Kalliin käsilaukun ostamista voi perustella itselleen sillä, että siitä jää hyvä perintö.
Ostin uuden käsilaukun. Mikäli pidän kiinni suunnitelmastani, kiintiöni on nyt täynnä.
Julistin nimittäin muutama vuosi sitten, että sallin itselleni elämäni aikana kolme sen verran kalliimpaa käsilaukkua, että jonakin päivänä tulevaisuudessa niillä on vintage-arvoa ja voin jättää ne perinnöksi kolmelle pojalleni, yhden kullekin.
Samalla suunnitelmalla olen toteuttanut muutamia muitakin hankintoja. Toistaiseksi pojat viis veisaavat koruistani ja käsilaukuistani. Heistä ne ovat tuhlausta ja turhamaisuutta. He eivät usko, että käätyni ja kapsäkkini olisivat vielä joskus arvossaan, saati että niistä innostuisi joku heille läheinen fashionista.
Olisiko tästä Celinen luomuksesta perintölaukuksi? Kuva: Pasi Kokko
En taida itsekään ottaa suunnitelmaani aivan kirjaimellisesti. Huvittavasti se kuitenkin paljastaa, miten vaikea on sallia itselleen ihanuuksia. Ostaminen onnistuu, kun hankinnan voi perustella vähintään parilla eri syyllä.
Jälkipolvista on kuitenkin hyvä pitää huolta. Kukapa meistä on pahastunut, jos on saanut Hermès-huivin isoäidin jäämistöstä tai Chanel-laukun puolihuolimattomasti anopilta. Silloin on päässyt nauttimaan luksuksesta kuin vahingossa. Peritty timanttisormus on jo sukukalleus. Taiteen ja designin siirtyessä sukupolvelta toiselle puhutaan kulttuuriperinnöstä.
Mitä teen, kun neljäs käsilaukku osuu kohdalle? Jos sillä hetkellä on varaa, taidan kartuttaa kokoelmaa.
Kommentit