Muutama vuosi sitten tyhjensin isäni kotia. Hän oli muuttanut hoivakotiin, eikä häntä enää kiinnostanut, mitä kodissa oli jäljellä ja mitä heitettäisiin pois. Oli lämmin kesäkuu ja vietin hänen 72 neliön rivitalokodissaan (ohuet hanskat kädessäni) puolitoista viikkoa. Kävin läpi valokuvia, raivasin kirjahyllyä. Tyhjensin pientä vaatehuonetta, jossa sukat olivat täydellisesti rullattuina ja t-paidat viikattuina. Löysin eteisen kaapista valtavat määrät työkaluja ja myöskin työmatkoilta ostettuja koruja, joita isä ei ollut antanut kenellekään. Lahjoja "varmuuden vuoksi"?

Löysin tavaroita, joilla oli valtavasti muistoja: osalla meille molemmille, osalla vain hänelle. Halusin säilyttää hänen lapsena käyttämänsä nahkatossut mutta en rikkinäistä, tyhjää viinipulloa, joka oli nostettu paraatipaikalle kirjahyllyn päälle. Missä se oli juotu, kenen kanssa, mitä oli tapahtunut?

Lopulta tilasin roskalavan rivitalon päätyyn. Pidettyäni "ota tästä" -pihakirppiksiä ja yritettyäni antaa hyllyjä, kirjoja ja isän 300 solmiota pois, oli vielä vietävä tavaraa kaatopaikalle. Se ei tuntunut hyvältä. Se tuntui suorastaan kauhealta.

Se sai myös minut miettimään, mitä jäisi jäljelle, jos minun kotiani tyhjennettäisiin nyt?
Kävelin kotona ja arvioin, millä mielin sitä tyhjennettäisiin. Mitä tyttäret haluaisivat? Ehkä ainakin kaakaopurkin, josta lusikoimme kaakaojauhetta kuppiin, kun tytöt olivat pieniä (ei hätää, olen ostanut molemmille samanlaiset ja annan ne oikealla hetkellä). Ehkä ei pieniä, vanhoja liköörilaseja, joita emme käytä mutta jotka tunnollisesti matkaavat muutosta toiseen. Miksi?

On haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä.

Siksi, että on haastavaa tasapainotella turhan ja muistojen välillä. Jos heittää kaiken pois ja uudistaa elämänsä tavarat ja huonekalut, häviävätkö muistot? Nuorempana on vaikea ymmärtää tai nähdä etukäteen, miten joillekin tavaroille syntyy uusi merkitys, kun niiden antajaa tai omistajaa ei enää ole. Voi kuinka roikun siinä isän nahkatossussa nyt.

Ja voi kuinka pidän kuin kansallisaarteena äidin minulle lahjoittamaa Vuokon pitkää mekkoa, joka roikkuu vaatekaapissa mutta jota en vielä ole käyttänyt kertaakaan. Huonekalujen kanssa vähän sama juttu. Olohuoneen pöytä on ystäviltä ostettu. Samoin eteisen peili. Työpöytä on edesmenneen appiukon. Nämä huonekalut kulkevat mukana, vaikka ne eivät sopisikaan kodin raameihin. Ne ovat huonekaluja, joiden tunnearvo voittaa esteettisen arvon.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 3/2016.

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.