Miksi en enää katso televisiota? päätoimittaja pohti ja löysi vastauksen sunnuntain Hesarista.
”Ihmiskunnan suurin ongelma ei ole ilmastonmuutos tai velkakriisi vaan hitaan ajan puute.” Näin totesi viime sunnuntain Hesarissa norjalainen professori Thomas Hylland Eriksen.
Professorin väite oli armahtavaa luettavaa, sillä pohdiskelin juuri itse vähän samanlaisia ajatuksia.
Muistelin kesiä kauan sitten ja kaipasin sitä, miten katsoimme kesäiltoina televisiosta elokuvaklassikoita. Ylellä oli tapana lähettää joka kesä jonkun maineikkaan elokuvanäyttelijän koko tuotanto. Elokuva kerran viikossa riitti. Näin tuli katsottua kaikki Marilyn Monroen, Audrey Hepburnin, John Waynen, Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin elokuvat Hitchcockeista puhumattakaan.
Se opetti paljon elokuvasta, kylvi elokuvafriikin siemenen ja varmasti sivisti muutenkin. Nytkin YLE ja muut kanavat tarjoavat elokuvia. Mitä siis valitan?
Yle esittää kesän aikana muun muassa Vaaleanpunainen pantteri -elokuvia. KUVA: Yle.
Olen menettänyt otteen! En katso enää juuri koskaan televisiota, sillä en jaksa keskittyä valitsemaan liian laajasta tarjonnasta sitä, mitä todella haluaisin nähdä. En suo itselleni hidasta aikaa, vaan tuskaannun mahdottomasta: kun ohjelmistossa on samana iltana kaksi yhtä kiinnostavaa elokuvaa, en loppujen lopuksi katso niistä kumpaakaan. Valinnanmahdollisuus saa mielenkiintoni herpaantumaan. Kun en voi nähdä toista, kannattaako katsoa toistakaan?
Tallentavasta digiboksista tai Areenasta ei ole apua. Ne vain lisäävät valinnanmahdollisuuksia. Lopetin ohjelmien tallentamisen ajat sitten.
En harmittelisi tilannetta, ellen kokisi tyhmistyväni ja menettäväni jotakin tärkeää. Jos nyt olisin lapsi, en oppisi ikinä katsomaan elokuvia.
Eli kuten Thomas Hylland Eriksen varoittaa: ”Kroonisesta keskittymiskyvyn puutteesta on tulossa sivistyksen suurin neuroosi.”
Kommentit