Kulttuuriministerimme valitsi ennemmin koripallon kuin Musiikkitalon avajaiset. Niin kauan kuin muistan, kulttuuriministereitä on haukuttu. Mutta nyt ihan syystä. Eikä tilanne parane. Parasta olisi vaihtaa miestä.

Miksi taide, musiikki, tanssi, kulttuuri ovat niin tärkeitä meille ihmisille? Ne avaavat sydämemme, tunteemme ja aktivoivat aistimme. Kannustavat tutustumaan uuteen, jopa vieraaseen, ja näin opimme tuntemaan myös itsemme. Tällaista avoimuutta ja uteliaisuutta tarvitsemme juuri nyt.

Tässä kolme kulttuurikokemustani viime päiviltä:

”Tanssi, tanssi... muuten menehdymme”, kannustaa ja varoittaa Pina Bausch. Tämän lahjakkaan saksalaisen tanssijan ja koreografin liikekielen ilmaisu elämästä, rakkaudesta, taistelusta, kaipauksesta, vapaudesta, voimasta, kauneudesta ja rohkeudesta on niin todellinen, että se elää muistissamme hänen kuolemansakin jälkeen ja osuu syvälle tajuntaan.

Saksalainen filmiohjaaja WimWenders taltioi koreografin mestariteokset 3D-taidefilmiksi, joka näytettiin Maximissa Helsingin juhlaviikkojen aikana. Istuin katsomossa, mutta koin olevani kolmiulotteisen filmin ja tanssin ytimessä. Toivottavasti tämä Berlinalen palkittu dokumenttifilmi tulee syksyllä elokuvaohjelmistoon. 

Samoalainen koreografi Lemi Ponifacio pysähdytti rituaalisella teoksellaan Birds with Skymirors minut näkemään itseni peilistä, tuhoamassa luontoa. Se oli kova kokemus. Lavaesitys oli osaksi tanssia, osaksi teatteria, osaksi seremoniaa ja osaksi kansalaisaktivismia.

”Tämä oli hyvin musta esitys” totesi Kaupunginteatterissa vieressäni istunut nuori mies. Kyllä! Se oli synkkä hyökkäys välinpitämättömyyttä vastaan, ja esityksen maaginen ohjaus piti piinallisen hitaassa otteessaan. Mutta viesti meni perille.

Venäläisen Boris Eifmanin baletti esitti viikonloppuna Mikkelin Mikaelissa Dostojevskin Karamasovin veljet.

Maailmankuulu pietarilainen balettiteatteri on kiertänyt maapallon metropoleja Pariisista, Berliiniin, New Yorkiin ja Moskovaan, mutta Suomeen sillä ei ollut asiaa. Miksi?

Oma arvioni on, että vaikka Neuvostoliitto romahti, niin uuden aallon dissidenttitaiteilijoihin suhtauduttiin pitkään Suomessa karsaasti. Ilman Hannu ja Ulla Savisaloa ja heidän mikkeliläistä Savcor Balettiaan emme olisi nähneet Eifman balettia ollenkaan Suomessa. Uskomatonta, mutta totta.

Karamasovin veljet -esityksessä venäläisen klassikon teksti ja sanoma aukenivat järisyttävän paljastavasti tanssi-ilmaisussa. Jälkeenpäin mietittiin, miten pinnan alla hallitseva konflikti lihan ja hengen välillä repikään Karamasovin kirottua perhettä.

”Emme ole yksin omien konfliktiemme kanssa. Muillakin on perhehelvettinsä”, kuulin jonkun sanovan.

Miksi tanssilla on tällainen vaikutus? Kysyin sitä Boris Eifmanilta.

”Ruumiinkieli on salaisuus, jota ei vielä tunneta. Me koreografit raotamme sen verhoa ja esittelemme koreografian uusia mahdollisuuksia. Ruumiinkieli ei ole suoraviivaisia muotoja, sillä se kantaa itsessään koko ihmiskunnan historiaa. Ihmiskunnan kehitys on perustunut liikkeeseen, ja vuosisatojen aikana kehon muistiin on kertynyt hyvin syvällistä ja viisasta, sanoisin jopa filosofista tietoa.”

Koska kulttuuri on näin kova juttu, erotetaan se omaksi ministeriöksi ja valitaan siihen syvästi laajasti ja luovasti ajatteleva ihminen.

Venäläisen Boris Eifmanin baletti esitti viikonloppuna Mikkelin Mikaelissa Dostojevskin Karamasovin veljet.