioista pitää ottaa selvää ja ammattilaisia on monentasoisia! Suomessa on pilattu ihan liikaa vanhoja taloja omistajan osaamattomuuden ja niin sanottujen ammattilaisten takia. Tässä talossa pistää silmään ainakin ikkunoiden kunnostus -melkoisen huolimatonta jälkeä!

Vierailija

Uretaani ei kuulu vanhaan taloon! Ei pidä puhua entisöinnistä jos remontissa käyttää vanhaan taloon kuulumattomia materiaaleja. Ei muovia, mineraalivillaa eikä uretaania. Mineraalivillalla ja muovilla saa helpommin tuhoa aikaiseksi, ja hoplaa: taas tuli pilattua yksi hieno talo.

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.