Emotion, feeling, sentiment, affection... englanninkielisiä sanoja, jotka kaikki kääntyvät suomeksi yhdellä ja samalla sanalla: tunne. Suomenkieli on siis tunteista köyhä, ilmaisemme itsemme kapeasti, kun puhumme tunteista.
Näin herätteli kuulijoitaan filosofi Maija-Riitta Ollila puhuessaan tällä viikolla Syöpäsäätiön juhlatoimikunnan järjestämässä teetilaisuudessa.
Mieleeni tuli tietysti heti lumi ja se, miten eskimoiden kielessä sille on monta sanaa. Se mikä on ollut ihmisille tärkeää, on jättänyt jälkensä myös kieleen. Se ettei suomen kielessä ole synonyymeja tunne-sanalle, ei tietenkään tarkoita, ettei meillä olisi tunteita ja skaalaa elämyksille. Sen se kuitenkin taitaa paljastaa, ettemme ole kovin innokkaita puhumaan tunteistamme.
Toinen viikon varrella tehty huomio suomalaisuudesta on viime perjantaina ilmestyneestä Suomen Kuvalehdestä. Suomalaista rikoshistoriaa tutkinut tohtori Teemu Keskisarja sanoo haastattelussa, että historian valossa Suomi ei suinkaan ole ollut takapajula, jossa mm. vähemmistöjä vainotaan. Hän epäilee, ettei maailmasta löydy maata, jossa olisi ollut esimerkiksi homovainoja vähemmän kuin Suomessa. ”Impivaaran aikaan” homous tai muut poikkeavuudet eivät häirinneet ketään. Vainoaminen, kriminalisointi ja poikkeavuuksista rankaiseminen omaksuttiin vasta kansainvälistymisen myötä Euroopan suurilta sivistyskansoilta, Keskisarja väittää.
Meillä suomalaisilla on taipumus verrata itseämme muihin ja vähätellä itseämme. Aina se ei olisi niin tarpeen. Ehkä se, ettei tunteistakaan jatkuvasti meuhkata, kertoo kyvystä ottaa asiat rauhallisesti ja harkiten. Ensi-ihmettelyn jälkeen Impivaarassakin asiat on painettu villaisella.
Tunteellista, meuhkaamatonta viikonloppua!
Kommentit