Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani Anna Valtonen, 40, uskoo, että tekemällä oppii ja virheet kuuluvat asiaan. Työ on vienyt hänet eri puolille maailmaa tehtäviin, joissa hän on rikkonut stereotypioita. Se on kasvattanut luottamusta ja opettanut heittäytymään.
 

”Hiljattain joku kuvaili minua eläväiseksi, ja siihen samastun. Eläväisyyteni näkyy siinä, että olen harvoin kauaa paikoillani — saatan vapaalla nikkaroida tai touhuta muuta epäoleellista.

Luonteeseeni kuuluu myös se, että teen mielelläni asioita yhdessä muiden kanssa. Kun esimerkiksi töissä jossain asiassa on päästy niin pitkälle, että
tiedetään mitä pitäisi tehdä, haluan, että asia toteutetaan porukalla — ettei se jää pelkäksi keskusteluksi.

Meillä on miehen kanssa sellainen sopimus, että kumpikin valitsee vuorollaan maan, johon asetumme asumaan.

Myös kotona teen isot päätökset mieheni kanssa yhdessä. Olemme olleet naimisissa liki 10 vuotta, yhdessä vielä pitempään. Mies ei ole taidealalla vaan tekee bisnestä. Meillä on sellainen sopimus, että kumpikin valitsee vuorollaan maan, johon asetumme asumaan. Vaihtoehdot selviävät keskustelemalla, sillä tulevassa kotimaassa ja -kaupungissa pitää olla meille molemmille järkevää tekemistä.

Kymmenen vuotta sitten lähdimme Ranskaan ja viimeiset viisi asuimme Ruotsissa, kun olin Uumajan yliopiston muotoilukorkeakoulun rehtori. Palasimme Suomeen keväällä, kun aloitin Aalto-yliopiston dekaanina. Vaikka nyt ei olisi ollut oma vuoroni valita meille maata, sain tehdä sen silti.”

Ura

”Urapolkuni ei ole ollut kovin kirkas tai suora. Nuorena olin idealisti ja halusin aidosti tehdä maailmasta paremman. Monesti eri esineissä ja asioissa harmitti, etteivät ne toimineet kuten piti — ne oli siis muotoiltu huonosti. Koin, että paremmalla muotoilulla saatoin parantaa maailmaa.

Opiskelin taidehistoriaa Åbo Akademissa ja teollista muotoilua Lahden muotoiluinstituutissa. Toinen tutkinto antoi teoreettisen näkökulman, toinen käytännöllisen.

Minulle on edelleen olennaista se, että koen tekeväni jotain merkityksellistä.

Urani on muodostunut siitä, että olen itse uskonut johonkin ja lähtenyt viemään asiaa eteenpäin. Kun aloitin työt Nokialla, halusin tehdä tulevaisuuden konsepteja. Vastaavaa työtä ei vielä ollut, mutta kun ehdotin sitä ja asiasta keskusteltiin, sain luvan kokeilla. Minulle on edelleen olennaista se, että koen tekeväni jotain merkityksellistä.

On hyvin epätodennäköistä, että seuraavat työtehtäväni olisivat samansuuntaisia kuin nykyiset. Niin se vain yleensä omalla kohdallani on mennyt.

Iän merkitys

Suhtaudun ikään hyvin neutraalisti. Se on mitä on, eikä sille mitään voi.

Olen tavannut yhtäältä todella konservatiivisia nuoria ihmisiä, ja toisaalta iäkkäitä tyyppejä, joilla on hyvin avarakatseinen ajattelutapa. Ihmisestä maailmankuva on kiinni, ei iästä. Omaan tekemiseeni ikä ei vaikuta millään lailla, mutta kokemus voi tehdä asioista helpompia.

Ikäpohdintani ovat tulleet kahdessa vaiheessa. Ensin jouduin koko ajan selittelemään ikääni, kun olin tehtävissä, joissa oli totuttu vähän vanhempaan henkilöön. Välillä jo tuskastuin, että eikö joskus voitaisi puhua jostakin muusta kuin tästä minun iästäni.

Haluan miettiä tarkkaan, millaisiin töihin aikaani käytän.

Toisaalta olen alkanut pohtia, että takana on jo tietty määrä aktiivisia työvuosia. Jos jokaisen isomman työn tekemiseen menee noin viisi vuotta, ei niitä hirvittävän montaa ehdi enää ottaa vastaan. Siksi haluan miettiä tarkkaan, millaisiin töihin aikaani käytän.

Mielestäni iän sijaan oleellista on se, että saa mahdollisuuden osoittaa mihin pystyy. Toivoisin, että yhä useampi nuori uskaltaisi tarttua tilaisuuksiin ja heittäytyä.

Uskottavuus

Luotan, että uskottavuus tulee siitä, että osaa hommansa ja että omakin uskottavuuteni perustuu hyvin tehtyyn työhön — ei mihinkään ulkoiseen tekijään. En ole kovinkaan monessa työssäni vastannut mitään stereotypiaa tai ollut tyypillinen sellaiseen työhön valittu henkilö.

Uumajassa olin muotoilukorkeakoulun kautta aikain nuorin rehtori, ulkomaalainen ja nainen. Siitä kirjoiteltiin paljon. Jos olisin keskittynyt siihen, pidetäänkö minua uskottavana, tulokset olisivat voineet jäädä vähiin.

En ole kovinkaan monessa työssäni vastannut mitään stereotypiaa.

Uumaja oli pieni yksikkö, kuin korkeakoulun prototyyppi! Kun siellä mietittiin, millainen on tulevaisuuden koulutus, sitä saattoi saman tien kokeilla ja panna pystyyn viikon testin. Seuraavana vuonna kokeilun hyväksi havaittuja puolia voitiin jo toteuttaa laajemmalti.

Kun lähdin Uumajasta, design-instituutioita rankkaavat amerikkalainen ISDA ja eurooppalainen Red Dot pitivät työpaikkaani maailman parhaana muotoilukouluna. Ikinä ei tietenkään ole hyvä aika lähteä työpaikasta, mutta ainakaan minulla ei siellä jäänyt isoja asioita tekemättä.

Paheet

Nyt olen juuri aloittanut uudessa työssä ja muuttanut toiseen maahan. Elämää helpottaisi varmasti, jos vaatteet purkaisi muuttolaatikoista kaappiin ja että arjen peruskuviot saisi muutenkin pyörimään. Siihen verrattuna se, että en ehkä ehdi juuri nyt harrastaa tarpeeksi liikuntaa, tuntuu toissijaiselta.

Suurimpana paheenani pidänkin sitä, etten saa tehtyä kaikkia niitä asioita, joita tiedän, että minun pitäisi tehdä. Varmasti muillakin ikäisilläni työssäkäyvillä perheellisillä on kiire, eikä kukaan ehdi kaikkea, mutta itse olen kuitenkin ennen kaikkea tekijä, joten asioiden jääminen puolitiehen käy luonnolleni.

Perhetausta

Kotona minut kasvatettiin tekemään asioille jotain sen sijaan, että olisin jäänyt rypemään siihen, miten huonosti kaikki on. ’Se till och sätt i gång’ oli perheessämme lentävä lause.

Uskon, että minua olisi kannustettu ihan yhtä lailla, vaikka olisin valinnut jonkin aivan toisen alan.

Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja: lääkäri-isäni puolella on useitakin eri alojen lääkäreitä, äitini on sisustusarkkitehti. Oman alani sain valita itse, eikä kouluttautumiselle asetettu valmiita vaatimuksia. Tykästyin teolliseen muotoiluun itse koulutöiden ja omien selvitysten kautta. Uskon, että minua olisi kannustettu ihan yhtä lailla, vaikka olisin valinnut jonkin aivan toisen alan.

Äitiys

Olen väistämättä oppinut taitavammaksi arjen ja ajankäytön organisoijaksi äidiksi tulon myötä. Lapsi pakottaa myös priorisoimaan vauhdissa. Sen kokevat varmasti kaikki vanhemmat.

Viisivuotias Felix-poikamme kyselee isoja kysymyksiä. Hiljattain hän kysyi minulta, mitä valta tarkoittaa. Sana jäi hänelle mieleen Tähtien sota -elokuvan tasavalta-sanasta. On mielenkiintoista nähdä, miten ja millaisista paloista pieni ihminen rakentaa maailmankuvaansa.

En ole lässyttäjä tai paapoja. Äitiyslomalla olin rakentamassa uutta Aalto-yliopistoa yhdessä Felixin kanssa. Hän on ollut sellainen kaveri, jolle on sopinut olla kaikessa mukana — yksilöitähän lapsetkin ovat.

Äitiyslomalla olin rakentamassa uutta Aalto-yliopistoa yhdessä Felixin kanssa.

Minua viehättää äitiyden vaiherikkaus. Parhaillaan luon suhdetta toiseen ajattelevaan ihmiseen ja voin itsekin oppia siitä, miten Felix asioita hahmottaa. Se on hyvin erilaista aikaa verrattuna vaipanvaihtoon tai siihen, millaista tulee olemaan, kun Felix teininä pohtii identiteettiään.

Virheet

Virheitä tulee tehtyä koko ajan, isoja ja pieniä. Väsyneenä en aina muista kaikkea olennaista. Lähikaupassa tulin vastikään kassalle niin, että en ollut punninnut yhtäkään vihannesta, sillä Ruotsissa ja Ranskassa ne punnitaan vasta kassahihnalla.

Jos ei välillä osu harhaan, ei ole tehtykään riittävän reippaasti.

Sama pätee isompiin asioihin. Kun luulee jo tietävänsä jonkin asian, siihen ei enää keskity ja tekee virheitä, vaikka pitäisi olla valpas koko ajan — se on se klassinen viimeinen mäenlasku, jossa katkaisee jalkansa. Työssäni kokeileminen on osa tekemistä ja virheitä kuuluukin tulla. Jos ei välillä osu harhaan, ei ole tehtykään riittävän reippaasti.

Täydellisyys

Tiedän, että täydellisyyttä en saavuta ikinä, mutta tavoitteita pitää olla. On parempi tehdä koko ajan parempaan suuntaan tähtääviä asioita kuin vain laatia autuaaksi
tekevää suunnitelmaa, joka osoittautuu niin vaikeaksi, että sitä ei voi toteuttaa.

Täydellisyyden käsite ei edes oikein sovi luoville aloille. Taiteen tarkoitus on aina liikuttaa yhteiskuntaa pikkuisen. Jos taide on täydellistä, se on myös vähän laimeaa. Kaikkien hyväksymä lopputulos ei todennäköisesti tuo mitään uutta eikä ole sitä, mitä tavoiteltiin.

Olisi karmivaa, jos minun pitäisi ihmisenä sopia johonkin valmiiseen muottiin tai täyttää jonkun toisen asettamat täydellisyyden kriteerit. Se olisi epäluonnollista.

Uteliaisuus

Työssäni uteliaisuus on oleellista. Yliopistoissa halutaan löytää tietoa ja luoda uutta. Kiireen keskelläkin pitäisi muistaa kokeilla asioita, jotka voivat olla työläitä ja vaatia aikaa ja joista ei ole vielä hajuakaan. Jos sen unohtaa, on aika hataralla pohjalla.

Uteliaisuus, halu tietää enemmän, liittyy mielestäni myös pelottomuuteen ja uskallukseen kokeilla. Kumpikaan ei riitä yksinään, pitää olla molempia.
Uteliaisuus on osittain kulttuurisidonnaista. Eräässä ristikenttätaulukossa kuvattiin sitä, miten introvertteja tai ekstroverttejä ja yhteisöllisiä tai yksilökeskeisiä eri maiden kansalaiset ovat. Ruotsalaiset ja britit olivat kaaviossa ekstroverttejä ja yhteisökeskeisiä, suomalaiset introvert--teja ja yksilökeskeisiä. Täällä on ihan ok olla puhumatta naapurin kanssa. Minulle on silti aina ollut itsestään selvää kysyä muilta, miten menee.

Luottamus

Luotan oikeastaan aina ja kaikkiin. Välillä huomaan, että ei olisi kannattanut. Siitä sitten oppii. Yleensä kuitenkin kuvittelen, että kaikki haluavat hyvää, vaikka se ei olekaan kaikkein rationaalisin tapa ajatella.

Jos joku pettää luottamukseni kerran, voin vielä antaa anteeksi ja unohtaa sen.

Töissä luottamus syntyy yleensä yhdessä tekemisen kautta: kun opin, miten toinen ihminen asioita tekee ja mitä hän pitää tärkeänä. Pitkäkestoisen luottamuksen voittaminen vaatii aikaa, eikä siihen ole oikotietä.

Jos joku pettää luottamukseni kerran, voin vielä antaa anteeksi ja unohtaa sen. Jos luottamuksen rikkoo toistuvasti, vieläpä aina samassa asiassa, sen vahvistaminen uudelleen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Mielenrauha

Saan mielenrauhan onnistumisesta — siitä tunteesta, että jostakin tuli hyvä. Epäonnistumisiakin tarvitaan mutta se, että jotkut asiat vain jäävät roikkumaan, on todellinen haaste mielenrauhalleni. Niin käy silti välillä eri syistä, jotka eivät läheskään aina riipu minusta.

Haen mielenrauhaa mieluummin arjessa kuin niin, että lähden jonnekin vuorille joogaamaan.

Haen mielenrauhaa mieluummin arjessa kuin niin, että lähden jonnekin vuorille joogaamaan. En halua eritellä mielenrauhaa miksikään erilliseksi projektiksi. Se on osa olemista.”

Artikkeli on julkaistu lokakuun 2014 Gloriassa.

Kuka?

▶ Anna Valtonen, 40, on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani ja johtoryhmän jäsen. Yliopiston hallituksen jäsen hän oli vuodesta 2008 viime kevääseen asti.

▶ Hän väitteli taiteen tohtoriksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2007, työskenteli 12 vuotta Nokialla eri tehtävissä, kuten Design Research & Foresight -yksikön johtajana, oli vieraileva tutkija ja professori ranskalaisessa ESSEC-kauppakorkeakoulussa ja toimi Uumajan yliopiston muotoilukorkeakoulun rehtorina.

▶ Hän asuu Helsingissä puolisonsa ja poikansa kanssa.

virheet on vatstuuttmomia

Virheisiin kannustaminen on täysin vastuutonta. Kukaan ei ryhdy toimiin siten, että virhe on tavoitteena. Häpeäisi Valtonen.

Vierailija

Kova vallankäyttäjä ja myös kova muotoilemaan totuutta omiin tarkoitusperiinsä... idealismi vain hämäystä, itseään täynnä kuten edellinen kirjoittaja mainitsi.

Poseeraustaitojensa puolesta rocktähti Michael Monroe voisi harkita vaikka mallinuraa.

Lokakuun Glorian haastattelussa ikirokkari Michael Monroe, 54, puhuu vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta perspektiivistä elämään. Sielultaan nuorelle muusikolle ikääntyminen ei ole tuonut suuria ulkonäkö- tai muita kriisejä. "Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset", hän toteaa.

Katso Glorian videolta, millaisissa tunnelmissa jutun kuvaukset sujuivat.

Michael Monroen haastattelun voit lukea 29.9. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.

Haluamme Gloriassa nostaa esiin monenlaisia ihmisiä: eri-ikäisiä, -näköisiä ja -kokoisia. Muotijutuissamme meillä on kuitenkin pieni ongelma. Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita. Tulevien mallistojen näytekappaleita saa ainoastaan 34- ja 36-kokoisina. Toki voisimme kuvata jo kaupoista löytyviä vaatteita, mutta useimmiten muotikuvausten ideana on nimenomaan esitellä tulevia mallistoja.

Emme yksinkertaisesti löydä muodokkaammille malleille kuvausvaatteita.

Monimuotoisuuden vaatimus on kasvanut viime vuosien varrella myös muotimaailmassa, ja myös muodin kuluttajat haluavat vaihtelua. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi muotilehdissä mentäisiin toiseen ääripäähän vaan sitä, että perinteisen muotikuvaston eli hyvin hoikkien, hyvin nuorten ja hyvin valkoisten rinnalla on sopivasti myös muita sävyjä.

Vaikka nykyään on yhä enemmän myös ns. normaalin kokoisia malleja – esimerkiksi Italian Voguen kannessa nähty Marquita Pring, Ranskan Marie Clairen kansikuvamalli Robyn Lawley tai jenkki -Cosmopolitan kannessa nähty Ashley Graham – mallimarkkinat ovat silti edelleen hyvin hoikkien naisten hallussa. Vaikka normaalimittainen malli löytyisikin, vaatemerkkien edustajat saattavat ajatella, ettei muotikuvista tule yhtä kauniita tai myyviä kuin niistä tulisi, jos malli olisi perinteistä mallikokoa.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista.

Pienet näytekappaleet saattavat myös luoda alitajuisia mielikuvia siitä, että hoikkuus olisi tavoiteltavinta. Pienikokoiset vaatteet pysyvät myös henkareissa ryhdikkäämmän näköisinä kuin suuret koot. On varmasti myös kalliimpaa tehdä yksittäisiä näytekokoja isommissa kokonumeroissa. Toisaalta isommat koot olisi helpompi sitten ystävämyynneissä myydä meille taviksille.

Ehkä muotiala voisi ainakin kokeilla mullistavaa ajatusta normaalin kokoisista mallikappaleista. Pikkuhiljaa syntyisi varmasti myös muita muutoksia muodin tiukoissa konventioissa.

 

Asuin kevään mieheni kanssa Palman kaupungissa, postin yläkerrassa, roosan värisessä kivisessä kerrostalossa. Lainakodissa oli kaksi kerrosta ja
erkkeri, josta tulvi sisään valoa. Ennen auringonnousua nousin alakerran makuuhuoneesta kivisiä rappusia ylös keittiöön ja olohuoneeseen vain nähdäkseni taivaan, joka alkoi juuri valaistua. Se oli onnellinen nousu, joka ikinen aamu.

Asuin ensimmäisen kerran elämässäni asunnossa, jonka joku toinen oli itselleen kalustanut. Ennen lähtöäni Palmaan mietin, kauanko mahtoi kestää, kunnes alkaisin ikävöidä omaa kotiani. En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

En arvannut, miten vieras asunto vaikuttaisi minuun,
saati kotiini.

Minusta tuli siistimpi kuin kotona: aina lasinalus lasin alla, ei murusia keittiön lattialla, ei hiuksia kylpyhuoneen lavuaarissa. Paikallisten tavoin ostin torstaikukkia. Niistä tuli rakkaudenosoitus lainakodille.

Aloin silittää tyynyliinoja. Koska liinavaatekaappi oli niin kauniisti ja rakkaudella järjestetty, löysin itseni painelemasta lakanapinoja täydelliseen muotoon kuin armeijassa. Ensimmäinen päätös: järjestän kotiini harkitun liinavaatekaapin.

Vaikka kotona Suomessa teen ruokaa joka päivä, Palmassa ruoanlaittointoni lopahti. En osaa valmistaa ruokaa valkoisessa, täydellisessä keittiössä. Kompensoin lopahtanutta kokkaamista tapaksilla, salaateilla ja ulkona syömisellä.

Toinen päätös: rakennan kotikeittiöni entistä vahvemmin ruoanlaittoa ajatellen. Voimme syödä vaikka sohvapöydän ääressä. Mietin tavaroille omat paikat, nautin siitä, että mausteet, kipot ja pannut ovat näkyvillä. Annan keittiöni rehottaa, koska se on selvästikin ruoanlaittointoni polttoaine.

Sain myös kokea onnea ja auvoa kodinhoitohuoneesta. Mikä järjetön ilo siitä, että keittiön yhteyteen rakennetussa kodinhoitohuoneessa oli laatikko muovipulloille, pyykinlajitteluosasto ja järjestelmällisesti aseteltuja naulakoita.

Kolmas päätös: Rakennan kodinhoitotilan tavalla tai toisella. Se, jos mikä on arjen luksusta. Sisustan kodinhoitohuoneen vaikka työhuoneeseen.

Oman kodin kaipuun tuli kahden kuukauden jälkeen. Kävin ajatuksissani läpi tärkeitä tavaroita ja pesin kodin lattiasta kattoon. Sitten rentouduin. Siellä se oma koti odotti, valmiina ottamaan vastaan rakkaudentekojani.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.

Hanna Jensenin kolumni julkaistiin Glorian Kodissa 6/2016.

Nämä ihanat ihmiset juhlivat kanssamme Gloria Fashion Show'ta. Katso kuvakavalkadi!

Elämäniloisen muodin juhlan, Gloria Fashion Show'n kutsuvierasjuhla järjestettiin perjantaina 16.9. Paikalle saapuivat muun muassa nämä supertyylikkäät naiset ja herrat.