Kiireisinä työvuosina ja lasten ollessa pieniä, minusta on tullut valikoiva ja kranttu kirjojen lukija.
Jos teksti ei vie mukanaan, en lue väkisin. Kehututkin kirjat ovat jääneet kesken, ja välillä olen jo hakenut syytä itsestäni. Mikä minussa on vikana, kun lukeminen ei maistu? Enkö osaa keskittyä? Enkö ymmärrä omaa aikaani ja sen tulkkeja?
Siksi onkin aivan ihanaa, kun huomaan tarttuneeni kirjaan, jota en laske käsistäni, vaikka lapset kysyvät ruokaa, kauppa menee kiinni ja seuraavan päivän palaverit ovat valmistelematta.
Sain juuri luettua Rosa Liksomin Hytti nro 6:n (WSOY). Juonenkäänteiltään yhtä suoraviivaisena kuin Siperian-rata se oli hieno kokemus. Nautin kirjan voitetuista ristiriidoista: Kerronnan tempo on nopeaa siellä missä tapahtumia on vähän. Melkein rakastuin mieheen, johon päähenkilö ei rakastu ja jonka tympeyttä hän ei kaunistele. Haluan edelleen junamatkalle Siperiaan, vaikka kirjan perusteella siihen ei ole mitään järjellistä syytä. Tosin tarina tapahtuu 1980-luvulla...
Suosittelen myös Jonathan Franzenin Vapaus-teosta (Siltala). Hurahdin siihen, vaikka lisähaasteena oli alkukielinen versio. Aloitin kirjan pitkällä bussimatkalla Lontoosta Plymouthiin, enkä pystynyt vastustamaan sen heti ensi sivuilta alkanutta vetovoimaa, vaikka matkaseuranani oli ihana Hanna Sumari, jonka kanssa ei yleensä olla hiljaa! Koskaan ennen en ole lukenut yhtä satuttavaa kuvausta miehestä kuin miten Franzen kuvaa päähenkilöään Walter Berglundia. Nyt ei ollut rakastumisen vaaraa. Tunne oli puhdasta sääliä.
Henning Mankell on dekkaristina pettämätön. Olen lukenut joitakin hänen viime vuosina kirjoittamistaan Afrikan-kertomuksistaan ja pitänyt niistä. Likainen enkeli (Otava) toimi joulupäivän lukuromaanina, mutta ei yltänyt kokonaiselämyksenä Liksomin tai Franzenin tasolle. Juoni koukutti kuitenkin niin hyvin, että en olisi jättänyt tarinaa kesken.
Tätä kirjoittaessani on tämän vuoden viimeinen työpäiväni. Yöpöydälläni odottavat Philip Rothin Haamu poistuu (WSOY), Marquerite Yourcenarin Tulet (Teos) sekä Tuuli Kaskisen, Outi Kuittisen, Anna Talasniemen ja Saija-Riitta Sadeojan Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville (Teos). En tiedä itsekään, mikä niistä on vuodenvaihdeviikonlopun voittaja. Yllättävästi eilisiltana upposin tutkimaan jälkimmäisen tilastoja (!) siitä, mikä ravinnontuotannossa on suurin ilmaston uhka. Se on muuten perustuotanto. Aiheeseen on pakko paneutua syvemmin.
Toivottavasti Sinulla on hyvä kirja meneillään! Hauskaa vuoden vaihdetta!
Kommentit