Hanna Jensen:

Tein kotona kaappikierroksen. Kerrostalomme on rakennettu vuonna 1927, eivätkä kaapit ole siistissä rivissä kuten uusissa asunnoissa.

Ei, meillä on vanhan ajan kulmakaappi, joka toimi aikoinaan talvisin jääkaappina. Makuuhuoneessamme taas on kaappi, jossa kulkee vesijohto, ja tyttärien entisissä huoneissa kaksi pienempää vaatehuonetta, trendikästä walk-in-closetia, siis. Hieno uusi nimi arkiselle vaatehuoneelle, jota moni himoitsee.

Suurempaa walk-in-closetiamme voisi kutsua kauhukaapiksi. Siellä makuutamme talvivaatteita, koulukirjoja, hääpukua, rantapyyhkeitä, kenkiä, lähes käyttämätöntä ompelukonetta ja pieneksi jääneitä talviurheiluvarusteita. Emme oikeasti edes mahdu kävelemään sinne sisään, eikä meitä huvita säilyttää kauhukaapissa arkivaatteita, koska kokemus ei ole esteettinen. ”Walk-in-closetille" täytyy tehdä jotakin. Ennen kesää.

Ruotsalainen toimittaja Jenny Nordberg kysyi jo vuonna 2012 Svenska Dagbladetissa (3.1.), kuinka joku voi edes ajatella nykypäivänä rakentavansa pyhäkön vaatteita varten? Hän viittasi ilmiöön, joka oli syntynyt asuntovälityksessä: oli jotenkin hienoa, että järisyttävälle määrälle kenkiä, laukkuja ja vaatteita varten olisi säilytyspaikka, walk-in-closet. En klädkammare, vaatekammari, hän kirjoitti.

Bloggaajat ja vaatehamstraajat heräsivät. Kuka tarvitsee 70 paria kenkiä? Tai 50 laukkua? Nordberg käski ihmisiä laittamaan tavarat kiertoon. Hän ehdotti säilytettäväksi ne tavarat, joilla on käyttöarvoa tai jotka lasketaan taiteeksi. "Jos vaatekaapissa on jotakin, jolla on muotihistoriallista arvoa, säilytä se", hän sanoi. "Tai vie Nordiska Museetiin."

Ei walk-in-closetissa eli vaatehuoneessa mitään vikaa ole. Se, mitä hyllyillä makaa, onkin sitten eri asia.

Tajusin, että itselläni oli käänteinen ongelma. Kotona on vaatehuone, joka on täynnä, mutta vaatteita siellä ei ole. Vaatteita minulla on jopa liian vähän! Niinpä päätimme muotialalla työskennelleen ystäväni kanssa tehdä molemmille palveluksen. Hän teki "nordbergit" ja kantoi ylimääräiset vaatteensa kotinsa varastotilaan ja kutsui minut (ja monen muun) kylään "vaatekauppaansa". Kävin läpi hänen vaatteitaan. Tarvitsisinko? Käyttäisinkö?

Ostin kirpputorihintaan uudet housut, pari uutta paitaa, kesämekon ja talvisaappaat. Nyt siis pitäisi tyhjentää oma vaatekammari roinasta ja rakentaa siitä vanhan ajan vaatehuone, jossa ei ole mitään liikaa, mutta jossa voin säilyttää vaatteeni kauniisti ja järkevästi.

Ei walk-in-closetissa eli vaatehuoneessa mitään vikaa ole. Se, mitä hyllyillä makaa, onkin sitten eri asia.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 4/2016.

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.

Tästä löydät näppärät suunnistusohjeet 17.9. järjestettävään Gloria Fashion Show'hun.

Jos tulet taksilla, kerro kuskille osoitteeksi Merikaapelihalli, Tammasaarenlaituri, M1 ovi.

Jos tulet julkisilla tai kävellen, älä suunnista sisäpihalle vaan Kaapelitehtaan meren puoleiselle sisäänkäynnille M1 (Tammasaarenlaituri).

Saavuthan paikan päälle vähintään puoli tuntia ennen näytöstä. Ovet avataan klo 14.30, näytöstilaan pääsee noin puoli tuntia ennen kutakin näytöstä.  

 

Sydämellisesti tervetuloa!

 

Plastiikkakirurgian nousu ei ole mikään uusi ilmiö. Gloria esitteli kauneusleikkausten huippunimiä jo 90-luvulla.

Kun viesti on selvä, ei jutun otsikossa tarvitse kikkailla, oli periaatteena Uudet kauneusleikkaukset -jutussa. Kesän1994  kynnyksellä ilmestyneessä Kaunis Gloria -erikoisnumerossa lukijalle esiteltiin kolme maailman huippua platiikkakirurgia, nenäoperaatioihin keskittynyt Gilbert Aiach Pariisista, rasvaimun mestari Robert Ersek Austinista sekä tamperelainen Matti Pakkanen, jonka mainittiin suunnittelevan kasvojen kauneusleikkauksia tietokoneella – huippumodernia siis. "Potilas näkee näyttöpäätteeltä uudet, kauniit piirteensä", hehkutettiin.

”Enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena.”

Artikkelin ulkoasu oli nykymittapuulla varsin koruton, mutta asiasisältö suorastaan hämmentävän samantyyppinen kuin nyt, yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aiheesta kirjoitetuissa jutuissa. ”90-luvun plastiikkakirurgeilla on uusi filosofiakin: enää ei leikata vain nenää tai silotella ryppyjä, vaan potilasta hoidetaan kokonaisuutena”, jutussa kuvaillaan. Miten tämä tuokin elävästi mieleen nykyisen ajatuksen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

Kirurgien asiakkaita ei silti käsitellä silkkihansikkain, vaan kritisoidaan jopa melko rajusti. Nenäkirurgi Gilbert Aiachin mukaan esimerkiksi leikkauksiin hakeutuvat miehet ovat ”hyvin vaikeita asiakkaita, narsistisia ja epärealistisia”. Nykyään olisi myös vaikeaa kuvitella, että jo jutun ingresissä kerrottaisiin plastiikkakirurgian olevan tarpeen, jos ”nenäsi on vitsi, jos laihdutuksesta ja jumpasta huolimatta et kehtaa mennä rannalle...” Ei kuulosta kovin itsetuntoa kohottavalta.