Olen aina rakastanut astioita, se taitaa olla ammattitauti. Onneksi olen oppinut, että kaikkea tavaraa ei tarvitse omistaa, riittää kun sitä voi ihailla ja pyöritellä hetken. Mutta elämäni astiat kertovat kustakin aikakaudesta.
Lapsuudenkodissani ruokailtiin 1960-luvulla Arabian sinisistä Kilta-astioista. Vanhempani saivat astiaston häälahjaksi.
Kaj Franckin Arabialle suunnittelema, pelkistetty Kilta mullisti 1950-luvulla koristeelliset astiamarkkinat. Franckin suunnittelun lähtökohta oli, että tuotteet olivat pinottavia ja ne vaativat vähän varastointitilaa. Kilta oli myös huokea astiasto, se sopi siis hyvin nuoreen kotiin ja pieneen keittokomeroon. Killasta kasvoikin hittituote sekä kotimaassa että viennissä. Franck sai tuotannostaan Grand Prix´n Milanon trennaalissa 1957. Tuotannon loppuessa 1970-luvulla, astioita oli myyty noin 21,5 miljoonaa kappaletta.
1970-luvulle ehdittäessä Kiltamme oli käytössä kutistunut muutamaan lautaseen. Niinpä meille hankittiin silloinen trendiastiasto, Ulla Procopén jykevämuotoinen, kivitavarasta valmistettu Ruska. Siitä tuli yksi Arabian pitkäaikaisimmista malleista, sillä se oli tuotannossa vuoteen 1999. Ruskasta on parhaiten jäänyt mieleen ääni, joka syntyi kun veitsi leikkasi kivitavaran pintaa. Se kirskunta kävi suoraan hampaiden paikkoihin. Ruskaa minulla ei ole ikävä, ainakaan vielä. Nuorempi polvi on jo suvaitsevaisempi eikä mummin jäämistö suinkaan päätynyt kirpputorille.
Kun aloitin aikuisen elämäni 1980-luvun alussa, oma astiavalintani oli sekin aikansa lapsi eli valkoinen Arctica. Saimme niitä vanhemmiltamme kihlajaislahjaksi. Gastronomia alkoi jo silloin vahvasti vaikuttaa valintoihini. Inkeri Leivon suunnittelemassa astiastossa oli puhtaat, valkoiset muodot, jotka eivät vieneet huomiota itse ruoasta. Noita juppiajan muinaisjäänteitä löytyy edelleen kaapeistani. Kahvikuppejakin taitaa olla parikymmentä. En käytä niitä, mutta en ole valmis vielä kierrättämäänkään.
Poikani lähestyessä täysi-ikäisyyttä aloin kerätä hänelle kapioita. Hänen valintansa osui turkoosiin Teemaan, tuohon Kilta-sarjan moderniin versioon. Meidän suvussamme ympyrä siis sulkeutui. Arabia on kattanut ruokapöytämme kolmessa polvessa.
Äitini kuolinpesää tyhjentäessämme tavarat herättivät monia rakkaita muistoja. Paljon joutui kierrätykseen, mutta jotkut valintani saivat minut huvittumaan. Toin kotiini vielä 10 vuotta sitten inhoamani Ultima Thulet. Onhan tuo Tapio Wirkkalan lasisto yksi suomalaisen lasimuotoilun ikoneista. Ja näyttää silmissäni vielä todella trendikkäältä. Niin se maku muuttuu aikojen saatossa. Onneksi.
Kommentit